maanantai 29. kesäkuuta 2015

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Luin Caitlin Moranin haastattelun jostain lehdestä ja tiesin heti kaksi henkilöä, joita kirjailijan uusin suomeksi käännetty romaani Näin minusta tuli tyttö kiinnostaisi. Ostin ensin yhden kirjan lahjaksi sisarelleni. Vähän ajan päästä ostin toisen lahjaksi itselleni. Nyt kirja on luettu. Kyllä kannatti!

On viisasta Moranilta, että hän aloittaa kirjan tekemällä pesäeron itsensä ja kirjan päähenkilön, Johanna Morriganin, välille. Sen verran reipas on Johannan tarina. Johanna Morrigan on tarinan alussa 14-vuotias angstipallo. Perheeseen kuuluu Johannan lisäksi hänen isoveljensä, pikkuveljensä, aivan pienet yllätyskaksoset, isä ja äiti. Äiti on totaalisen lamassa, kiitos yllätyskaksosten. Ote kirjasta:
"Kaksosten syntymän jälkeen äidin suu on ollut kapea viiru, hän ei harjaa hiuksiaan ja hän sanoo korkeintaan jotain erittäin sarkastista tai sitten "minua väsyttää aivan kamalasti". Sen vuoksi odottamattomilla kaksosilla ei ole vielä nimiäkään. Siksi Lupin itkeskelee koko ajan, ja siksi minä kuorin alati perunoita ja masturboin jatkuvasti, vaikka minun pitäisi lukea 1800-luvun romaanikirjallisuutta."
Jo heti ensimmäisillä sivuilla ihmettelen itseäni lukijana jälleen. Päädynkö rakastamaan fiktiivistä henkilöä taas? Vastaus on kyllä. Rakastuin luonnonvoimaan, joka ei suostu masentumaan ja lamaantumaan. Johanna kaivaa jostain sisältään sellaisen raivoisan elämänhalun, joka nostaa hänet aina vaan uudestaan elämään. Vaikka hullu tahto on kivuliasta katsottavaa (= luettavaa), se onnistuu pitämään Johannan elävien kirjoissa. Ihana Johanna. Ihana Caitlin Moran.

Moran polkaisee Johannan tarinan hurjaan vauhtiin heti alusta. Johannasta tulee minä, sata vuotta sitten 14-vuotias epävarma ja silti jotain haluava. Johannasta tulee kamala teini, joka tekee vanhempansa ja kaikki sekopäiksi. Johannasta tulee kuka vaan ja ihan jokainen nuori tyttö, josta tulee nainen kauhean tiristyksen kautta ja puoliksi vahingossa. Ote kirjasta:
"Minä olen syvästi loukkaantunut. Eikö perheeni voi tehdä mitään normaalisti? Juuri nyt minun pitäisi tuntea itseni hylätyksi ja ulkopuoliseksi. Sen sijaan Soo-täti vinkkaa, että musiikkitoimittajana "voi kuulemma saada kaikki huumeet ilmaiseksi".
"Johanna ei tarvitse huumeita - hänellä on makkarapasteijoita", äiti sanoo kärkevästi."
Näin minusta tuli tyttö saattaa ärsyttää monia. Tarina on rosoa alusta loppuun. Johanna haluaa menettää neitsyytensä, ja tarinassa riittää itsensä näpräämistä, seksiä, viinaa ja huumeita. Silti tarina ei ole kauhisteltavaksi. Ote kirjasta:
"Olen koko ikäni ajatellut, ettei minulla ole mitään poikien mielestä kiinnostavaa sanottavaa, ja siksi minun kannattaa lähinnä olla hiljaa. Nyt minä kuitenkin tajuan, että maailmassa on koko ajan ollut näkymätön puolisko - tytöt - jolle saatan puhua."
Moranin romaani kertoo Johannan tarinasta noin kolme vuotta. Hymyä ja nauruakin riitti murhetta ja itkua enemmän. Minulle Näin minusta tuli tyttö on järisyttävä lukukokemus ja ehdottomasti lukemisen arvoinen. Tästä tuli vuoden paras lukukokemus.

