JP Koskinen: Luciferin oppipojat

Sinua juhlitaan silloinkin, kun et itse vaivaudu paikalle.
Aika kulki takaperin. Istuin poikien huoneen lattialla. Maalasin tussilla pahvisiin avaruusaluksiin KAO:n tunnuksia. Tein tunnuksista pojille tuttuja ja turvallisia kuin polulle pudotettuja herneitä, joita seuraamalla löytää kotiin.
En voinut edes unessa muistaa, oliko oikeasti ehtinyt leikkiä poikien kanssa juuri lainkaan, olinko tosiaan ollut heidän huoneensa lattialla vain kerran.

Sain luettavakseni JP Koskisen uutuusromaanin Luciferin oppipojat. Olen tiennyt kirjailija Koskisen ja hänen kirjansa, mutta ennen tätä kirjaa olen lukenut häneltä yhden Gabriel Hullon. Luciferin oppipojat teki vaikutuksen jo kansikuvallaan. Kansi on mielestäni houkutteleva ja hieno. Otin kirjan mukaan parin päivän reissulle ja napsahdin kirjan tarinaan kiinni ensimmäisen parinkymmenen sivun kohdalla. Huomasin pohtivani avaruutta, kyborgeja ja kapteeni Bonhommea pitkin päivää. Odotin malttamattomana, että pääsen lukemaan kirjaa.

Saatekirjeessä kirjailija kertoo, että Luciferin oppipojat ei ole tieteisromaani, vaan historiallinen romaani. Tämä sopi minulle mainiosti. Luin Luciferin oppipojat itse asiassa seikkailuromaanina ja nautin joka hetkestä. Päähenkilö on kärttyinen ja oman arvonsa tunteva vanha mies, joka on ihmistyyppinä minulle riittävän tuttu. Harmaapäinen kapteeni Gabriel Bonhomme XIV lähtee ihmis- ja kyborgimiehistöjensä kanssa suorittamaan tehtävää. Gabriel on aina laittanut työn ensisijalle elämässään. Hän on kaikkien tuntema, koska on löytänyt ihmiskunnan alkuperään liittyvän merkittävän tiedon. Kaikkien suosiossa hän ei ole, mutta se ei häntä tunnu haittaavan.

Kansikuva kustantajan sivuilta

Olisi kuitenkin väheksyvää sanoa, että Koskisen romaani on vain seikkailua. Luciferin oppipojat on myös pohdinta ihmisen alkuperästä, ihmiskunnan vastuusta ja lajin tulevaisuudesta. Ihmiset ovat tarinassa kehittäneet kyborgit työkaluiksi, joita voidaan käyttää ihmisen haluamalla tavalla. Ihmiset pitävät itseään tietoisina olentoina, jotka ovat itsestään selvästi toisten eliölajien yläpuolella. Osa ihmisistä miettii kyborgien oikeuksia ja ihmisen toimien moraalia.

Kapteeni Bonhomme on myös isä, joka on aikanaan luonut uutta elämää perinteisellä tavalla. Vanhemman vastuu ja tähän todelliseen aikaan verraten teoksen maailman huimat mahdollisuudet avaruusmatkustamiseen suhteessa kuluvaan aikaan ahdistivat minua ja jäivät pyörimään mielessäni. Luonnonmukainen elämä verrattuna teknologialla paranneltuun elintapaan luo ristiriitoja ihmisten välille. Koskisen teoksessa on monia mielenkiintoisia henkilöitä, mm. Bonhommen perheenjäsenet ja erityisesti hänen vaimonsa Johanna. Bonhomme itse risteilee henkilökohtaisessa ajassaan menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja tarinassa paljastuu tehtävän edetessä myös menneiden tapahtumien kulku ja tapahtumien kulun merkitykset tarinan eri henkilöille.

Älkää pelätkö tarttua Luciferin oppipojat -romaaniin. Se on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Onneksi ihminen uskoo kovin helposti todeksi sen, mitä hän haluaa uskoa. Viisas ihminen. Taikurin paras ystävä.

Kiitos lukukappaleesta!

Teos: Luciferin oppipojat
Tekijä: JP Koskinen
Kansi: Mika Wist
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY

Lian Hearn: Satakielilattia

Otin vedenpitävän rasian, jossa Kenji säilytti myrkkykapseleita, ja sidoin sen ihokkaani alle. Puin päälleni mustat matkavaatteet ja otin lyhyen miekan, ohuita kuristusnyörejä, köyden ja kaksi iskuhakaa arkuista, jonne ne oli piilotettu. Se kesti kauan, koska minun oli toimittava täysin äänettömästi, mutta aika kulkee Heimolle eri tavoin kuin muille, hidastuu ja nopeutuu meidän tahtomme mukaan.

