maanantai 4. helmikuuta 2013

Humisevalle harjulle piti palata

Minun piti palata kaikkeen siihen tunteeseen, hurmioon ja surkeuteen, mitä Humiseva harju on täynnään. Tämä teos iski minuun aikanaan vuosia sitten todella kovaa. Heathcliffin ja Catherinen rakkaus oli niin ehdotonta ja täyttä, ettei mikään sitä voittanut. Se joku heidän välissään oli sen luokan sitoutumus ja tuho, etteivät he itsekään siitä selvinneet. Sellaista ei uskaltanut toivoa omalle kohdalleen. Olin kiitollinen, että sain edes lukea siitä.

Ja kokemus on yhä häkellyttävä näin vuosienkin kokemuksella. Etsin eräälle nuorelle naiselle lahjaksi Humisevaa harjua ja hämmästyin teoksen monia käännösversioita. Kotoa löytyi Eila Pennasen käännös, mutta lahjaksi ostin erään vanhemman version. Uusin käännöksistä on ilmeisesti Juhani Lindholmin 2006 Otavan julkaisema. Tätä suomennosten kirjoa ihmetellessäni löysin netistä mielenkiintoisen Elisa Valtosen gradun Humisevan harjun käännöksistä lukijoiden kokemina.

Humiseva harju on tullut tutuksi perheessämme mm. Houkutuksen Bellan suosikkina. Joten elokuvan katsomiseen sain seuraa vaivatta. Katsoin Giedroycin 2009 ohjaaman version, vaikka halusin oikeasti nähdä Arnoldin 2011 ohjaaman version. No mutta, katsoessani itkin niin, ettei se voinut aivan huono olla. Joten katsoin sen itsekseen vielä uudelleen. Itkua riitti vielä toisellekin kerralle omiksi tarpeiksi.

Voi Heathcliffia, voi Catherinea.

Lukupiirissä tammikuussa teemanamme oli rakkaus. Jokainen sai tuoda kirjan, jossa oli rakkautta. Itse otin tämän hulluuden, pakkomielteen ja kohtuuttomuuden kyllästämän rakkaustarinan. Tarinaa lukiessani tämä pari tulee eläväksi, heidän tuskastaan tulee minun tuskaani. Lukijana en voi valita toisin, vaan se sama tie, jonka he kulkevat järjettöminä ja noiduttuina, tulee minunkin kuljettavakseni.

Jos jokaisella olisi aika, mahdollisuus ja lupa kirjoittaa elämänsä aikana vain yksi julkaistava kirja, harva onnistuisi Emily Brontëa paremmin.

2 kommenttia:

Kommentteja vastaanotetaan kiittäen!