tiistai 9. heinäkuuta 2019

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Kansikuva kustantajan sivuilta
Omien hyllyjen aarteiden lukeminen jatkuu. Sain Maja Lunden Mehiläisten historian jokunen vuosi sitten Ammalta kirjakierrätyksen nimissä. Olen jo Lunden kirjan luetuttanut yhdellä lukiolaisella ja oman lukukokemukseni jälkeen kirja päätyykin luokan hyllyyn lukiolaisten luettavaksi.

Lunden dystopiassa ihminen on omilla teoillaan tehnyt maailmasta sietämättömän paikan. Tarinaa kerrotaan kolmessa ajassa: vanhassa Williamin, nykyisessä Georgen ja tulevassa Taon ajassa. William asuu perheineen Englannissa, George Yhdysvalloissa ja Tao Kiinassa.

Nautin teoksesta erityisesti vaihtuvien aikatasojen vuoksi. Mennyt aika tuntuu vapaalta toiveikkuutensa vuoksi. Vaikka nykyajan ihminen saa halutessaan paljon tietoa menneisyydestä ja nykyhetkestä, monet ihmiset elävät tiukasti kiinni itsessään ja omissa tavoitteissaan. Jos elämä on niukkaa ja perheen toimeentulo vaatii toimimaan tavalla, joka ei välttämättä ole luontoa säästävä, on vaikeaa ajatella koko ihmiskunnan hyvää. Teoksessa huoli omien lasten hyvinvoinnista ajaa kaiken edelle, mikä on ymmärrettävää.

Teoksen kannessa on kuollut mehiläinen. Sen toinen siipi on vaurioitunut. Teos Mehiläisten historia kertoo sekä ihmisten halusta hallita ja hyödyntää mehiläisiä että mehiläisten tuhosta. Teoksessa kerrotaan luonnollisen kuoleman kokevan mehiläisen elämän päättyvän lentokyvyttömyyteen. Siivet kuluvat koko elämän kestävästä lentämisestä. Joukkotuhon kokeneet mehiläiset eivät ole päässeet tuohon asti.

Teos on aiheensa puolesta koskettava. Lunde kertoo tarinan, jota on helppo asettua lukemaan. Vaikka katse on mehiläisissä, teos kertoo ihmisistä ja elämisen iloista ja murheista.

Teoksesta kerrotaan myös näissä blogeissa:
Raija / Taikakirjaimet
Kirjakaapin kummitus
Kirjapolkuni

(Tavalliseen tapaan luin toisten blogitekstit vasta tässä vaiheessa, koska haluan itse muodostaa käsityksen teoksesta. Minulle oli kuitenkin jäänyt mielikuva, että kaikki pitävät tästä teoksesta. Sehän ei pitänytkään paikkaansa, aika moni oli pettynyt teokseen.) Minä pidän teoksesta. Mehiläisten historia kertoo vähäeleisesti merkittävästä asiasta: ihminen tuhoaa itsensä.

Teos: Mehiläisten historia
Tekijä: Maja Lunde
Suomentaja: Katariina Huttunen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi

torstai 4. heinäkuuta 2019

Kurt Vonnegut: Äiti Yö

Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.

Kurt Vonnegut on ikirakkautteni kirjallisuuden saralla. Rakastuin syvästi Vonnegutin teksteihin nuoruusiässä ja ilmeisesti hänen teostensa jättämä jälki minussa on pysyvä tai hyvin pitkäikäinen. En valita.

Viisaasti olen kerännyt kirjahyllyyni miltei kaikki Vonnegutin teokset. Nyt oli aina ottaa ties monennenko kerran uudelleenluettavaksi Äiti Yö.


Jos on olemassa toinen elämä tämän jälkeen, haluaisin hartaasti seuraavassa elämässäni olla ihminen, josta voitaisiin vilpittömästi sanoa: "Antakaa hänelle anteeksi, sillä hän ei tiedä mitä tekee."
Nyt minusta ei voi sanoa niin. 
Minäkertoja Howard W. Cambell jr on Vonnegutin tuotantoa lukeneelle hyvin tutunoloinen päähenkilö. Howard tarkkailee ympäristöä ja itseäänkin. Asenne maailmaan on ihmettelevän hyväksyvä. Howardin elämä on outo yhdistelmä kaikkea mahdollista; hän on syntyjään amerikkalainen, vaikka asuu toisen maailmansodan alkaessa Saksassa ja haluaa pohjimmiltaan elää rauhaista elämää. Howard päätyy kuitenkin kaikkien nähtäville natsien propadandajulkkikseksi, jonka on pelastauduttava jonnekin sodan päättyessä. Koska yhden totuus on toisen valhe, kiitellyn Cambellin elämä menee lopultaan melkoiseksi räpiköimiseksi. Kertomuksessa on yllättäviä käänteitä ja tarinallisia kerrostumia riittävästi, onhan kyseessä Vonnegutin kertoma tarina.

