Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Vien sinut kotiin on romaani perheestä. Minäkertoja Markus on aikuinen, mutta hänen ympärillään värähtelee lapsuuden perheen suru. Markuksen lähipiiriä ovat olleet äiti, isä, sisaret Sofia, Ellen ja Carola, Timo ja seurakunta. Sisaret ja aikuisen elämän rakkaudet ovat Markuksen elämän merkittävimmät ihmiset ja heidän kauttaan Markus piirtyy maailmaan.

Luin romaanin Vien sinut kotiin nauttien. Intensiivisin ote romaanilla on Markuksen lapsuuskuvauksessa, jossa Jehovan todistajiin kuuluvan perheen elämästä kerrotaan lapsen näkökulmasta. Seurakuntaan kuulumattomat ovat maailmallisia, ja lapsia velvoitetaan elämään Raamatun ohjeiden mukaan. Lapset muodostavat omanlakisen ryhmän, jonka vaarallisista toimista etäällä pysyttelevät vanhemmat eivät tunnu tietävän mitään.

Vien sinut kotiin on minulle surullinen tarina. Markus jää elämässään yksin ja irralliseksi, vaikka hän onkin monin tavoin ulkoisia seikkoja tarkastellessa yhteydessä toisiin ihmisiin. Kyse on sisäisestä yksinäisyyden tunteesta, joka välittyy romaanista hyvin. Lapsena uskonnollinen viiteryhmä luo erillisyyttä suhteessa toisiin. Aikuinen Markus on selkeästi ulkopuolinen asuessaan vieraassa maassa miltei luvattomana työntekijänä. Kartta, jota nuori Markus New Yorkissa lukee, on painettu väärin, joten hän päätyy lukemaan vieraan kaupungin katuja virheellisesti. Aivan kuin Markuksen elämänkarttakin olisi painettu väärin: hän on kartalla, mutta jokin on pielessä. Hän tarvitsee perille pääsemiseen toista ihmistä, mutta tekee vääriä valintoja.

Ote teoksesta:

Luin romaanin illalla. Se oli taitavasti kirjoitettu rakkauskertomus, ja ymmärsin, miksi se oli herättänyt huomiota. Yritin löytää kirjasta viitteitä Alisoniin tai itseeni, poissaolevaan isään, mutta vaikka esikoiskirjat usein kertovat kirjailijan omasta nuoruudesta tai perheestä, en huomannut mitään ilmeistä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Vien sinut kotiin
Tekijä: Ben Kalland
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Atena

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja

Etsiskelin JP Koskisen uutuutta muutamasta kirjakaupoista tuloksetta. Päädyin lopulta lainaamaan sen kirjastosta päivänä, jolloin hullu mielentilani huuti pirullisen mustaa luettavaa. Sitä sainkin. Ote teoksesta:

Marraskuun lopulla syöttöjuoppo lopetetaan. Vuoden pimein jakso on tähän oivallisin aika, sillä syöttöjuoppojen aktiivisuus laskee ja paino alkaa nousta. Syöttöjuopolle tarjotaan teurastamolla erittäin runsaasti alkoholia niin, että tuloksena on hengityksen lamaantuminen ja kuolema.

Teos Kannibaalien keittokirja alkaa todella keittokirjaosuudella, jossa saadaan arvokasta tietoa eri lihoista resepteineen. Ensimmäinen kolmannes teoksesta on erityisesti mieleeni. Päädyin lukemaan keittokirjaa ääneen puolisolleni automatkalla. Hän jäi pohtimaan vähäistä mausteiden määrää suhteessa suuriin lihamääriin.

Kannibaalien keittokirjan minäkertoja, Oskari, on mainostoimistossa töissä. Esimies Hakkarainen ärsyttää Oskaria, joka haluaa olla rauhassa ja tehdä omia asioitaan omaan tahtiin. Keittokirjaa kirjoittava yksinäisyyden turvasta nauttiva mies kertoo tarinansa teoksessa, joka rullaa vaivattomasti eteenpäin. Toive kumppanista, yhteydet veljeen ja sinnittely töissä piirtävät esiin aika persoonallisen tyypin, joka kuitenkin on uskottava tietyistä ominaisuuksistaan huolimatta.

