Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

Sydänystäväni Kirsti onnistui koskettamaan minua henkilökohtaisesti. Tiaisen uusin teos kertoo kohta 60-vuotiaasta Sirkasta, joka elää ulkoisesti katsottuna hyvin tavallista elämää. On työ, omakotitalo, Pentti-puoliso ja kolme lasta. Kaksi lapsista elää omillaan ja nuorimmainen on lähtöä tekemässä. Sirkka huolehtii hoitokotiin päässeestä äidistään, joka ei Sirkkaa kaikesta tyttären antamasta avusta huolimatta kiittele. Sirkalla on tuttavia, puuhaa vapaa-ajalla ja teoksen nimen mukaisesti tärkeimpänä ystävänä Kirsti. Kirsti ja Sirkka ovat paljon tekemissä keskenään ja Sirkka kokee voivansa puhua kaikesta pitkä-aikaiselle luottoystävälleen. Sirkka on välillä ärhäkkä läheisilleen, mutta ymmärrän sen oikein hyvin.

Teoksen aihe on ystävän menetys ja sen aiheuttama suru. Asia kerrotaan jo teoksen takakansitekstissä, joten kyse ei ole juonipaljastuksesta. Kirstin kuolema asettaa kaiken uuteen valoon. Jotenkin siedettävästä elämästä tulee sietämätöntä. Ärhäkkyys saa seurakseen levottomuuden ja väsymyksen.

Kansikuva kustantajan sivuilta.

- Ihmiset ihmettelevät, kun sinä ramppaat jatkuvalla syötöllä Kirstin haudalla.

Pentin sanavalinta loukkasi Sirkkaa. Ei hän siellä rampannut. - Mitä se ketään liikuttaa, jos minä käyn ystäväni haudalla? Kuka siellä minua kyttää? ( - - )

- Puhelet siellä itseksesi ja naureskelet, Pentti jatkoi vaivautuneena. - Onko se tolkun ihmisen hommaa?

Sirkka tunsi päälakensa hikoavan myssyssä. Posket sävähtivät kuumiksi ja rinnassa alkoi tykyttää. Hän avasi suunsa lausuakseen jotain puolustuksekseen, mutta sulki sitten suunsa, veti nahkarukkaset käteensä ja paukautti oven kiinni perässään.

Sydänystäväni Kirsti kuvaa Sirkan surua ystävän yllättävän kuoleman jälkeen, mutta myös vanhenevan naisen elämää muutosten keskellä. Tiainen kirjoittaa taitavasti ja mielestäni aika koruttomasti Sirkan tempoilusta omassa elämässään. Asiat ovat ulkoisesti hyvinkin tavallisia, mutta kerronnassa elää koko ajan myös Sirkan sisäinen maailma ja henkilökohtaiset merkitykset. 

Luin teoksen nopeasti, melkein ahmien eilisen päivän aikana. Romaanissa on 279 sivua, se etenee jouhevasti kuljettaen päähenkilö Sirkan yli hänen elämänsä synkimmän ajan. Sirkan ja Kirstin ystävyys herättää minussa paljon tunteita, jopa pientä kateutta. Lähellä säilynyt luottoystävä on arvokas asia! Tiesin teosta aloittaessani sen aiheen ja pelkäsin, olisiko romaani minulle liian surullinen. Pelkoni osoittautui turhaksi. Sydänystäväni Kirsti on kirja ystävyyden merkityksestä ja elämän tärkeydestä. Romaani ei ole surullinen. Pikemminkin se on elämänmyönteinen ja lohduttava. 

Sain teoksen arvostelukappaleena. Kiitos kustantajalle!

Teos: Sydänystäväni Kirsti
Tekijä: Marja-Leena Tiainen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Icasos

Matti Reinikka: Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

- Pahastutteko te, jos utelen teiltä vielä erästä asiaa?
- En tietääkseni ole maksanut Suomen pahastujien keskusyhdistyksen, SPKY:n, iäisyysjäsenmaksua, von Ahlstén vakuttaa.

Matti Reinikka onnistui yllättämään minut täysin novelleillaan! Nihkeilen usein turhaan lyhyiden tarinoiden äärellä, mutta nyt minulla oli Reinikan teoksen äärellä pelkästään hauskaa. Veikko Huovisen hengenheimolainen ottaa novellikokoelmassaan käsittelyyn monia nykyajan ilmiöitä. Lopputulos on parhaimmillaan riemastuttava!  