Vonnegutin kaikissa teksteissä on satiirisia piirteitä. Maailmaa, historiaa ja ihmistä tarkastellaan monesta eri näkökulmasta ja kaikista vakavimmillaankin katse on hyväksyvä ja ymmärtävä. Jo kirjan esittelyteksti muistuttaa tarinan opetuksesta: Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy. Tässä ajassa tuo ajatus tuntuu tärkeältä ja hämmästyttävän todelta.

Teos: Äiti Yö (alkuperäinen Mother Night)
Tekijä: Kurt Vonnegut
Suomentajat: Matti Santalahti ja Marjatta Kapari
Julkaisuvuosi: 1980 (alkuperäinen 1961)
Kustantaja: Tammi

keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Kansikuva kustantajan sivuilta
Hän kuulee kivun, se liikkuu ja siirtyilee kuin iso eläin jossakin lähellä. Hän tietää, että häneen on sattunut pahasti, ja pysyttelee aloillaan, tuijottaa kiinteästi puhtaaseen valkeuteen. Kipu painaa, puristaa, liukuu lähelle ja väistyy, ja hän ajelehtii puolitajuissaan ja odottaa että se löytää hänet. - - Vuorilla on talvi ja pilvet ovat lunta, kinostunutta, syvää, kauhistuttavan valkoista, mutta silti hän ei tunne vilua. Hän ei tunne mitään mutta näkee miten kuu laskee rosoisia huippuja seuraten vaaleana, pulleana, pyöreänä kuin appelsiini, kunnes se laskeutuu kauempana, painuu reunavuoria vasten. Hän kuulee huudon ja nyt maa liikkuu, etsii asentoa, venyy.
Otin hyllystäni Jayne Anne Phillpsin romaanin Kiuru ja Termiitti mukaan maanantaina päivän reissulle. Päädyin lukemaan kirjaa sydän tuskasta kippurassa, niin ahdistava teos on minulle. Päätin kuitenkin lukea teoksen loppuun.

Kiuru ja Termiitti kertoo muutaman kesäpäivän kautta kokonaisia elämäntarinoita. Yhdysvaltalainen sotilas Robert Leavitt on Etelä-Koreassa kesällä 1950, neuvokas nuori Kiuru ja hänen vammautunut velipuolensa Termiitti elävät tätinsä Nonnin hoivissa Länsi-Virginiassa yhdeksän vuotta myöhemmin. Leavittin, Kiurun, Nonnin ja omalla laillaan Termiitin ajatuksiin ja havaintoihin päästään. Jokainen kertoo elämästä omasta näkökulmastaan. Kerran ääneen pääsee Lola, Leavittin rakastettu, Kiurun ja Termiitin äiti ja Nonnin sisar. Menetys, sen uhka ja suru on teoksen henkilöiden maailmassa läsnä koko ajan.

Phillipsin upeasti kirjoittama ja Kersti Juvan taitavasti suomentama kirja oli kielensä puolesta houkutteleva lukukokemus. Teoksen tarina oli minulle raskas kirjan käsittelemien teemojen vuoksi. Luin teoksessa paljon sotaan suoraan ja välillisesti liittyvää surua ja luopumista. Lapset eivät pääse tutustumaan vanhempiinsa ja he joutuvat elämään ilman vanhempiensa apua ja tukea. Elämä on monella tavalla vaikeaa.

Jayne Anne Phillipsistä tulee tämä teoksen perusteella mieleen Toni Morrison. Molempien teoksia haluan lukea ja arvostan heitä kirjailijoina. Lukiessani mietin kuitenkin, että koen henkistä kipua tarinan henkilöiden äärellä ja haluaisin lopettaa ennen aikojani. Tällä lukukerralla kannoin eniten huolta toimeliaasta ja lämminsydämisestä Kiurusta, jonka kohtaloa pelkäsin melkein koko teoksen ajan. Teos herätti minussa taas kerran äidin, mutta aika usein lukiessani toivon voivani unohtaa sen puolen itsessäni.
Nonni sanoo, että kun nainen haluaa sellaista mitä ei pysty itse hankkimaan, mies haistaa sen. Älä koskaan ota miestä sisääsi, ettet halua että se pysyy maisemissa ikuisesti, Nonni sanoo, sen jälkeen miehestä ei nimittäin pääse eroon, riippumatta siitä kuinka monta kertaa se jättää sinut tai sinä jätät sen.
Phillipsin Kiuru ja Termiitti on luettu ainakin blogeissa Lumiomena ja Kirjasähkökäyrä.

