Miten sen lukemisen sitten ottaa?

Olen miettinyt, mitä yleensä ajattelen lukemistani / kuuntelemistani kirjoista. Melkein kaikki ne kirjat, joista olen blogiini kirjoittanut, ovat olleet joko erinomaisen ihania juuri minulle, hienoja, hyviä, hyödyllisiä, viihdyttäviä, mielenkiintoisia tai siedettäviä. Jos tuo edellä esitetty on skaalani noin suunnilleen, hyödyllinen ja viihdyttävä lienevät saman arvoisia, vaikka menevätkin vähän eri tietä suuntaansa. Kirjat, jotka ovat ikäviä, huonosti kirjoitettuja, vaivaannuttavia tai mitäänsanomattomia, jäävät miltei aina kesken. Mitäpä minä niihin aikaani kuluttamaan.

Gregoryn Valkoinen kuningatar, jonka alkua ihastelin aiemmin, vaikuttaa nyt tylsältä. Olen puolessa välissä ja minusta tuntuu kirjaa lukiessani, että kirjailija tietää liiankin hyvin, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Saahan hän tietää, hänhän sen kirjoittaakin. Mutta minä en halua kulkea niin kivettyä ja ennalta-arvattavaa tietä kirjaa lukiessani. Se on eräs syy dekkarivastenmielisyyteeni, en halua arvailla loppuja. Haluan yllättyä kirjaa lukiessani, en olla oikeassa.

Michael Cunninghamin Tunnit on tällä hetkellä autossa kuunneltavanani. Muistan todennäköisesti lukeneeni kirjan joskus aikoja sitten ja ainakin katsoneeni elokuvan. Olen puolessa välissä tässäkin ja välillä huomaan tipahtavani tarinasta kokonaan. Eräs tipahduksista laittoi minut peruuttamaan ääänikirjassa ja sehän vasta hilpeää olikin. Mitä oli jäänyt mieleen, mikä oli aivan uutta toiseen kertaan kuunnellessa?

Kaikki kolme naista Cunningham kuvaa rakkaudella, ja minusta kuulijana on mahdotonta luopua heistä kenestäkään. Miksi luopua? Koska luopuminen, pois toisista kääntyminen ja kuolema on kirjan tarinassa läsnä koko ajan. Cunninghamin teksti antaa minun kuulijana pudota tarinasta välillä ja nauttia pienistä katkelmista. Taitavasti kirjoitettu tarina mahdollistaa minun lukijana yhdistää tästä kirjavasta kertomuksesta aivan omanlaiseni kokonaisuus. Uskon, että kirjailjalla on kaikki langat käsissään. Silti hän kirjoittaa niin, että minä saan rauhassa miettiä omia elämänkokemuksiani ja omia tärkeitä muistojani ja liittää ne kirjan henkilöiden muistoihin.

Kuunnellessani Tunnit -kirjaa tiedän, ettei tästä minun nykyisessä sekasortoisessa päässäni tule valmista ja ehyttä kuvaa kerralla. Se ei huononna kuuntelukokemustani, vaan tekee Cunninghamin Tunnit hienoksi, melkeinpä erinomaisen ihanaksi juuri minulle.

Stressitöntä lukemista, juupa juu.

Viimeksihän blogissa hihhuloin Linna-onneani päättäessäni Täällä Pohjantähden alla 1-3 äänikirjasetin. Sen jälkeen kirjallisessa elämässäni olen hulmunnut stressin, angstin ja typeryyden välimaastossa. Kuuntelin kiltisti Coelhon Alkemistin. Eipä siitä sen enempää. Luin välipalana Dayn Sinulle paljastettu. Juu - ei ole takakantta uskominen. Aivan yhtä huonosti kirjoitettu kuin esikuvansa Viisikymmentä.

Sitten pölähdin taas sarjakuvan puolelle, luin Moonin ja Bán daytripperin, joka oli tähän astisista viimeaikaisista lukemis-kuunteluistani ehdotonta kärkeä. Kävin Joensuussa kirjakaupassa terapiamielessä ja ostin pinon pokkareita itselleni SITKU-periaatteella. Pinkasta löytyivät Knausgårdin Taisteluni, Gregoryn Valkea kuningatar, Svärdin Viimeiseen hengenvetoon ja Mazzarellan Fredrika Charlotta o.s. Tengström Kansallisrunoilijan vaimo. Knausgårdia piti jo vähän lukea kotona ääneen.