Teoksessa Paleosynnyttäjät ja muita novelleja on kymmenen novellia. Novellit ovat takakannen mukaan lempeää satiiria. Reinikka kuvaa maailmaa ja ihmisiä todellakin lempeästi. Kaikista hulluimmatkin tekemiset tuntuvat jotenkin järkeviltä ja perustelluilta. Viihdyin Somistaja-novellin vinksahtaneessa tuunausmaratonissa. Piinallisen perusteellinen Valpuri Vepsä palauttaa eräänlaiseen luonnontilaan yhden vapaa-ajan rakennuksen sisätilat ja pihapiirin. Täsmätarina kaikille kodinsisustajille!

Vanhemmuus pääsee käsittelyyn ainakin novelleissa Turbocurling ja Paleosynnyttäjät. Jälkimmäinen onkin novellikokoelman päättävä tarina. Turbocurlingissa on erityisesti huomioitu koulumaailma, joten novellia voi suositella vaikkapa opettajille ja rehtoreille veso-päivän kevennykseksi tai synkistykseksi. Novellin kirje opettajalle on riemastuttava tyylinäyte. 

Ehdoton oma suosikkini on Kielitoimiston hätäkokous. Kuuntelin sen vielä tätä kirjoittamista aloittaessani. Kirjailija on lukenut teoksensa myös äänikirjaksi, mikä on hienoa ja toivottavasti auttaa ihmisiä löytämään novellien ääreen. Linkki äänikirjaan löytyy teoksesta. Kun puolisoni heräsi, kuuntelimme yhdessä samaisen novellin alun. Hän innostui ja otti kirjan luettavakseen. Rakastan Kielitoimiston hätäkokouksen hillittyä vetoa, jota äänikirjaversio tuntuu vielä korostavan. Hätäkokous toden totta! 

Toivon, että mahdollisimman moni uskaltaa tilata kirjan luettavaksi. Teos ei ainakaan ole hinnalla pilattu. Omakustanteen hinta näyttää olevan BoD-sivuston kautta tilattuna paperikirjana 13€ ja digikirjana 7,99€. 

Teos saatu kirjoittajalta. Kiitos!

Paleosynnyttäjät on luettu myös muissa blogeissa. Teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Tuija blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Marjatta blogissa Marjatan kirjat ja mietteet.

Teos: Paleosynnyttäjät ja muita novelleja
Tekijä: Matti Reinikka
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: BoD

Anniina Tarasova: Kuoleman kulissit

 

Kuulin oman ääneni pääni ulkopuolella, siinä oli kovin tietäväinen sävy, mutta toisaalta, niin sai ollakin. Pilperot ainakin vaikuttivat kuuntelevan.

Tutustuin Reija Wreniin Anniina Tarasovan esikoisteoksessa Venäläiset tilikirjani. Touhukas yrityksen sisäinen tarkastaja jatkaa tuoreessa kirjassa työskentelyään Venäjällä. Wren on nyt uudessa firmassa, joten töissä riittää paljon tehtävää. Alati kriittisen palkkatyön lisäksi Wreniä työllistävät oman äidin aiempien vaiheiden selvittely ja välillä myös entisen miesystävän välttely. Asuminen kimppakämpässä ei sekään ole kaikista yksinkertaisin ratkaisu.

Kuoleman kulissien laji on jännityksen, huumorin ja viihteen välimaastossa. Tarasovan romaani on ehdottomasti viihdyttävä. Viimeksi nautin ruokakuvioista, nyt hupia riitti hulluissa työkuvioissa. Ote teoksesta: 

Olin ainakin onnistunut törppäämään Anan vastuulle ensi vuoden puolelle osuvien toimiston avajaisjuhlien järjestämisen Pietari-Paavalin linnoitukseen. Kyseessä oli täysin turha ja aikaavievä tehtävä, joten olin joutunut naamioimaan sen itsenäisesti hoidettavaksi projektiksi. Miko joutuisi kielipuolena toimittamaan jonkinlaista projektin talonmiehen virkaa.