Näissä blogeissa on myös luettu Morania:
Oksan hyllyltä
Rakkaudesta kirjoihin
Lumiomena
Kirjapolkuni
Kirsin Book Club
Cats, books & me
Lukutoukan kirjablogi

(Olen lukenut todella vähän Schildts & Söderströmsin kirjoja. Nyt on putkeen menossa jo toinen. Mistä nyt tuulee?)

Teos: Näin minusta tuli tyttö (How to build a girl)
Tekijä : Caitlin Moran
Kääntäjä: Sari Luhtanen
Kustantaja:  Schildts & Söderströms
Julkaisuvuosi: 2015 (alkuperäinen 2014)

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Otin luettavakseni Enni Mustosen Emännöitsijän odottavin mielin. Mustonen on kirjoittanut vaikka mitä ja taatusti olen häneltä jotain lukenutkin. Nyt sain käsiini Emännöitsijän, joka on kolmas kirja Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita. Kirjasarjan kirjat ovat sinänsä itsenäisiä, joten Emännöitsijän voi ottaa luettavaksi aivan hyvin, vaikka edellisiä kirjoja ei olisi lukenutkaan. Tarinaan pääsee hyvin mukaan!

Emännöitsijän päähenkilönä on palkollinen Ida. Ida on kirjan alussa parikymppinen nuori nainen, jolla on sydän paikallaan ja työlle otollinen mieli. Ida pestautuu taiteilija Albert Edelfeltin kaupunkikotiin emännöitsijäksi. Tarina alkaa vuodesta 1900 ja päättyy reilut viisi vuotta myöhemmin. Pääasiassa tapahtumapaikkana on Helsinki, Edelfeltin kaupunkikodin yhteydessä on myös taiteilijan ateljee. Ida on aika paljon yksin ja huolehtii tyhjästä asunnosta. Taiteilijan tullessa Suomeen ja Helsinkiin Ida työllistyy Edelfeltin vieraiden kestittäjänä ja kaiken järjestelijänä. Ote kirjasta:
"Iltapäivään asti miehet järjestelivät tauluja. Minä kuljin edestakaisin kyökin ja ateljeerin väliä, vein pois tyhjän viinipullon ja likaisia astioita ja hain vielä toisen pullon viiniä komerosta, joka oli ateljeerin nukassa tampuurin ovea vastapäätä.Olin toki kurkistanut siihen siivotessani, mutten ollut nähnyt muuta kuin sivellinpurkit ja pahvirullat, jotka oli jätetty komeron ovensuuhun."
Tarina sisältää viitteitä todellisiin historiallisiin ihmisiin, kirjan sivuilla vilahtelevat vuorollaan kaikki mahdolliset Suomen sen ajan kulttuurihenkilöt. Pekka Halonen, Jean Sibelius, Ida Aalberg, Aino Ackté ja vaikka ketä muita. Mustonen luo viehättävän kuvan sen ajan ilmapiiristä ja taiteessa vaikuttaneista ajatuksista. Pariisi on suosittu matkakohde ja taiteilijoiden matkat Eurooppaan kestävät pitkään. Kuitenkin tarinan pääpaino on kouluja käymättömässä Idassa, jonka huomion vievät lähinnä lakanat, lattiat ja puurot. Ja hyvä niin. Minusta Ida on henkilönä ihana. Nautin Idan elämän seuraamisesta ja tunsin iloa seuratessani kuinka hän vaikuttaa suotuisasti asuntoon ja siellä asuviin ihmisiin. Ida on kuitenkin taiteelle, kulttuurille ja sivistykselle altis henkilö ja hankkii mm. luvan lainata luettavaa Kansankirjastosta.

Yllätys ei ole, että tarinaan ympätään rakastuminen. Olisin pitänyt Emännöitsijästä ilman rakastumista ja rakkauttakin, mutta kestin myös tämän.  Minulle Emännöitsijä on tarina nuoruuden voimasta ja työteliään ihmisen elämäntarina hänen tärkestä vuosistaan. Kirja on mankeloinnin, voileipien tekemisen ja pedatun sängyn ylistys. Rakkaus ja kiintymys on Emännöitsijässä ainakin käytännöllistä. Se voi olla myös hurmiota ja unelmaa, mutta todellinen maailma on olemassa joka tapauksessa. Tolkun ihmisen tietää miltei aina oman paikkansa maailmanjärjestyksessä.

