Rambo Siilinjärvellä kesällä 2016

Luin marraskuussa Nadja Sumasen Rambon. Pidin lukemastani paljon romaanin konstailemattomuuden vuoksi. Rambo on vauhdikas poika, joka kaipaa tolkun aikuisia ympärilleen. Innostuin kirjasta niin, että bloggasin siitä kahteen kertaan (linkit ensimmäiseen ja toiseen tekstiin). Sumasen Rambo voitti Finlandia Junior palkinnon viime vuonna.

Siilinjärvellä on toiminut jo 20 vuotta teatteriyhdistys Vivates. Lasten ja nuorten teatteriharrastusta edistämään perustettu Vivates on ollut monen siilinjärveläisen lapsen ja nuoren rakas harrastuspaikka. Pienehkö Vivates on tänä vuonna upean mahdollisuuden äärellä saatuaan projektirahoituksen hankkeelleen. Hanke toteutetaan lähinnä Kehittämisyhdistys Kalakukon myöntämän EU:n maaseuturahaston Leader-rahoituksen turvin. Hanketta tukevat myös Siilinjärven kunta, Olvi-säätiö ja Suomen lasten ja nuorten säätiön Myrsky-hanke. Kallavesi-ilmiö 2016 tuo Kallaveden rannoille kiertävän nuorisoteatterin. Esityksen näyttämönä toimii proomu, jolla myös kuljetetaan lavasteet esiintymispaikasta toiseen. Katsomo rakennetaan näyttämön läheisyyteen rannalle tai laiturille.

Mitäpä Savossa Kallaveden rannoilla nähdään ensi kesänä? Sumasen romaaniin pohjautuva Elina Kilkun dramatisointi Rambo! Näytelmän ohjaa Vivatekselle Janne Puustinen. Rambohan nähtiin kantaesityksenä Suomen Kansallisteatterissa. Ja nyt ensi kesänä meillä täällä Savossa. Olen hyvin innoissani tästä. Toivonkin, että mahdollisimman moni teatterin ja/tai kotimaisen nuortenkirjallisuuden ystävä löytää tiensä tänne meille päin ensi kesänä. Yläkouluikäiselle kummilapselle voi ostaa lahjaksi sekä Sumasen Rambon luettavaksi että liput kesäteatteriin. Siinä on kulttuuria kerrakseen.

Kallavesi-ilmiö 2016 kaipaa myös innokkaita nuoria mukaan tekemään teatteria. Kaikkien mukaan tulevien ei tarvitse innostua juuri näyttelemisestä. Mukaan tarvitaan mm. valokuvaavia ja videoivia nuoria, jotka dokumentoivat projektia talvella alkavista harjoituksista aina kesän esityksiin. Jos kiinnostuit, ole yhteydessä sähköpostilla tai puhelimitse vivateslaisiin.

Olin mukana hankkeen tiedotustilaisuudessa Kunnonpaikassa 29.1.2016. Siellä napattiin tämä alla oleva kuva, joka löytyy mm. Vivateksen Facebook-sivuilta.

Kuvassa etualalla selfien ottanut näytelmän ohjaaja Janne Puustinen.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Äidin kaula-aukkoon varisee munkin päältä sokeria, isä ennättää pyyhkimään sen pois ja saa samalla koskettaa rintamusta kesämekkokankaan läpi.
Molemmat värähtävät ja heitä naurattaa hämillisesti. Syttyy se jokin, jonka loimussa minutkin aikanaan tehtiin. 

Nimittelin Pihkatappia joulun alla liukkaaksi luikuksi. Heikkisen kirja oli ollut minulla jo pitkään, vaikka en ollut kirjaa lukenut. Olin toki luettanut kirjan puolisollani ja ennättänyt hänen kanssaan käydä Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän, jossa pääosaa esitti itse kirjailija. Melkoinen suoritus on kirjoittaa kirja ja saada itse esittää pääosaa näytelmässä.

Olen vuodattanut arvostusta Antti Heikkisen suuntaan jo pari vuotta sitten, kun kirjoitin blogissani hänen vierailustaan Siilinjärven kirjastolla. Muistelin Pihkatappia myös kuunnellessani Turusen Simpauttajaa äänikirjana reilu vuosi sitten.

