Urakan jälkeinen elämä

Julkinen kirjoittaminen omasta lukemisestaan ja lukematta jättämisestään on oudon kivuliasta. Eilen tulin kotiin pää pyörällä klassikkoventtitentistä. Kaikki tieto sisältäni tursusi konsepteille viuh vauh vaan. Elämänkokemuksellani voin sanoa jo tässä, että tentti on läpi. Jihuu - aika laimeaa on iloni tässä vaiheessa.

Aloitin urakkani toukokuussa ja lopettelin sen elokuun alussa. Niihin päiviin mahtuu monenlaista lukemista, kirjojen selailua, tekstin harppomista, ääneen lukua ja kirotun kirjan piilottamista pois silmistä. Mutta niihin päiviin mahtuu myös monta hyvää hetkeä, jo kuolleiden kirjailijoiden taidon ihailua, hurmioitumista tekstin äärellä ja lämmintä yhteenkuuluvaisuutta Johonkin, jota on vaikea nimetä.

Nyt, yhden urakan tehneenä, voisin rentoutua ja levätä. Mutta työteliään ihmisen elämä on urakoilla lastattu ja tulevalla viikolla on kahden lukupiirin tapaamiset. On eri asia lukea kirjaa siksi, että voi ja lukea sitä siksi, että pitää. Minä haluaisin lukea Ally Condien Rajalla, mutta tuntuu, että kaikkea pakkoa, velvollisuutta ja urakkaa on aivan liikaa. Tuo Condien kirjahan ei kuulu mihinkään urakkaani, se menee oman ilottelun piiriin.

Melkein aina valitsen lukemisen, jos minulla on mahdollisuus tehdä jotain. Kirja on nytkin käsillä, mutta kirjan kannet jäävät kiinni. Nyt houkuttavat muut ilot, lukeminen saa odottaa.