Muissakin blogeissa on kirjoitettu kirjasta. Emännöitsijä on luettu ainakin näissä blogeissa:
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kasoittain kirjoja
Kirjakaapin avain
Kirjavuori

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Vielä sokerina pohjalla: Ylen Areenassa on nähtävissä Virginie. Tv-elokuva kertoo Albert Edelfeltin ja hänen mallinsa Virginien intohimoisesta suhteesta. Elokuva on nähtävillä vielä vajaan kuukauden. Huomasin tämän herkkupalan vasta nyt, mutta onhan tässä vielä aikaa katsoa elokuva.

Teos: Emännöitsijä
Tekijä: Enni Mustonen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2015

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Pauli Kallio: Noin seitsemän taidetta

Otin kirjastosta luettavaksi Pauli Kallion käsikirjoittaman Noin seitsemän taidetta. Sarjakuvateos on tämän vuoden satoa ja sen kustantaja on Suuri Kurpitsa. Teos alkaa mielenkiintoisesti Kallion kirjoittamalla esittelyllä kaikista teoksen tekijoistä, myös itsestään. Kallion lisäksi teosta ovat olleet tekemässä Kati Kovács, Timppa Mäkelä, Reetta Niemensivu, Ville Pirinen, Ville Ranta, Ninka Reittu-Kuurila ja Tiitu Takalo. Noin seitsemän taidetta koostuu seitsemästä sarjakuvanovellista, joita yhdistää taide.

Noin seitsemän taidetta on hauska ja viihdyttävä. Lyhyet tarinat voi lukea erillisinä ja koko teos on nopeasti luettu. Kirja oli ulkonäöltään niin houkutteleva, että useampikin kotiväestä luki sen ex tempore. Ihailin Kati Kovácsin Olenko minä taiteilija? -tarinan tytön intoa. Reetta Niemensivun Hoo, jos minä olen musta! -tarinan päähenkilön intensiivinen koukuttuminen suomalaiseen perinteeseen aiheutti perheessämme keskustelua. Kovácsin ja Niemensivun tarinoita yhdistää lapsuuden voimakas taidekokemus. Ninka Reittu-Kuurilan Siellä sinäkin olisit paskaa heittänyt on teoksen oma henkilökohtainen suosikkini. Usein käy niin, että sarjakuvateoksessa pidän enemmän joko kuvista tai tekstistä (vaikka kuvakin voi olla teksti, mutta ymmärtänette ajatukseni). Reittu-Kuurila onnistuu iskemään minuun näillä molemmilla todella lujaa.
Kuva Ninka Reittu-Kuurilan Siellä sinäkin olisit paskaa heittänyt -tarinasta teoksesta Noin seitsemän taidetta
Tarinan päähenkilö on nuori mies, joka rakastaa jalkapalloa ja teatteria. Vanhemmat eivät nuoren miehen ajatuksille tulevaisuuden suunnasta lämpene, joten pientä vääntöä on luvassa. Tarinan kuvat ovat mielestäni ihanan ilmavia ja valoisia. Nuoruus jatkuu myös Tiitu Takalon Kaikki mistä Tiina tykkää on punk -tarinassa.

Pauli Kallion ja Ville Rannan Mies joka jalosti juonittelun taiteeksi ja Ville Pirisen Eräät parhaista ystävistäni ovat kansanmuusikoita ovat jo nuorten aikuisten maailmassa. Kiitos jälkimmäisen tarinan, en pysty enää koskaan kuuntelemaan kansanmusiikkia ajattelematta tuon tarinan viinanhuuruista hääjuhlaa nuorisoseurantalolla ja yötä vuokramökissä. Viimeinen tarina on Timppa Mäkelän Suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa, jossa suomalainen sarjakuvataiteilija verkostoituu ja hoitaa sosiaalisia suhteita.

Nautin paljon sarjakuvateoksesta Noin seitsemän taidetta. Lukija, joka ei tunne sarjakuvia omakseen, voisi hyvin aloittaa lukemisen tämän teoksen kaltaisesta kokoelmasta, jossa pääsee tutustumaan monen sarjakuvataiteilijan kädenjälkeen.