Nyt se on sitten luettu. Pihkatappi. Nautin suunnattoman paljon kirjan kielestä. Se oli iloa ja lohtua itäsuomalaiselle sielulle. Savolaista vääntöä oli sen verran, että Simpauttaja tuntui luonnollisesti läheisemmältä Joensuussa syntyneelle, mutta nyt jo viisitoista vuotta Savossa asuneelle tämäkin sopii vallan mainiosti. Ote kirjasta:

En minä ilennä kielteekään, vaikka monesti olen jäläkikätteen aatellu, jotta kylläpä ee ois tarvinna elläissän niin montoo rotanpaskoo syyvvä, jos oisin kotpihhaan jiännä enkä isäs matkaan lähtennä. - - Mitenkä se nyt nuin hupatuttaa.

Pihkatappi kertoo maalla syntyneen ja kasvaneen Jussi Timo Tapion tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Jussi elää isänsä kanssa, mutta ympärillä on sukulaisia ja kyläläisiä ihan nokko. Kuolema on väistämätön ja hautajaiset hautajaisten perään rytmittävät Jussin kasvua lapsesta mieheksi. Mummoa kuolee yksi toisensa perään ja Jussista kasvaa maalaispoika, joka ei halua olla maalainen.

Heikkinen kuljettaa romaanissaan minut lukijana vaivattomasti ihmiselämään liittyvän vaivan, surun ja pakollisen junnaavuuden läpi. Vähän väliä huomaan lukijana hörähtäväni nauruun, vaikka itku on melkein yhtä lähellä. Ote kirjasta:

- Mitä tuo on? ihmettelin vieressä.
- Siinon partavettä, jutteli isä liljamenttia naamaansa keskittyneesti taputellen.
- Kasvaako parta kun tuota laittaa?
- Mistäpä sen muuten tietää, vaikka kasvassii. Laitetaas sullekkii ja katotaan, jotta alakaako alaleuka karvottua.
- No ei!
- Laitetaan tok ies pikkisen. Isä kun kottiin tulloo, niin tiiä minkälainen karvamooses on tiällä vastassa.

Pihkatappi on luettu monissa blogeissa ja arvosteluissa. Se on kehuttu kupruille. On se hyvä!

Teos: Pihkatappi
Tekijä: Antti Heikkinen
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Siltala

Kirja vie kauas

Viime viikkoina ajatukseni ovat olleet kaukaisissa maissa ja niiden ihmisissä. Todellisen elämän rinnalla olen ajatellut lukemiani kirjoja, jotka ovat kertoneet minulle vieraista kulttuureista ja maailmoista. Muistan kirjoittaneeni lukukokemuksestani ainakin näistä:

Kamala Markandayan Punaista tomua sijoittuu Intiaan.

Naomi Ragenin Jeftan tytär sijoittuu Israeliin.

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden sijoittuu mm. Palestiinaan.

Graig Thompsonin Habibi sijoittuu fiktiiviseen maahan jonnekin todellisen Lähi-Idän maisemiin.

Khaled Hosseini Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu Afganistaniin.

Skaala on laaja. Markandayan kirja on käännetty suomeksi 1956 ja Abulhawan kirja 2015. Ragenin romaani on viihdettä ja Hosseini romaanilla on ainakin minun mielessäni myös yhteiskunnallinen ulottuvuus. Listassa on neljä romaania ja yksi sarjakuvaromaani.

Jokainen näistä kirjoista on ollut hyvä lukukokemus. Thompsonin ja Hosseinin kirjat ovat olleet aivan erityisen väkeviä. Kun mietin mielessäni tämän tekstin kirjoittamista ja yllä mainittuja kirjoja, huomasin Habibin olevan taas perheenjäsenellä luettavana. Tekisi mieli lukea se itsekin.

