Anu Kaaja: Leda

Kansikuva kustantajan sivuilta

Käytävällä kohtasin kuitenkin sijastanne palvelustytön, joka oli varsin sievä, ja jonka huomio kiinnittyi housujeni kireyden paljastamaan tilaan siinä määrin, että hän huudahti.
Päätin hieman leikitellä ja ilmoitin hänelle: "Irstaudessa on menty liian pitkälle! Tuhotkaamme antiikki, kaatakaamme pylväät, aloittakaamme tästä, joka välissämme kohoaa!"

Sain eilen luettavakseni uutukaisen romaanin, Anne Kaajan kirjoittaman Ledan. Nyt viihdyttävä ja hulvaton teos on luettu. Kaaja on minulle uusi kirjailija, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kannen kaunis väri ja valkea joutsen kultaräpylöineen tekee teoksen ulkoasun yhteensopivaksi sen sisältöön.

Leda sijoittuu Ranskaan ja menneeseen aikaan. Teoksen maailmassa on kamarineitsyitä, vallasnaisia, markiiseja ja paroneja. Aurinkokuninkaan jälkeisessä ajassa katsotaan kuitenkin kaivaten antiikin aikaan, joka on vahvasti esillä sisäkkäistarinassa, jossa Jupiter-jumala lumoutuu kauniista ylimysnaisesta ja yhtyy häneen joutsenen muodossa. Tämä tarina kulkee punaisena lankana läpi teoksen.

Kuvaelman kertojana toimii kutkuttavan kiero henkilö, joka pysyttäytyy pitkään nimettömänä. Hän nuoleskelee tarinoillaan herraa, jolle kertomuksensa viesteinä lähettää. Välillä lipeävänkin itsehillintä pettää ja kertoja ärsyyntyy kunnolla. Epäluotettavan kertojan jutut menevät ihan laidasta laitaan. Tarina alkaa raivokohtauksella, jonka minäkertoja saa palvelijan kuollessa sairaskohtaukseen huonoa makua osoittaen!

Kaaja leikittelee taitavasti kerronnassaan ja revittelee kunnolla. Kertoja osaa pysäyttää tarinan, välillä hypätään uuteen paikkaan ja kerran tilanne muutetaan pelkällä tekstiin piirretyllä kiehkuralla. Hupaisaa on, kun kertojasta tulee pikkuriikkinen naisten hameiden alla nuuhkija, hän pääsee hameenalaismatkalle. Kertoja vakuuttaa kuitenkin lukijalle olevansa tilanteen tasalla. Ote teoksesta:

Eikä Adèlekaan ole jäänyt siniseen salonkiin, missä hänet viimeksi tapasimme. Varsin kiusallista, hyvä ystävä!
Mutta tästä ei kuitenkaan tule huolestua, sillä kaikki on hallinnassa ja kertojanne hahmojensa jumalana yhäkin pitää valtaa henkilöittensä ylitse.

Kaaja on taitava sanavalinnoissaan, tarina on ihanan vanhanaikainen kieleltään ja asetelmiltaan. Tarinaa maalataan kerros kerroksen päälle. Neito on kaino ja aatelisherra vaihtelevan himokas. Mutta Leda ei ole pelkästään sievistelevä tarina: ruokailu päättyy oksentamiseen ja myöhästymisen syyksi epäillään piipahtamista reikätuolilla. Tarinan naiset osaavat iloita niin miesten kuin naisten kanssa. Kieroutta riittää miltei jokaiselle teoksessa esiintyvälle.

Mutta ei, koska kysymys on vertauskuvasta, ei meitä häiritse tai erikseen kiinnosta mihin asuun Adèle pukeutuu, kunhan on viehättävä ja herättää häpäisijässään tarpeellisen halun.

Houkuttelu ja viettely ovat teoksen ydintä. Seuratessaan viettelyä myös lukija tulee kertojan kosketuksen ulottuville ja hyväksikäytetyksi. Lukijaihminen antautuu jumalakertojalle, ja se kaikki on väistämätöntä. Ote teoksesta:

Tuohon kuvaan, jossa
ihminen alistuu jumalalle,
kuten luonto alistuu ihmiselle,
kuten nainen alistuu miehelle,
tässä huippuhetkessä, tässä hurmiossa...
Hän henkäisee.

Leda on lumoava tarina aikuiselle lukijalle, joka ei pienestä hermostu. Tämän teoksen voisi antaa lahjaksi rakastetulle, jota ei vielä kunnolla tunne. Jos Ledan lukeminen saa aikaan kielteisiä reaktioita, voisi miettiä parisuhteen tulevaisuutta vielä kerran.