Kuoleman kulissit on edeltäjänsä tapaan myös työelämän kuvaus. Tiiminvetäjänä työskentely tuntuu olevan kirjan perusteella ihan kamalaa hommaa. Wren on koko ajan puun ja kuoren välissä liukumassa kohti hulluutta. Firmassa ja sen organisaatiossa on liian monta liikkuvaa osaa ja työpäivät täyttyvät säätämisestä ja oman paikan petaamisesta. 

Kiitän Tarasovaa erityisesti virkeästä kielenkäytöstä. Tässä esimerkki siitä ja päähenkilön viihdyttävyydestä:

Minun oli vaikea olla taputtamatta sieviä pulleroisia käsiäni. Säästöt tylsissä perustarpeissa kuten hiustuotteissa tarkoittivat enemmän rahaa kaljaan, sikareihin ja georgialaiseen ruokaan.

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta. Kiitos!

Teos: Kuoleman kulissit
Tekijä: Anniina Tarasova
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Gummerus

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta

Viivi Rintasen teoksessa Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta kerrotaan mielenterveysongelmista. Rintanen kuvaa teoksen alussa sen syntyprosessia. Hän pyysi ja sai ihmisiltä tarinoita heidän kokemastaan hulluudesta. Rintanen piirsi ja julkaisi tarinat nettisarjakuvina. Tässä käsillä olevassa teoksessa on niistä 12. Rintasen työskentelyprosessiin liittyi myös oma psykoterapia, joka sekin näkyy teoksessa. Rintasen Sarjakuvaterapiaa arvostaa ihmistä ja hänen elämäänsä. Se avaa näkymän toisen ihmisen kokemukseen ja elämän vaikeuksiin. 

Teos jakautuu kolmeen osaan. Kaikki on työtä, Miks mä oon tällainen klisee ja Millainen nainen kuvaavat teoksen aiheita. Teoksen lopuksi esitellään henkilöt, jotka ovat tarinansa Rintaselle kertoneet. Osa heistä esiintyy omalla nimellään, osa nimimerkillä. Olen lukenut teoksen nyt useampaan kertaan. Ensin luin sen kokonaan. Tarinat peräjälkeen olivat melkein liikaa, yhdenkin ihmisen elämänkipu tuntuu omassa kehossa ja välillä pitää ottaa välimatkaa teokseen ja sen tarinoihin. Kun teosta lukee pala kerrallaan, voin hiljentyä ja käsitellä edes jotenkin lukemaani ja näkemääni. Jo pelkästään yksittäinen kuva sivulla puhuttelee ja herättää tunteita ja muistoja. 

Teoksessa vuorottelevat Viivin ja yhdentoista muun henkilön elämäntapahtumat. Psyykkinen sairaus ja päihdeongelmat tuottavat paljon tuskaa ja kasvattavat koettua välimatkaa toisiin ihmisiin. Ero oman elämän ja somen kimalleseinän välillä on raastava. Vanhemmat, lapsuudenperhe, muut lapset koulussa, työkaverit ja puolitutut kauppareissulla voivat satuttaa todella pahasti tai syventää jo tehtyjä haavoja entisestään. Sairastunut ihminen on niin vähissä voimissa, että arkisista asioista suoriutuminen on vaikeaa. Teoksessa on vanhempia, jotka eivät jaksa ja aikuisia, jotka muistelevat oman vanhempansa jaksamattomuutta. 

Rintasen teoksen lukeminen tekee kipeää, mutta luulen sen olevan toivottu vaikutus. Samaan aikaan teos myös lohduttaa. Se kertoo, etteivät ihmiset ole ongelmineen ja sairauksineen yksin. Moni ihminen kärsii ja autettuna ajan kanssa myös kykenee toipumaan. Teos on myös kiitos auttajille. Tarina alkaa keskustelusta psykoterapian aloittamisesta. Myös tarinan lopussa ollaan psykoterapeutin vastaanotolla. Niiden keskustelujen väliin mahtuu paljon tunteita ja oivalluksia.

Nautin Rintasen kuvien värimaailmasta, joka elää tunnelmasta toiseen. Synkkiä tunnelmia teoksessa riittää, mutta on siinä paljon valoa ja heleitä värejäkin. Värikentät laajenevat ruutujen ulkopuolelle ja ovat todella hienoja. Teoksen värit vaativat minulta yhden selailukerran, jolloin keskityn vain niihin. 