Lauantaina kirjastosta lähti mukaani ilman mitään ennakkovaroitusta Lian Hearnin Satakielilattia. Siellä se odotti minua fantasiahyllyssä. Aloitin kirjan lauantaina ja lopetin sen eilen. Tänään kahdella erillisellä kirjastoreissulla otin mukaani trilogian kaksi muuta osaa: Nurmi vuoteenaan ja Kuun kirkkaus. Tämä Otorin klaanin tarina -trilogia sopi minulle nyt luettavaksi aivan mainiosti.

Tarina sijoittuu kuvitteelliseen menneen ajan Japaniin. Satakielilattia alkaa synkästi, kun nuori poika jää yksin kylään kohdistuneen tuhon jälkeen ja on itsekin vaarassa kuolla. Hän pelastuu ja pääsee voimakkaan ja vallassa olevan miehen suojelukseen. Nuori poika, Tomasu, saa uuden nimen ja identiteetin. Eri klaanien jäsenet toimivat ristiriitojen ja valtataisteluiden keskellä, ja Tomasun paljastumisen uhka on todellinen. Tomasu joutuu salaamaan alkuperänsä ja hänestä tulee Takeo. Takeo oppii itsestään ja alkuperästään uusia asioita ja opetuksen myötä hänen erikoiset taitonsa käyvät ilmeisiksi. Tarinassa on myös romanttista rakkautta, mikä on ihanaa.

Satakielilattia oli minulle kiehtova kirja. Takeo on arvoituksellinen päähenkilö, jonka hyvinvointia ja onnea ainakin minä toivoin kirjaa lukiessani. Teoksessa on paljon kauneutta, Takeo kuulee ympäröivää maailmaa muita ihmisiä paremmin.

Lumi suli ja talo ja puutarha alkoivat taas laulaa veden äänellä.

On ihanaa löytää aivan sattumalta viihdyttävä kirja(sarja)! Taidan lähteä lukemaan.

Satakielilattia ei ole ihastuttanut muissa blogeissa. Tässä muutamia esimerkkejä:

• Kirjavinkit / Laura pitää kirjaa hieman tusinatavarana
• Tarinoiden syvyydet / Nina Mari pitää kirjoitusta hajanaisena
• Sallan lukupäiväkirja / Salla Brunou pohtii kirjan sopivan nuorille lukijoille

Kröhm. Nuo luettuani ajattelen, että ehkä minulle sopii nuorille suunnattu viihdyttävä kirja. En lähtenytkään lukemaan kirjaa erityisesti fantasian tai Japanin kautta. Minulle riitti, että kirjassa on seikkailua ja rakkautta.

Teos: Satakielilattia (alkuperäinen Across the Nightingale Floor)
Tekijä: Lian Hearn
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Julkaisuvuosi: 2003 (alkuperäinen 2002)
Kustantaja: Otava

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Joka katsoo isäänsä karsain silmin ja kyräillen kuuntelee äitinsä neuvoja, siltä korpit repivät silmät, ja kotkan poikaset syövät ne.
Illan päätteeksi äiti lausui tämän Sananlaskujen jakeen - pelottavimman, minkä tiesin koko Raamatusta. Nyt jälkikäteen tajuan sanojen musertavuuden johtuneen tavasta, jolla hän lausui ne - igboksi ja valaen niihin vihansa myrkkyä.

Chigozie Obioman Kalamiehet on ollut minulla luettavana koko kesän. Sain kustantajalta sähköisen ennakkokappaleen, mutta en jaksanut istua koneen äärellä yhtään ylimääräistä kesällä. Jossain vaiheessa kävin hakemassa kirjan kirjastosta. Ymmärsin alusta asti, että luen hyvää kirjaa, mutta lukeminen sujui äärettömän hitaasti, mikä on minulle aina ongelmallista. En halua lukea hitaasti.

Tänään pistin vauhdin päälle. Se toimikin, kirja on nyt luettu. Olipa se upea lukukokemus!

Kuva kustantajan sivuilta

Nigerialaisen Obioman kirja Kalamiehet on kertomus lapsuudesta, veljien välisistä voimasuhteista ja kohtalosta. Kirjan kertoja Benjamin kertoo tarinaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan katsoen menneeseen. Hänen vanhemmat veljensä - Ikenna, Boja ja Obembe - ovat aivan tarinan keskiössä yhdessä kertojan kanssa. Tarina alkaa jotenkin vaivihkaa tavallisesti ja ehkäpä jokseenkin onnellisesti, vaikka pian on selvää, että perheen päällä leijuu onnettomuuden uhka.

Kirjan kansi on kaunis ja kiinnittää huomion. Kannessakin näkyviä koukkuja näkyy kirjan sisäkansissa. Kannen neljä koukkua siimoissaan ovat solmiutuneet yhteen. Jos yrittää liikuttaa yhtä koukuista, liikkuvat toiset väistämättä. Varsinkin isoveljen asema pienempien veljien silmissä on äärimmäisen arvostettu. Hän valitsee suunnan ja kulkee edellä.