Ihanaa, että voin vielä nauttia lukemisesta. Tätä olen odottanut.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.

Teos: Leda
Tekijä: Anu Kaaja
Kansi: Jenni Saari
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Teos

Henry Lehtonen: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa

Mielestäni kansi on upea ja runoteoksen nimi ylimaallinen

Lukeminen on ollut minulle jo jonkun kuukauden vaikeaa. Siihen on syynsä, mutta odotan silti, että lukuriemu valtaa minut jälleen. Ehkä etsin uusia mahdollisuuksia, kun tilasin itselleni Sammakon verkkokaupasta kaksi runokirjaa hetken huumassa.

Saatuani runoteokset, Lehtosen ja Öijerin, ja luettuani ne ensimmäisen kerran sohvalla koin jonkinlaisen pettymyksen. Runot ja sarjakuvat edustavat minulle helpoimmin saatavaa lukuiloa, ja nyt iloni oli teillä tietämättömillä. Sohvalla vieressäni istunut henkilö tosin analysoi tilannetta aika hyvin, koska hänen mukaansa lukemalla "runoja rakkaudesta, hulluudesta ja kuolemasta" on vaikeaa ilahtua ja saada lisää voimia omaan elämäänsä. Kuulin, että pikaselauksen perusteella nämä teokset olivat taattua runoutta juuri minulle. Erotin mutinasta otteen runosta, jossa joku on "pylly paljaana". Vein teokset yöpöydälle ja luin niitä öisin, koska en saanut nukuttua. Tänä aamuna päätin, että kirjoitan lukukokemuksestani, koska olen sentään lukenut tämän Lehtosen teoksen nyt monta kertaa.

Nautin teoksesta Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. Lehtosen teos koostuu kolmesta osasta. Ensin on rakkaus, sitten hulluus ja lopuksi kuolema. Runon puhujaminä on nuori aikuinen, joka kokee mielestäni pääasiassa surua ja ahdistusta. Välillä häivähtää halua ja jopa elämäniloakin. Runojen rakkaus on haparointia ja tuskallista yrittämistä ja niillä viimeisimmillä lukukerroilla minustakin kuoriutui esiin sellaisia muistoja, jotka voin yhdistää näissä runoissa käsiteltäviin tunteisiin. Joku rakkautena alkanut on muuttunut turhautumiseksi ja toisen ohittamiseksi. (En halua sanoa, että tietäisin yhtään mitään mistään, mutta olen juuri nyt niin eri kohdassa elämääni, että tarvitsin monen lukukerran kalibroinnin ymmärtääkseni edes sen.)

Ja sitten kolahtaa. Muutama päivä sitten kirjoitin, että vaihtaisin monta päivää pois elämästäni. Ja sitten Lehtosen runo Monta sivua kertoo sen lisäten tuohon tunteeseen vielä jotain kivuliaampaa. Tässä tuon runon loppu:

monta päivää
olisi voinut jättää elämättä

niin turhia

en oppinut niistä mitään

Niin. Minä en oppinut niistä mitään. 

Kuolema-osassa kertoja kaipaa itselleen merkityksellisiä ihmisiä, jotka ovat kuolleet. Runoteos on omistettu kahden henkilön muistolle, joten alun omistuskirjoitus ja lopun runot muodostavat yhteyden. Surun keskellä hymyilen runoissa löytyville fennougrin kolmelle kovalle peelle: punaviinille, piipputupakalle ja pimpille. Ystävän hyvän viikonlopun toivotukset ovat juuri se, missä suru tuntuu. Lehtosen kieli on minulle yllätyksellistä ja virkistävää. Nautin siitä, ettei kaikki ole runolässyä ja vaaleanpunaista, vaan mukana on juoksudataa, ankkanaama ja paskaksi painetut tussit.

Olen iloinen, että luin Lehtosen teosta uudelleen ja uudelleen. Runot antoivat minulle paljon ajateltavaa ja oli oikein hyvä, että moni teoksen ajatuksista vei minut mahdollisimman kauas itsestäni. Pidän kirjan hyllyssä ja luen sen taas tässä jonain yönä.