Teos: Noin seitsemän taidetta
Tekijät: Pauli Kallio, Kati Kovács, Timppa Mäkelä, Reetta Niemensivu, Ville Pirinen, Ville Ranta, Ninka Reittu-Kuurila ja Tiitu Takalo
Kustantaja: Suuri Kurpitsa
Julkaisuvuosi: 2015




keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Antti Holma: Järjestäjä

"Mieheksi kasvaminen on monimutkainen prosessi, joka voi mennä pilalle monta kertaa, monella eri tavalla. Jos minulla olisi ollut äiti, olisinko ollut nyt enemmän mies? Olisiko äitini auttanut minua kasvamaan mieheksi, ostanut rippipuvun ja suurentanut sen myöhemmin ylioppilaspuvuksi, hankkinut tyttöystävän, taannut asuntolainan, tuonut kastemekon, leiponut voileipäkakun ja solminut kravatin puolestani? Vai päinvastoin? Olisinko kiintynyt äitiini niin, etten olisi muuta kuin virkannut hänen kanssaan keinutuolissa isän jo jätettyä meidät, ja kissat vain olisivat paritelleet joka puolella."
Odotin Antti Holman Järjestäjää luettavakseni, vaikka en tiennytkään juuri mitään kirjasta. Kun olin ystäväni kanssa kirjakaupassa, hän nappasi kirjan nenäni edestä. Ystäväni ei kuitenkaan pitänyt kirjasta ja jätti sen kesken. Näin kävi myös hänen puolisolleen, joka seuraavaksi yritti lukea kirjaa. Kun sain ystävältäni kirjan näillä terveisillä, aloin jännittää omaa reaktiotani.

Järjestäjä on tarina Tarmosta, joka on mielestään epämies. Hän sulautuu naisten joukkoon ja joutuu taputeltavaksi ja kannustettavaksi, mutta jää näkemättä. Tarmo on pohjimmiltaan aika hulju ja hän viettääkin paljon aikaa miettien itseään suhteessa muihin. Tarmo ei halua ketään eikä kaipaa muuta kuin rauhaa syödä perunaleivos omissa oloissaan, mutta silti hän huomaa eräänä päivänä himonsa heräävän.

Järjestäjä on hauska, julma ja surullinen kirja. Tarmon on vaikea olla nahoissaan ja tämä ahdistus välittyy lukijalle. Tarmo jotenkin liukenee katseen alta, hän jää minultakin lukijana näkemättä. Kaikkea muuta tarinassa kyllä nähdään, oikein tökitään tikulla. Kirjassa piruillaan ainakin (keski-ikäisille) naisille oikein urakalla, toki muutkin saavat osansa. Ote kirjasta:
"Aina naiset haluavat jutella, heidän jutteluaan oli maailma pullollaan, se esti kaiken kehityksen, se teki kaikesta tahmeaa valtataistelua, jossa oli kysymys vain alistussuhteista. Selvitetään tämä asia, naiset sanovat. Ei, sinä haluat selvittää sinun asiasi minulle, sinä haluat saada minut tuntemaan itseni pahaksi ihmiseksi, sitä on asioiden selvittäminen naisten kanssa."
Nautin Järjestäjästä sen hauskuuden vuoksi todella paljon. Kirja jaksoi vetää minua voimalla reilusti yli puolen välin. Järjestäjässä oli myös muunlaisia sävyjä ja koin, että tarinan loppupuolella kirjan ote minusta lukijana herposi. Luin kirjan loppuun ja huokaisin. Järjestäjä ei todellakaan ole onnellinen tarina. Silti se on ehdottomasti lukemisen arvoinen!


Teos: Järjestäjä
Tekijä: Antti Holma
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2014

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Blogin 200. postaus

Kuva Pixabay
Tämä on blogini 200. postaus. Aloitin blogin pitämisen joskus loppusyksystä 2010, vaikka oikeasti ryhdyin sitä säännöllisesti kirjoittamaan vasta seuraavana kesänä. Kesällä 2011 tein opintoihini liittyvää kirjatenttiä, johon kuului melkoisesti luettavaa. Koska pääaineeni oli kirjallisuus, luettava oli klassikoita, tällä kertaa länsimaisen kirjallisuuden puolelta. Minusta blogin pitäminen oli kohtalaisen jännittävää, joten kirjoitin blogiani nimettömänä. Oikean nimeni lisäsin blogiini joskus myöhemmin ja koin sen helpottavan asioita.