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuussa tänä vuonna Jon Karvinen haastatteli Viivi Rintasta teoksen syntyprosessista ja sen merkityksistä. Hieno haastattelu, joka kannattaa kuunnella. Piirtämiseen liittyvä tekniikkapohdinta on minulle kuulijana erityisen antoisa. 

Viivi Rintasen aiemman teoksen Mielisairaalan kesätyttö luin lokakuussa 2015. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta! 

Teos: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta
Tekijä: Viivi Rintanen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Mila Teräs: Amiraali

Vielä tulee sellainenkin päivä, jolloin mä en tarvitse yhtä paljon rohkeutta ja voimaa kuin tänään liikkuakseni kadulla jossakin passien, lippujen ja tunnusten välissä, niiden tavoittamattomissa. 

Jonakin päivänä ei enää tarvita syitä eikä selityksiä. Sinä päivänä omana itsenäni oleminen ei ole minulle mikään erityinen uroteko.

Olen lukenut Mila Teräksen uutuusteoksen Amiraali nyt huolella, itse asiassa kahteen kertaan. Aloitin kuuntelemalla teoksen alkuosan. Kävelin teosta kuunnellessani Tampereella, joten paikannan Amiraalin nyt Särkänniemen ympäristöön, Sara Hildénin taidemuseoon ja syksyn keltaisiin lehtiin. Jossain vaiheessa tartuin paperikirjaan ja luin teoksen alusta loppuun. Sitten päädyin kuuntelemaan vielä lopun uudelleen äänikirjana.

En löytänyt teoksesta kannen suunnittelijaa. Pidin kannesta jo ensisilmäyksellä, mutta vielä enemmän teoksen luettuani.

Amiraali kertoo nuoresta Niilosta, joka asuu isovanhempiensa kanssa. Hänen vanhempansa eivät ole Niilon elämässä mukana, mutta isovanhemmat ovat asettuneet vanhemmiksi hyvin tai erinomaisesti. Niilo on mielestäni ihana, hän kirjoittaa järjestääkseen asioita ja näkee kauneuden ympärillään.

Teräksen teos kertoo nuoren kasvusta. Niilo pohtii itsekseen ja kavereidensa kanssa itseään ja tekee kokeiluja. Osa uusista jutuista johtaa seuraaviin uusiin asioihin ja kokeiluihin. Hyvä niin! Kynsilakka, meikki ja uudet vaatteet ovat mahdollisia ja kokeilemisen arvoisia. Ote kirjasta:

Nainen mussa on kasvanut, ottanut tilaa. Siinä on jotain ylitsevuotavaa, kirkasta, röyhkeää, vaikeasti kontrolloitavaa. Naamioituminen ja pukeutuminen pelkästään mieheksi tuntuu joka päivä yhä vaivalloisemmalta.

Ja kun mä annan naiseuteni loistaa, myös miehuuteni nostaa päätään. Niin kuin kaksi kuvaa olisi tallentunut päällekkäin: mun feminiinisyyteni ei vähennä maskuliinisuuttani.

Amiraali on hyväksyvän lempeä ja vapauttava lukukokemus.

Niilon ystävän Hermannin kautta teokseen tulee tummempia sävyjä. Hermannin elämä on teoksen alkupuolella aika lailla kodin hämärässä. Hermannin uupumus ja haluttomuus muodostavat vastaparin Niilon värikkyydelle, sinnikkyydelle ja uteliaisuudelle. Olen iloinen, että Hermannilla on Niilo ystävänään. Nahistuneiden teepussien ja ohuiksi hiutuneiden lakanoiden keskelle löytyvä kesän levoton tuoksu on ihan parasta!

Amiraali kertoo, että elämää voi elää monella lailla. Ihmiset saavat nauttia itsestään ja toisistaan. He saavat yrittää, kompastua, nousta ylös ja muuttaa suuntaa. Niilon elämässä ja pään sisäisessä todellisuudessa tapahtuu paljon teoksen aikana. Teräksen romaani on rohkaiseva ja antaa lukijalleen perhosen keveät siivet. Teos sopii hyvin yläkoululaiselle ja sitä vanhemmalle lukijalle. Romaanissa on 172 sivua, se ei ole mahdoton luettava vähemmän harjoitelleelle lukijallekaan. Kokenut lukija puolestaan ilahtuu tekstin monista sävyistä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Amiraali
Tekijä: Mila Teräs
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Otava