Ote Hosseinin kirjasta Tuhat loistavaa aurinkoa:

Mulla Faizullah myönsi Mariamille, ettei hän aina ymmärtänyt, mitä Koraanin sanat tarkoittivat. Mutta hän nautti arabiankielisten sanojen lumoavasta soinnista. Hän sanoi, että ne lohduttivat häntä, tyynnyttivät hänen sydäntään.
"Ne lohduttavat vielä sinuakin, Mariam-jo", mulla sanoi. "Voit palauttaa ne mieleesi hädän hetkellä, eivätkä ne petä sinua. Jumalan sanat eivät petä sinua, tyttöseni."

Toivottavasti ennätän kevään aikana lukea jonkun kirjan Syyriasta, Irakista tai Iranista. Pitänee tutustua kirjablogien tarjontaan.

Blogin 300. postaus lähenee

Havahduin huomaamaan, että blogini 300. postaus lähenee. Alle kymmenen postauksen päästä pääsen juhlimaan tätä virstanpylvästä. Blogini ensimmäinen postaus on päivätty lokakuulle 2010. Vuosina 2011 - 2014 olen näemmä kirjoittanut blogiini noin kerran viikossa. Viime vuonna poikkesin aiemmasta rytmistäni ja onnistuin kirjoittamaan blogiini 111 päivitystä. Olen luvusta positiivisen yllättynyt.

Aina kun luen vanhoja bloggauksiani, hämmästyn lukemiani kirjoja ja kirjojen nostattamia ajatuksia. Olen lukemiseni suhteen vaihtelevan huonomuistinen ja vaikutteille altis. Ajattelin ilahduttaa itseäni ja mahdollisesti lukijoitani nostamalla tulevissa blogiteksteissä joitain aiemmin lukemian kirjoja koontipostausten muodossa. Olen ihaillut toisten bloggareiden kuukausi- ja vuosikoosteita. En itse pysty siihen. Mutta nyt saan kokeilla jotain koosteen tapaista.

Lokakuussa 2010 kerroin kuuntelemastani Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjasta. Villan kirja kuuntelukokemuksena oli minulle kuin rakkaan vanhan mummon puhetta ja hyvin nautittavaa. Tämän lukukokemuksen myötä Kyllikki Villa myös kääntäjänä tuli minulle näkyväksi. Kyllikki Villa kuoli vuonna 2010. Hänen muistokirjoituksensa Helsingin Sanomissa nostaa minulle sen saman kaipauksen tunteen, joka on läsnä hänen kirjoissaan.

Kyllikki Villa hitaasti matkaavana naisena olisi varmaankin nauttinut matkasta Uuteen-Seelantiin, jonne sijoittui äskettäin bloggaamani kirja Valkoisen pilven maa, jonka on kirjoittanut Sarah Lark. Uuden-Seelannin vieressä oleva Australia on puolestaan tapahtumapaikkana maagiselle aikuisten sadulle, jonka on kirjoittanut Murray Bail ja suomentanut Saara Villa, Kyllikki Villan tytär. Bailin Eukalyptus oli lukukokemus, joka pääsi useampaankin bloggaukseeni. Marraskuussa 2015 lukuhaaste sai minut lukemaan ja bloggaamaan joka päivä. Eukalyptus tuli luettua neljässä päivässä, 16.-19.11.2015. Alku oli vaikea, välillä olin kirjan imussa ja loppu lähti lepattamaan vieden parhaimman lukuinnon mennessään.

Uuden-Seelannin ja Australian lämpö ja aurinko tuntuu kovin etäiseltä juuri nyt. Ulkona on -30 C pakkasta ja aurinko on kalpean kylmää valoa päivällä. Onneksi auringon ja lämmön voi lukea itselleen ja mieleensä.

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Olen kerta kaikkiaan poikki. Tähdet, yksin ei pysty saamaan hyvää aikaan, ja minä olen niin yksin. Antakaa minulle rauhaa ja sisäistä voimaa ja antakaa vielä se jota salaa odotan. Oli hän pitkä tai pätkä, rikas tai köyhä, komea tai ruma, nuori tai vanha, sillä ei ole väliä. Antakaa minulle mies, joka rakastaisi minua ja jota minä rakastaisin.