Kirjakko ruispellossa on selvästi lukublogi. Pyrin kertomaan jotain olennaista lukukokemuksestani. En halua tehdä juonipaljastuksia. En myöskään halua haukkua kenenkään kirjaa lyttyyn. Jokaisesta kirjasta löytyy jotain hyvää. Jos en löydä kirjasta mitään hyvää, en kirjoita siitä lainkaan.

Pidän lukemista hyvin monitahoisena toimintana. Joskus kaipaan jännitystä, joskus helppoa menoa. Harvoin nautin väkivallasta kirjassa, mutta toisaalta hyvin harvoin haluan kirjalta myöskään kepeää tunnelmointia ja eteeristä herkistelyä. Paljon hyviä kirjoja menee ohitseni, koska tartun niihin väärällä hetkellä. Onneksi luen joka päivä ja aika usein huomaan lukevani jotain erityisen hyvää kirjaa.

Pienen paikkakunnan lukijan lempipaikat on nopeasti kerrottu. Siilinjärvellä on yksi kirjakauppa ja kirjasto, jolla on kaksi toimipistettä ja kirjastoauto. Siilinjärven Infosta olen kirjoittanut syyskuussa 2013 ja kirjastosta minun on pitänyt kirjoittaa monet kerrat. Siilinjärven Infossa on loistava ja henkilökohtainen palvelu. Sinne on aina mukava mennä! Suosittelen Infoa lämpimästi kaikille Siilinjärvelle saapuville vierailijoille.

Siilinjärven pääkirjasto on minun rakas lähikirjastoni. Sieltä olen hakenut luettavaa perheelleni ja itselleni nyt 14 vuotta. Erityisen läheiseksi, aivan yhteistyökumppaniksi, kirjasto tuli minulle aloitettuani siellä lukupiirin vetämisen muutama vuosi sitten. Arvostan lukemista todella, joten kirjasto on minun aarreaittani. Vaikka kotonani on kuinkan paljon kirjoja, kirjasto on silti tärkeä tukikohta minulle lukijana. Kotiin olen koonnut itselleni tärkeimpiä kirjoja, mutta loput luettavat kirjat löydän kirjastosta.

Jo pelkästään matka, jonka kuljen kotoa kirjastolle, on minulle mukava. Joudun kipuamaan ylämäkeen päästäkseni kirjastolle ja takaisin päin laskeutuminen on huomattavasti helpompaa. Mennen tullen ihastelen oravia, jotka juoksentelevat männyissä ja kuusissa. Kirjasto on lyhyen kävelymatkan päässä kotoani ja olen kulkenut sen matkan lukemattomia kertoja yksin ja perheenjäsenteni kanssa kantaen hervotonta kirjakassia.

Minulle kirjasto on yksi tärkeimmistä kunnan palveluista. Kirjasto on tasa-arvoinen kävijöilleen. Kaikki saavat käyttää kirjastoa ja sen käyttö on maksutonta. Mielestäni kirjastosta saa hyvää palvelua. Siilinjärven kirjastosta olen saanut asiakkaana erityisen hyvää palvelua. Muistan erään kerran, kun kävin poikani kanssa etsimässä kirjastosta junakirjoja. Tämä tapahtui vuosia sitten. Kyselimme tiettyjen junakirjojen perään palvelutiskiltä, saimme vinkkejä sopivista kirjoista ja olimme molemmat tyytyväisiä. Kannoimme kotiin kassillisen luettavaa. Seuraavana aamuna löysin postilaatikostani kirjelapun, jonka oli kirjoittanut kirjaston palvelutiskin työntekijä. Hän oli keksinyt vielä erään junakirjan, jonka ajatteli sopivan pojalleni erityisen hyvin ja toi tiedon tuosta kirjasta meille matkallaan kotiin työpäivän jälkeen. Olimme (noin suunnilleen) hänen reitillään. Minulle tuo kirjelappu oli erityisen hyvää palvelua, oikein huippua!