Teos: Kruununjalokivet tuhatvuotisten parisuhteiden tuhkassa. Runoja rakkaudesta, hulluudesta ja kuolemasta
Tekijä: Henry Lehtonen
Teoksen ulkoasu: Riikka Majanen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Sammakko

Jussi Lehmusvesi: Vainikkala

- Oon, Toivo, miettinyt. Saat auton. Minä otan talon ja lapset.
- Mervi, sä oot hysteerinen.
- Munas on hysteerinen. Tänne soitti joku nainen, joka oli jonkun toisen tytön tai naisen isosisko, joku Pirjo, ja se ilmoitti, että sinä painat sitä pikkusiskoa ja se saa nyt loppua, koska sinä olet vanha ja hän on isosisko ja huolissaan.

Sain ennakkokappaleen Jussi Lehmusveden esikoisromaanista Vainikkala. Viime aikoina minun on ollut vaikea lukea tavoitteellisesti ja keskittyneesti. Henkisen sekasorron keskellä parhaiten olen saanut luettua hankkimaani Mary Wollstonecraftin klassikkoa Naisten oikeuksien puolustus. Lehmusveden romaani onkin sitten jotain ihan muuta.

Kansikuva kustantajan sivuilta

Takakansi kertoo, että teos on hauska ja että se on kirjoitettu tavalla, jossa on nähtävissä yhteyksiä niin Jari Tervoon kuin Kari Hotakaiseen. Jälkimmäistä lukeneena olen samaa mieltä. Lehmusvesi kirjoittaa yhtä aikaa tiiviisti ja vivahteikkaasti. Piruiluja satelee moneen suuntaan. Ote teoksesta:

Suomessa onnistunut [rock]lyriikka muistuttaa itsemurhakirjettä ja musiikillinen anti muodostuu kolmesta soinnusta, jotka ovat kaikki molleja.
Hevi ja Siionin virret kertovat samasta kansanluonteesta. Toinen mahdollisuus suomalaiseksi hittibiisiksi on huumorilaulunomainen jollotus, joka kertoo viinan juonnista, naisen vonkaamisesta tai mielellään molemmista. Kuten ne herkemmätkin kappaleet.

Vainikkalassa juodaan viinaa ja vongataan naisia. Rokkibändi Mysterio lähtee Venäjälle ja on teoksessa palaamassa junalla takaisin Suomeen. Tarinaa keritään auki niin bändin jäsenten kuin muiden paikalle hakeutuneiden tai sinne sattuneiden suulla. Bändillä on manageri, bändäri ja seuranaan vielä toimittaja, jonka on pakko tehdä juttu tästä häröilevästä porukasta. Yksi mielenkiintoisimmista henkilöistä on veturimies Simeon Varjokallio, joka kuuluttaa junamatkustajien iloksi uskonnollissävytteisiä viestejään.

Tätä kirjoittaessani tammikuun alkupuolella olen puolessa välissä Vainikkalaa. Lehmusvesi on pistänyt pakan sekaisin kunnolla, mutta luultavasti henkilöiden, tapahtumien ja paikkojen löytyy enenevässä määrin yhteyksiä tarinan edetessä. Vaikka risainen elämä puskeekin lukijan silmille, mukana on myös kiintymystä, toivetta rakkauteen ja ainakin yksinjäämisen pelkoa. Runoilija Uuno Kailas on merkityksellinen Mysterion laulajalle, Juhani Hurmalle, joka minun mielessäni on ulkomuodoltaan Ville Valon ja Arto Tuunelan risteytys. Olen yllättävän viihdytetty tästä kaikesta!

[Vähemmän luova tauko]

Blogitekstin valmiiksi kirjoittaminen jäi odottamaan suotuista hetkeä. Luin Vainikkalaa kaksisataa sivua, sitten väsähdin. Päätin lukea viimeiset neljäkymmentä sivua vähän samaan tapaan kuin nukkuisin osan junamatkasta humalaani pois. Herättyäni huomasin matkan päättyneen aivan yllättäen, loppu oli lukematta ja muisti oli mennyt. Muu elämä houkutti tai pakotti minut pois.  Tämä tarina oli minulle nyt liian pitkä, lyhempänä ja vielä tiiviimpänä se olisi ollut nautinnollisempi. Nyt on jo helmikuun alku, ja minä olen lukenut liian monta tekstiä tässä välissä saadakseni enää kiinni ajatuksestani Lehmusveden tarinan suhteen.

Annan Vainikkalan luettavaksi puolisolleni. Uskon, että tämä sopii hänelle minua paremmin.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta!

Teos: Vainikkala
Tekijä: Jussi Lehmusvesi
Kansi: Elina Salonen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Aula & Co