Löysin Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät lähikaupan kierrätyskirjojen korista. Otin kirjan välittömästi lukuun. Kirjan kansi on riemunkirjava ja kuvaa aika hyvin sisältöä. Pokkarissa on melkein 700 sivua ja nautin miltei koko kirjan verran kiemuraisten ihmissuhteiden selvittelystä. Viimeiset sata sivua menivät mielestäni överiksi, mutta luin kirjan silti loppuun.

Pancolin romaanin keskiössä on reilusti aikuiset sisarukset Joséphine ja Iris. Molemmat naiset ovat tarinan aluksi naimisissa, mutta jo ensimmäisillä sivuilla ollaan aika epätoivoisissa tunnelmissa ja muutos on väistämätön. Epätoivo sanana ei kuvaa tätä kirjaa lainkaan, joten lukukokemus ei ole synkistävä. Krokotiilin keltaiset kyyneleet on pikemminkin aikuisen ihmisen lohtukirja, jonka luettuaan voi huomata olevansa pykälän uskaliaampi tekemään jotain elämässään toisin.

Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät on viihdyttävä lukukokemus. Parisuhteen väljähtyminen, omat elämäntoiveet yhdistettynä ikäkriisiin, vanhemman ja nuoruusikäisen ristiriidat ja yllättävä lojaalius ja monet muut aiheet yhdistyvät tässä kirjassa. Naurahtelin kirjan maailman eksotiikkaa, jossa puolisot ja rakastajat kamppailevat samalla työpaikalla aivan uskottavasti.

Krokotiilin keltaiset silmät sisältää, huolimatta sijoittumisestaan nykyaikaan, tietoa ja viittauksia keskiaikaan. Koska Joséphine tutkii keskiaikaa, tuo ajankohta elää erityisesti hänen elämässään ja havainnoissaan ympäröivästä maailmasta. Nautin paljon tästä puolesta romaanissa. Ote kirjasta:

Tässä minä olen keskellä omaa rakasta keskiaikaani, Joséphine ajatteli itkiessään. Kuin köyhä maaorja, jonka on maksettava veronsa linnanherralle. Maaorja asetti neljä ropoa päälaelleen, kumartui ja antoi ne linnanherralle osoituksena alamaisuudestaan. - - Ihmisten keskinäiset suhteet eivät ole muuttuneet yhtään vaikka on keksitty mäntämoottori, sähkö, puhelin ja televisio. Minä olen ollut, olen edelleen ja olen aina sisareni nöyrä palvelija. Ja muiden!

Kiitos tämän lukukokemuksen, luen todennäköisesti muutkin Pancolin kirjat. Eläin taitaa löytyä jokaisen Pancolin kirjan nimestä. Joten luettavana ovat vielä oravat ja kilpikonnat.

Teos: Krokotiilin keltaiset silmät
Tekijä: Katherine Pancol
Suomentaja: Marja Luoma
Julkaisuvuosi: 2011 (pokkari 2012)
Kustantaja: Bazar

Blogistanian Kuopus 2015, minun ääneni

Luetaanko tämä? -blogin Kia emännöi Blogistanian Kuopus 2015 äänestystä. Äänestyksessä voi antaa kolmelle lukemalleen ja bloggaamalleen kotimaiselle kirjalle ääniä. Kirjan tulee olla julkaistu vuonna 2015. Tässä minun ääneni:

3 pistettä saa Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä. Tämä oli Enorannalta ensimmäinen lukemani kirja. Pidin siitä todella paljon.

2 pistettä saa Jyri Paretskoin Shell's Angles ja beibit. Paretskoin Shell's Angles on ollut vetävä sarja yläkoululaisille.

1 pisteen saa Nadja Sumasen Rambo. Sumasen esikoisteos on konstailematon hyvän tuulen kirja.

Blogistanian Finlandia 2015, minun ääneni

Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja emännöi Blogistanian Finlandia 2015 äänestystä. Äänestyksessä voi antaa kolmelle lukemalleen ja bloggaamalleen kotimaiselle kirjalle ääniä. Kirjan tulee olla julkaistu vuonna 2015. Tässä minun ääneni:

3 pistettä saa Anneli Kannon Pyöveli. Kanto kirjoitti kamalasta aiheesta hienon romaanin.