Teos: Kiuru ja Termiitti (alunperin: Lark and Termite)
Tekijä: Jayne Anne Phillips
Suomentaja: Kersti Juva
Julkaisuvuosi: 2009 (2009)
Kustantaja: Tammi

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Sirkka Turkka: Sielun veli

Tällä blogitekstillä osallistun Ylen Tanssiva karhu -runokilpailun 25-vuotisjuhlallisuuksiin Ylen ja bloggaajien yhteistyön kautta. Huomenna julkistetaan tämän vuoden Tanssiva karhu -kilvan voittaja. Ehdokkaat löytyvät Ylen Tanssiva karhu -sivuilta.


Vuonna 1994 Tanssiva karhu -runouspalkinnon voitti Sirkka Turkka teoksellaan Sielun veli. Turkan runoteos oli mukanani menossa koko myrskyisen toukokuun. En lukenut teosta, vaan vein sen takaisin kirjastoon. Lainasin runoteoksen uudelleen kesäkuun lopulla. Henkilökohtaiset myllerrykset eivät olleet loiventuneet, mutta aikataulu asetti omat vaatimukset lukemiselle. Kirjoitan tätä prosallisesti Onnibussissa matkalla Tampereelle. Luin kirjan bussissa ja se onnistui osin tunkeutumaan pyörteiseen mieleeni.

Sielun veli -teoksen kansi tosin jättää minut aivan kylmäksi. Ilman tätä tehtävää olisin jättänyt teoksen lukematta kannen vuoksi. Ilmeisesti kansikuvassa on koiran kasvot epäselvässä ja venytetyssä kuvassa. Takakannen perustella Turkalla on koira. Teoksen luettuani uskon teoksen nimen viittaavan juuri koiraan.

Teos itsessään on kantta parempi. Teos jakautuu mielestäni kolmeen osaan. Ensimmäinen osa sijoittuu Suomeen, toinen Irlantiin ja kolmas Israelin ja Palestiinan seudulle. Keskityn tekstissäni ensimmäiseen osaan, koska se on mielestäni kiinnostavin.

Sirkka Turkan runoteoksessa Sielun veli ääneen pääsee mies, joka on haikeissa tunnelmissa. Hän muistelee menneitä ihmisiä ja tapahtumia. Luonto on runon puhujaminälle tärkeä, hän on osa luontoa ja ymmärtää luonnon kiertokulun kautta myös oman kuolevaisuutensa. Turkka tuo luonnon lähelle lukijaakin. Runossa Syvällä metsässä nukkuu suuri hirvi runon puhujaminä on katoavainen otus:
- - / sumusta ojentuu oksa minua kohti: / puu on pysähtynyt ikkunani eteen. / Kun se tuli tuohon, olin lapsi, / se lähtee kanssani kun olen vanhus. - -

Sielun veli tuntuu julkaisuvuottaan (1993) vanhemmalta teokselta. Sanon tämän keski-ikäisenä lukijana, joka muistaa eläneensä 90-luvun alun. En muista lukeneeni vastaavaa runoteosta aivan äskettäin. Minulle Turkan teos sanoo, että on mahdollista ja jopa hyvää istua kivellä metsässä ja olla tekemättä yhtään mitään. Minua puhuttelee erityisesti ihmisen koko elämän tarkastelu ja elämän lyhyyden ja hetkellisyyden todistaminen teoksen säkeissä.

Bussissa turvavöissä
Ote runosta Kolhin itseäni kaksikymmentä vuotta ja sitten:
Että vielä on ilo kuin ainut tuikkiva tähti: / pudota läpi yön, väsyä, hajota, kiitää / kovaa vauhtia ilman turvavyötä / loppuelämänsä lyhyin matka, selkä edellä / kohti itseään, takasin omaan syntymäänsä.

Teos: Sielun veli
Tekijä: Sirkka Turkka
Julkaisuvuosi: 1993
Kustantaja: Tammi