Obioma on todella taitava kirjoittaja. Kalamiehet on kirjoitettu kasvavan lapsen näkökulmasta. Perheen vanhempien ja isoveljien toiminta näyttäytyy välillä käsittämättömänä, vaikka lukijana voi aavistella joitain syitä lähtöihin ja irtiottoihin. Ikäviä asioita alkaa tapahtua ja kohta helvetti on irti.

Kalamiehet on järkyttävä ja surullinen tarina. Kun tarina iski minuun todenteolla, en voinut enää lopettaa lukemista ja lukunopeus lisääntyi kummasti. Lisäksi aloin itkeä ja sillä itkulla ei tuntunut olevan loppua.

Viha on iilimato:
Otus, joka tarrautuu ihmisen ihoon, joka ottaa hänestä ravintonsa ja valuttaa hänestä mahlat. Se muuttaa ihmisen eikä lähde ennen kuin on imenyt hänestä rauhan viimeistä pisaraa myöten.

Kalamiehet on symboliikaltaan rikas tarina vihasta ja pelosta. Rakkaus ja kiintymys voivat onnettomien tapahtumien myötä muuttua tunteiksi, jotka eivät ole niin myönteisiä. Tarinassa on paljon järjellä vaikeasti selitettävää, jolle jokainen löytää omat selityksensä. Joitakin tulkinnan mahdollisuuksia teokseen tarjoaa myös itse kirjailija jälkipuheessa. Onneksi löysin sen vasta lopuksi.

Kalamiehet jätti minut lukijana aivan vereslihalle. Olen häkeltynyt.

Kiitos kustajantajalle ennakkoon saadusta e-kappaleesta.

Teos: Kalamiehet (The Fishermen)
Tekijä: Chigozie Obioma
Suomentaja: Heli Naski
Kansi: John Gray
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Atena

Annamari Marttinen: Ero

- Mun sydän lyö edelleen, mä hengitän, hän sanoi ja painoi kätensä rinnalleen. Rinta kohoili, hengitys oli tahdotonta, hän ei voinut sille mitään, samoin sydän sykähteli, tosin levottomasti ja hädissään, mutta sykähteli, teki työtän välittämättä siitä, mitä ympärillä tapahtui.
- Aikaa jäljellä?
- Mä en nuorene enää tästä. Mä haluan kokea rakkauden vielä ennen kuin mä olen mummo.
Hän kiersi käsivarret ympärilleen, koska jonkun oli se tehtävä.

Luin Annamari Marttisen romaanin Ero. Olin jo aiemmin lukenut Marttisen aiemman Mitä ilman ei voi olla ja pitänyt lukemastani. Lukupiirissä luemme nyt Marttisen kirjoja ja puhumme niistä nyt syyskuun tapaamisessa, joten hain kirjan oikein asiakseni tehden kirjastosta.

Jo takakantta lukiessani ymmärsin olevani hankaluuksissa. Parisuhteen ongelmat ja eron teemat eivät ole minulle erityisen mieluista luettavaa fiktiossa. Moni ystäväni on eronnut ja näitä asioita on tullut läheisteni kanssa mietittyä aika lailla. Aihe liippaa liian läheltä.

Kuva kustantajan sivuilta

Olisin toki voinut lopettaa kirjan lukemisen kesken, mutta nyt en jostain syystä niin tehnyt. Erossa Ellen, joka on kertoja kirjassa, eroaa Kimmosta heti tarinan aluksi. Kirja kertoo tästä erosta Ellenin näkökulmasta ja on kriisimyllerrystä alusta aika pitkälle. Ensimmäisenä kirjan osana on Pelko ja kirjan päättää Vapaus. Siihen väliin mahtuu kaikenlaista.

Ellen käy Erossa läpi muutosten sarjan. Marttinen kirjoittaa kepeän painavasti, yhtäaikaa henkilön mielessä elävät menneen muistot ja kaikki se, mikä ympärillä nyt tapahtuu. Kepeys on pääasiassa iloa tuottava, mutta välillä ajan kerrokset, päähenkilön ailahtelevaisuus ja toisten motiivien pohdinnat sirpaloittavat tarinaa liiaksikin ainakin minun mielessäni. 

Ero oli minulle turhan raskaan kevyt luettava. Minun oli vaikea asettua lukemaan kirjaa, mutta se ei ole kirjan tai kirjailijan vika. Olen kuitenkin kiinnostunut Marttisen kirjoista, joten jatkossakin luen niitä aiheen ollessa kiinnostava.

Mä en rakasta sua enää.
Hän sanoi sen samalla tavalla kuin oli sanonut kauan sitten: Mä rakastan sua.
Epäuskoisena, antaen sanojen vain tulla, haluten itse kuulla ne, omat sanansa, jotta tajuaisi sanoneensa ne ja tarkoittavansa niitä.

Huomenna palautan kirjan kirjastoon ja iloitsen siitä, että lähikirjaston kesäaika on loppunut. Lauantai on hyvä päivä käydä kirjastossa!

Teos: Ero
Tekijä: Annamari Marttinen
Julkaisuvuosi: 2011
Kustantaja: Tammi