lauantai 27. huhtikuuta 2013

Miten sen lukemisen sitten ottaa?

Olen miettinyt, mitä yleensä ajattelen lukemistani / kuuntelemistani kirjoista. Melkein kaikki ne kirjat, joista olen blogiini kirjoittanut, ovat olleet joko erinomaisen ihania juuri minulle, hienoja, hyviä, hyödyllisiä, viihdyttäviä, mielenkiintoisia tai siedettäviä. Jos tuo edellä esitetty on skaalani noin suunnilleen, hyödyllinen ja viihdyttävä lienevät saman arvoisia, vaikka menevätkin vähän eri tietä suuntaansa. Kirjat, jotka ovat ikäviä, huonosti kirjoitettuja, vaivaannuttavia tai mitäänsanomattomia, jäävät miltei aina kesken. Mitäpä minä niihin aikaani kuluttamaan.

Gregoryn Valkoinen kuningatar, jonka alkua ihastelin aiemmin, vaikuttaa nyt tylsältä. Olen puolessa välissä ja minusta tuntuu kirjaa lukiessani, että kirjailija tietää liiankin hyvin, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Saahan hän tietää, hänhän sen kirjoittaakin. Mutta minä en halua kulkea niin kivettyä ja ennalta-arvattavaa tietä kirjaa lukiessani. Se on eräs syy dekkarivastenmielisyyteeni, en halua arvailla loppuja. Haluan yllättyä kirjaa lukiessani, en olla oikeassa.

Michael Cunninghamin Tunnit on tällä hetkellä autossa kuunneltavanani. Muistan todennäköisesti lukeneeni kirjan joskus aikoja sitten ja ainakin katsoneeni elokuvan. Olen puolessa välissä tässäkin ja välillä huomaan tipahtavani tarinasta kokonaan. Eräs tipahduksista laittoi minut peruuttamaan ääänikirjassa ja sehän vasta hilpeää olikin. Mitä oli jäänyt mieleen, mikä oli aivan uutta toiseen kertaan kuunnellessa?

Kaikki kolme naista Cunningham kuvaa rakkaudella, ja minusta kuulijana on mahdotonta luopua heistä kenestäkään. Miksi luopua? Koska luopuminen, pois toisista kääntyminen ja kuolema on kirjan tarinassa läsnä koko ajan. Cunninghamin teksti antaa minun kuulijana pudota tarinasta välillä ja nauttia pienistä katkelmista. Taitavasti kirjoitettu tarina mahdollistaa minun lukijana yhdistää tästä kirjavasta kertomuksesta aivan omanlaiseni kokonaisuus. Uskon, että kirjailjalla on kaikki langat käsissään. Silti hän kirjoittaa niin, että minä saan rauhassa miettiä omia elämänkokemuksiani ja omia tärkeitä muistojani ja liittää ne kirjan henkilöiden muistoihin.

Kuunnellessani Tunnit -kirjaa tiedän, ettei tästä minun nykyisessä sekasortoisessa päässäni tule valmista ja ehyttä kuvaa kerralla. Se ei huononna kuuntelukokemustani, vaan tekee Cunninghamin Tunnit hienoksi, melkeinpä erinomaisen ihanaksi juuri minulle.

4 kommenttia:

  1. Erinomaisen ihana kirjoitus ja kaiken lisäksi, ihan kuin olisit kirjoittanut juuri minulle!

    No ei tietenkään, mutta jutustasi tuli älyttömän hyvä mieli, ja sitten muistin vielä, että multahan on joskus jäänyt Tunnit äänikirjana kesken! Olin aikonut kuunnella sen englanniksi, mutta putoilin pahasti kärryiltä :) mutta otan sen kyllä vielä uudelleen ohjelmaan joskus...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ihan raakileajatuksella aloitin, mutta päätin sitten tämän(kin) julkaista, vaikka kypsymättömäksi ajatukseni jäivät. Englanniksi olisi kyllä tekemistä Tunneissa, kun suomeksikin putoilen.

      Poista
  2. Blogin kirjoitus on kaksipiippuista. Kirjablogin varsinkin, ikään kuin olisi arvostelija, ilman koulutusta. Tämä Mietityttää jokaisen kirjan kohdalla, enkä tiedä aina onko yritykseni hyvään edes hyvä, mutta usein ajattelen, että lukija ymmärtää, ainakin suurin osa. Sekavia ajatuksia nyt tähän mutta edes jotain :).

    VastaaPoista

Kommentteja vastaanotetaan kiittäen!