Kuva Pixabay
Aion jatkaa blogin kirjoittamista, vaikka välillä mietinkin homman mielekkyyttä. Olen vaihtelevan innokas kirjoittamaan blogiani ja huippuaktiivista minusta ei varmaan koskaan tulekaan. Kiitos kaikille teille, jotka blogiani luette! Koska itse en aina halua tai jaksa kommentoida kaikkia itseäni ilahduttaneita tai liikuttaneita tekstejä toisten blogeissa, uskon, että myös minunkin blogini saa joskun aikaan pieniä riemastumisia tai mielenliikahduksia lukijoissa, vaikka kommentteja ei tulisikaan.

Hyviä ja henkilökohtaisesti merkittäviä lukuhetkiä kaikille blogin lukijoille!

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Kesäkuussa sormikkaat kädessä? Kuva Pixabaysta
Luin Eppu Nuotion kirjoittaman romaanin Mutta minä rakastan sinua jo aiemmin keväällä. Kolmen naisen lukupiirimme ennätti tavata vasta nyt kesäkuussa, joten kirjasta kertominen jäi täällä blogissakin. Jokainen meistä kolmesta oli lukenut kirjan jokunen viikko tai kuukausi sitten, joten muistelimme kirjan henkilöitä kuin ystäviä tai tuttavia ikään.
"Se Karin oli ehkä kiinnostavin siinä porukassa. Kyllä se jaksoi kävellä."
"Miten se mies, oliko se naisen esittämä juttu ensinkään sen miehen juttu vai menikö se siihen mukaan myötätunnosta?"
"Mikä sen naisen motiivi sille kaikelle oli?"

Romaanin päähenkilö on keski-ikäinen opettaja Karin Kiurukorpi, joka ei usko rakastuvansa ja sitten rakastuukin. Karin on luonteeltaan (miltei liian) kiltti, kohtelias ja sivistynyt. Nuotion kirja vaikuttaa samaan aikaan hyvin todelta (näinhän voi juuri sattua) ja sadulta (olipa kerran -osastoa). Ote kirjasta:
"Poimin viestistä sanan kerrallaan, tunnustelen niitä. Että hän valvoo ja ajattelee minua, se tuntuu hämmentävän hyvältä. Kello nakuttaa yötä, katulamppu heittää kiilan valoa seinälle, peitto tuntuu liian kuumalta, sydän paikallaan ilmassa räpyttelevältä linnulta. Nousen ylös, sytytän himmeän yövalon. Luen viestin vielä toisen kerran, kolmannenkin."
Nuotion Mutta minä rakastan sinua on täsmälääke rakkaudessa pettyneille ja väsyneille. Se sopii lohtukirjaksi rakkautta kaipaaville ja siihen kyynisesti suhtautuville. Kirjan voi lukea myös kannanottona parisuhteen rakkauden moninaisuuteen. Romaanissa pohditaan, voiko kahden aikuisen välinen rakkaus toteutua ilman seksiä.

Uskoimme lukupiirissä kirjan sopivan parhaiten yli neljäkymppisille naisille, olimme siis juuri otollisia lukijoita. Kirja etenee verkkaisesti, joten lukijakin saa olla lukemsessaan rauhallinen ja malttavainen. Itse kaipasin tarinaan pelkistetympää tarinaa, sivujuonteita oli riittävästi ja vähän sen ylikin.

Teos: Mutta minä rakastan sinua
Tekijä: Eppu Nuotio
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2015

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

J. R. Ward: Himo

Halun jälkeen tuleekin sitten Himo. Luettuani Langenneet enkelit -sarjan ensimmäisen osan on aivan loogista, että jatkoin seuraavaan osaan.