2 pistettä saa Paula Havasteen Maan vihat. Havaste ilahduttaa minua jokaisella romaanillaan.


1 pisteen saa Kaari Utrion Paperiprinssi. Odotin malttamattomana Utrion kirjaa ja se täytti odotukseni.

Tällä kertaa pisteeni menivät historiallisille romaaneille, joista nautin suuresti. Kaikki sattuivat vielä olemaan naisten kirjoittamia.

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015

Huomenna kymmeneltä kirjallisuusblogit julkaisevat antamansa äänet Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015 -äänestyksessä. Itse äänestin kahdessa luokassa: Blogistania Finlandia ja Blogistania Kuopus. Molemmissa luokissa antamani äänet ovat nähtävissä huomenna 13.1. klo 10 blogissani. Koko äänestyksen tulokset julkistetaan emäntäblogeissa 14.1. Lisää tietoa aiheesta Kulttuuri kukoistaa -blogin postauksesta.

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

Kansikuva kustantajan sivuilta

Olen lukemassa pitkän kaavan kautta Mihail Šiškinin Neidonhiusta. Kirjan lukeminen on kesken ja tulee olemaan kesken vielä jonkin aikaa. Siksi erään päivänä lähdin kirjastoon etsimään itselleni jotain muuta luettavaa. Mielessäni oli keveys, joten oli aivan ymmärrettävää, että tulin kotiin paksukaisen kanssa. Nyt luettu Valkoisen pilven maa on melkein 900 sivuinen jötkäle.

Sarah Larkin Valkoisen pilven maa kertoo kahdesta naisesta, joiden elämät kietoutuvat yhteen. Helen Davenport on köyhähkö englantilainen kotiopettaja, joka lähtee Uuteen-Seelantiin 1850-luvulla. Seurakunnan kautta löytyy mahdollinen puoliso, johon tutustutaan kirjeenvaihdolla. Neiti Gwyneira Silkhamilla taasen on varakas perhe, mutta hivenen tulinen luonto ja myös hän päätyy järjestettyyn avioliittoon Uuteen-Seelantiin. Kaikki tämä selviää jo takakannesta.

Hän myhäili tyytyväisenä nähdessään taas kotimaansa. "Näyttäytyihän maa juuri samanlaisena niillekin ihmisille, jotka tulivat ensimmäisellä kanootilla Polynesiasta Uuteen-Seelantiin. Siitä maa on saanut maorinkielisen nimensäkin - aotearoa, pitkän valkoisen pilven maa."

Valkoisen pilven maa oli oikein viihdyttävää luettavaa. Kiinnyin molempiin päähenkilöihin, joiden elämä uudessa maassa ei todellakaan ollut helppoa. Uusi-Seelanti, sen maisemat ja esimerkiksi maorit ovat kuitenkin vain taustaa tässä teoksessa, pääpaino on Englannista kotoisin olevien ihmisen keskinäisillä sosiaalisilla kiemuroilla. Osa heistä on ollut uudessa kotimaassaan vain lyhyen aikaa, osa pidempään.

Valkoisen pilven maa sopii hyvin sukutarinoista nauttiville lukijoille. Sellainen itsekin olen. Mieleeni tulevat Okalinnut ja vaikkapa Tuulen viemää, jonka voi lukea myös suvun ja naisen tarinana. Mielenkiintoista oli, että kun lukemiseni päätteeksi yritin löytää sopivaa otetta tekstistä tätä blogikirjoitusta varten, sitä ei tuntunut millään löytyvän. Tarina on hyvin juonivetoinen. Juonen säikeet paljastuvat tekstilainoissa. Tai ainakin niissä kohdissa, jotka minua eniten liikuttivat.

Valkoisen pilven maa ennättää kuvata Helenin ja Gwyneiran lasten aikuistumisen. Teos aloittaa trilogian, joten lisää on luvassa.

Teos: Valkoisen pilven maa
Tekijä: Sarah Lark
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Julkaisuvuosi: 2015
Kustantaja: Bazar