Luin Kannibaalien keittokirjaa syöden yhtä sun toista. Liha pyöri suussani aika lailla, kun samalla sain lukea keitetyistä sormista ja auki sahatusta kallosta. Koskinen kuvaa teoksessaan epätavallista tavallista miestä, joka ei pelkää kuolla. Ote teoksesta:

- Sinussa on enemmän lihaa. Porsaistakin valitaan aina lihavin, puolustauduin.
- No mitä siitä? Jos minä katoan, tiedät, kuka katoaa seuraavaksi. Se olisikin sinulle mukava vuosi. Voisit ihmetellä, mikä lihanpala onkaan palvautumassa saunan katossa. Veriletut voisivat juuttua kurkkuusi, Markus tuhahti.
- Sinä maistut katajalta. Arvaisin heti, jos sinusta olisi tehty pihvi.
- Vai katajalta? Minä kuulun siis hirvien ja kolmioiden heimoon, niinkö?

Kannibaalien keittokirja on hyvä valinta mustan huumorin ystävälle. Kunhan näen teoksen kirjakaupassa, ostan yhden niteen rakkaalle ihmiselle lahjaksi. 

Teos: Kannibaalien keittokirja
Tekijä: JP Koskinen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Like

Äänikirjat ovat yksin autoilevan ilo

Aloitin nyt syksyllä säännöllisemmän autoilun. Joka viikko saan istua aika monta tuntia autossa yksin. Parasta yksin autoilussa ovat äänikirjat, joita saan kuunnella. Ensimmäisellä kierroksella kirjastossa huomasin äänikirjahyllyjen päivittyneen ja valitsin kuunneltavaksi Elena Ferranten romaanisarjan ensimmäisen osan.

Loistava ystäväni oli minulle melkoisen voimakas kuuntelukokemus. Ehkä teoksen puoleen väliin ajattelin, etten pidä kuulemastani. Nuorten naisten asuinympäristön raakuus tuntui todella vaikealta kuunnella. Kun sitten antauduin tarinan vietäväksi, huomasin olevani aivan tunteideni vallassa. Nuoren Elenan epävarmuus ja Lilan voima tuntuivat minussa, vaikka vain istuin auton penkillä ja annoin tekstin virrata lävitseni.

Seuraavaksi pääsinkin etsimään kuunneltavaa Karstulan kirjastosta. Eräänä tavoitteenani oli valita lyhyt äänikirja. Sydän vielä ruvella edellisestä kuuntelusta valitsin Toni Morrisonin romaanin Koti. En todellakaan lukenut takakannen tekstiä ennen kuuntelun aloittamista. Ehkä lyhyempää äänikirjaa valitessani toiveeni oli kuulla kevyempi tarina. Toni Morrisonin teokset ovat loistavia, mutta kevyitä ne eivät ole.

Tarina sodan vaurioittamasta miehestä ja hänen sisarestaan sulautui mielessäni kaikkeen siihen tuskaan, jota koin Loistavan ystävän kanssa. Koti on minulle kertomus särkyneiden ihmisten ponnistelusta kohti siedettävää elämää. Ensin on jäätävä henkiin. En itkenyt kuunnellessani, mutta kiemurtelin ja koin vellovaa ahdistusta. Huh!

Seuraavan äänikirjan valitsin aivan toisesta ääripäästä. Nora Robertsin Kaukainen unelma on hattaraa Ferranten ja Morrisonin teoksiin verrattuna. Se ei haittaa, nyt hattara sopii oikein hyvin. Rikkaita ihmisiä, ihmissuhdeongelmia ja oletus onnellisesta lopusta ainakin kaikille hyville ihmisille on paikallaan ja viihdyttää minua nyt autossa.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
Toni Morrison: Koti
Nora Roberts: Kaukainen unelma