Oikeastaan kaikki, mitä sanoin J. R. Wardin Halusta, pätee myös tähän Himoon. Sama Jim Heron, nyt siis enkeli, seikkailee tässäkin tarinassa. Ote kirjasta:
"Kaiken lisäksi hän vasta opetteli enkeleiden ammattisaloja. Ja hei, hänellä oli nyt siivet.
Siivet.
Vaikka toisaalta oli ehkä väärin valittaa asiasta, sillä noiden höyhenpeitteisten taikaräpyttimien ansiosta hän oli päässyt hopihopivauhtia tänne Bostonista, Massachusettsista."
Himon päähenkilöitä ovat erikoisjoukkojen sotilas Isaac Rothe ja lakimies Grier Childe. Ensimmäinen on korkeamoraalinen, vaikkakin ahdingossaan epätoivoinen ja tietyllä tapaa hairahtanut lihaskimppu, jälkimmäinen todella kaunis, fiksu ja sisukas nainen. Ote kirjasta:
"Oikeusavustajan ääni kuulosti Isaacin korvaan lähes tuutulaululta: naisen aristokraattinen intonaatio ja täydellinen kielioppi rauhoittivat häntä siinä määrin, että hän omituisesti pelkäsi naista. Alun perin hän oli sulkenut silmänsä, koska nainen oli yksinkertaisesti liian kaunis katsella, mutta pimeydestä oli myös lisähyöty. Kun naisen täydelliset kasvot ja fiksu katse eivät häirinneet hänen keskittymistään, hän pystyi syventymään antaumuksella naisen sanoihin."
Oma mielenkiintoni alkoi hieman harhailla  ja jouduin lukemaan jotkut kohdat uudelleen. Korjasin asiaa loikkien joidenkin kohtien läpi vauhdilla. Minulla on itse asiassa kotona pinossa odottamassa kolmaskin osa, mutta tässä välissä annan mahdollisuuden Antti Holman Järjestäjälle, jonka sain lainaksi ystävältäni.

Tällä hetkellä nautin tästä lukuputkesta ja annan palaa. Pitänee tehdä inventaario omasta kirjahyllystä, sielläkin riittää luettavaa. Tai sitten mennä kirjastoon, joka on lukevan kuntalaisen paratiisi.

Teos: Himo (Crave)
Tekijä: J. R. Ward
Kääntäjä: Tanja Kielinen
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2013 (alkuperäinen 2010)

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä

Kuva kustantajan sivuilta.
Luin nopeasti minulle tuntemattoman Jojo Moyesin romaanin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Kirja oli paksuudestaan (530 s.) huolimatta varsin helppoa luettavaa. Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa, 1960-luvulla ja 2000-luvulla. Päähenkilöitä on kaksi, naisia molemmat. Heitä yhdistää mielestäni jonkinlainen irrallisuuden tunne ja onnettomuuden pohjavire ulkoisesta hyvinvoinnista huolimatta. Rakkauskirjeillä ja -viesteillä on olennainen rooli tässä tarinassa ja kirjailija onkin päätynyt tarinaan liittyvien rakkausviestien lisäksi lisämään tarinan väliin tarinalle irrallisia rakkausviestejä todellisesta elämästä. Tämä ratkaisu ei erityisemmin ilahduttanut minua lukijana.

Yritin houkutella erästä nuorta naista lukemaan kirjan, mutta hän, takakannen luettuaan, sanoi, ettei hän jaksa lainkaan muistinmenetyksiä. Niin, tarinan toinen päähenkilö joutuu auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena hän menettää muistinsa. En itse voi olla yhtä ehdoton ja torjuva muistinsa menettäneille fiktiivisille henkilöille, mutta ymmärrän kyllä ärtymyksen. Muistinmenetys on aika helppo tapa viedä tarinaa eteenpäin. Moyesin kunniaksi pitää sanoa, että muistinmenetys ei ole tarinan koko juttu. Minulle Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä on kertomus naisista, jotka eivät ole aivan varmoja omista toiveistaan ja tavoitteistaan.

Varmaankin juuri noiden irrallisten rakkausviestien monitulkintaisuuden ja päähenkilöiden haljuuden (minulle) vuoksi en itse nauttinut kirjasta niin paljon kuin olisin toivonut nauttivani. Tarina sinänsä on hyvin kerrottu. Kieli tässä rakkausromaanissa on mielestäni sujuvaa ja kuvailevaa. Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -romaanin nautittavasta kielenkäytöstä saan varmastikin kiittää kääntäjä Heli Naskia. Pidin myös kirjan kannesta, joka saikin minut nappaamaan kirjan kirjaston hyllystä (kuva yllä).

