Täällä Pohjantähden alla, osa 2

Lokakuussa hehkutin autoilun onnea, kun autossa raikaa Täällä Pohjantähden alla, osa 1. Nyt onneni on jo jonkin aikaa jatkunut kakkososan kanssa. Tänään ajoin tuttua kieppiäni sateisen tuhnuisessa marraskuun pimeässä ja ainoa lohtuni oli seurata Linnan uskomatonta tarinaa Pentinkulman asukkaiden elämästä sisällissodan aikaan.

Toivoisin niin, että Akseli Koskelan elämä menisi hyvin. Mutta kuunnellessa kirjaa ymmärtää, että eihän tämä hyvin pääty. Olen kirjoittanut itselleni ylös mietelauseen "Parhaat puolemme ovat huonoimmat puolemme". Tämä pätee lisäkseni ainakin Akseli Koskelaan. Hän päättäväisyytensä ja vahvuutensa syöksee hänet tuhoon. Tänään hän johti joukkoja kohti häviötä taistelussa, eikä voinut tehdä muuta kuin parhaansa. Mutta se ei riittänyt millään. Se ei riittänyt hänen joukolleen, ei punaisille, eikä hänelle itselleenkään.

Jokainen niistä nuorista miehistä, niin valkeat kuin punaisetkin, olivat omien perheidensä, talojensa, talottomuuksiensa ja oman historiansa rajoittamia ihmisiä. Heille mahdollista olivat vain ne vaihtoehdot, jotka olivat heidän edessään. Rikas ei voinut ryhtyä köyhäksi. Torppari ei päässyt ponnistelemallakaan talolliseksi, sen oppi hautapaikkaansa tyytyvä Jussi Koskela.

Naiset eivät nouse näkyviin Täällä Pohjantähden alla 2:ssa. Tässä kakkososassa vielä ensimmäistä osaa vähemmän mielestäni. Kirja on hyvin mieskeskeinen, verrattavissa aivan kirjailija Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Joten miesten elämän syövereitä, vaimossaan kiinni olevan kirkkoherra Salpakarin, sosialismiin pettyneen Halmeen ja tuon pettymyksissään kiehuvan Koskelan Aleksin, tässä nyt saan velloa päivästä toiseen. Tämä on hyvä tapa viettää marraskuu, tuo kuukausista mörkömäisin.