Teos: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (The Last Letter From Your Lover)
Tekijä: Jojo Moyes
Kääntäjä: Heli Naski
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäinen 2010)

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

J. R. Ward: Halu

Viime bloggauksessa intoilin työmuutoksiin liittyvästä lisääntyneestä pään sisäisestä vapaudesta. Mihin olen käyttänyt tuon arvokkaan vapauteni? Tietenkin hötön lukemiseen. Otin kirjastosta luettavakseni J. R. Wardin Langenneet enkelit -sarjan ensimmäisen kirjan. Kirjailija on minulle tuttu Mustan tikarin veljeskunta -sarjasta, josta viimeksi luinkin osan 12, Kuningas.

Sarja Langenneet enkelit ei ainakaan ensimmäisen jakson perusteella kerro vampyyreistä, vaan pääosassa ovat "tavalliset" ihmiset. Tavallisuus tosin on kovin suhteellista tämän kirjailijan tarinoissa. Henkilöt Wardin kirjoissa ovat toinen toistaan kauniimpia, nokkelampia, rikkaampia, seksikkäämpiä ja uskomattomampia. Jim Heron on ex-sotilas ja lihaskimppu, joka saa hivenen haastavan homman eräänä työpäivänä, jolloin asiat menevät tosi pieleen. Vin di Pietro on rikas, komea ja älykäs mies, jolla on muutama mörkö kaapissa. Maria-Terese on prostituoitu ja pyhimys, joka on - yllätys yllätys - todella kaunis ja kiva ihminen. Näiden henkilöiden välillä tapahtuu kaikenlaista, pahuus yrittää jallittaa hyvyyden ja mukana on taatusti seksiä ja himoa. Yliluonnollista on saatu mukaan riittävästi.

Vaikka voi kuulostaa siltä, että en juuri Wardin kirjoista perusta, asia ei ole niin yksinkertainen. Minun lukemistossani näille kirjoille on aikansa ja paikkansa. Wardin kirjat edustavat minulle todellista aivot narikkaan -osastoa. Nyt sille taas oli tilaus. Wardin kirjoissa ensin pitää lukijana päästä tiettyyn lukumoodiin, jossa pienet höpöilyt eivät haittaa, sitten lukeminen onkin hauskaa ja jopa nautinto.

Kirjan nimi, Halu, ei oikeastaan tuo mitään uutta Wardin tarinoiden perusasetelmaan. Hänen jokaisen kirjansa nimi voisi olla tuo sama. Ward asettelee aina henkilöistään pareja, joiden välillä syntyy voimakas halu, jota sitten työstetään seksin kautta perusteellisesti. Halu esitetään aina hyvin fyysisenä ja ehdottomana luonnonvoimana, joka vie mukanaan. Ote kirjasta:
"Saanko sanoa jotain, mitä minun ei pitäisi?"
Marie-Terese jäykistyi miehen tuijottaessa häntä. "Okei."
"Viime yönä minä haaveilin olevani sinun kanssasi."
Marie-Terese laski mukinsa hitaasti alas. Joo, okei... ja oli joitakin asioita, joita mies voi sanoa ja saada sinut tulikuumaksi. Ja joitakin katseita, jotka olivat yhtä kouraantuntuvia kuin kosketukset. Ja ne kummatkin yhdessä, mieheltä, joka istui häntä vastapäätä...
Hänen kehonsa reagoi ällistyttävän nopeasti: rintoja kihelmöi kärjistä, reidet jäykistyivät, veri virtasi nopeasti..."
Että sellaista. (Minulla oli vaikeuksia löytää riittävän säädyllinen katkelma tähän laitettavaksi.) Olisin lukenut kirjaa riippukeinussa, mutta täällä on ollut aika sateista ja kylmää. Lukeminen on sujunut hyvin omassa sängyssä tai perheenjäsenten sängyssä makoilemalla. Vähän väliä on voinut työpäivän päätteeksi ottaa myös pieniä tupluureja. Seuraavaksi luen Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Tämä lukemisen vapaus on todella kesän riemuja.

Teos: Halu (Covet)
Tekijä: J. R. Ward
Kääntäjä: Tanja Kielinen
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2012 (alkuperäinen 2009)