Eilisiltana sain yhden kevään opiskelu-urakkani päätökseen niin yllättävän sutjakkaasti, että aloitin Gregoryn Valkean kuningattaren. Kirja ihastutti välittömästi, ensisivuista alkaen. Valkeasta kuningattaresta tulee hyvällä tavalla mieleen Kauniston Synnintekijä. (Paitsi, että Synnintekijä voittaa Valkean kuningattaren vaivatta. Huomautus liitetty aiempaan postaukseen lisää lukeneena ja tässä asiassa viisastuneena 6.5.13 MS)

Ainoa huonounisen yön lohtu taitaa olla, että sattuu juuri lukemaan jotain niin mainiota, ettei jaksa ärsyyntyä. Typeryys ei ihmisestä häviä, mutta angstilla ja stressillä on mahdollisuus laimentua vaikkapa tässä arjen jumputtamisen ja yöllisen lukemisen vuoroittelussa.

Kaiken on loputtava kerran

Elokuussa aloittelin Täällä Pohjantähden alla 1:n kuuntelua äänikirjana. Lokakuussa riemuitsin ykkösosan ihanuutta. Marraskuussa tunnelmat olivat suruisat kakkososan kanssa. Joulukuussa pääsin kolmososan puoleenväliin. Ja nyt sitten tämän vuoden puolella helmikuussa pääsin jatkamaan kolmososaa, joka loppuikin tänään matkalla Siilinjärveltä Lapinlahdelle. Onneksi viimeisellä kuuntelukerralla ei tarvinnut enää itkeä. Kiitos Linna seesteisestä lopusta.

Ennen rauhallista päätöstä Linna sitten itkettikin minua oikein kunnolla ja perusteellisesti. Se itku, joka alkoi toisessa osassa, jatkui kolmannessa osassa aina vaan. Niin moni kuoli ja eloonjääneet surivat kuolleita rakkaitaan. Sodissa ihmiset kärsivät ja sitten kuolivat pois. Äidit synnyttivät poikansa ja kasvattivat heidät kävelemään pois pihasta, aitan taakse ja siitä tielle. Tie vei pois tutusta pihapiiristä, ja harva tuli takaisin. Olen edelleen sitä mieltä, että Täällä Pohjantähden alla on kertomus miehistä, heidän pyrkimyksistään ja pettymyksistään. Mutta trilogian loppua kohti naiset saavat äänen kertoa siitä surusta, minkä todistajiksi ja kantajiksi he jäävät miesten kadottua.

Kylänpää Suomen kuvalehden blogissa muistelee tuntemattomaksi jäävän ajattelijan määrittelevän hyvän romaanin lukukokemukseksi, joka opettaa luopumaan ja siis kuolemaan. Hän pohtii blogissaan romaanien ehkä olevan nykylukijalle "liian seisahtaneita". Pidin paljon hänen ajatuksistaan ja mieleen väikähti heti Linnan trilogia. Jos tavoitteena on oppia kuolemaan, voi ensimmäisinä asioinaan opetella seisahtamaan. Ehkä romaanien pysähtyneisyys ei olekaan pelkästään huono asia. Voin suositella Täällä Pohjantähden alla 1-3 luettavaksi jokaiselle, joka haluaa lukien pohtia omaa pienuuttaan ja jo annetun osuutta omassa elämässään. Niin Akseli Koskela kuin kaikki muutkin pentinkulmalaiset syntyvät perheisiinsä jo monella tavalla paikoilleen sidotuiksi. Köyhät voivat valita kovin vähän elämästään, mutta sama pätee rikkaisiin. Heilläkin on kotinsa, perheensä ja juurensa, jotka ohjaavat heidän tekemisiään.

Täällä Pohjantähden alla trilogian lukeminen sattuu sydämeen. Nämä kirjat luettuani en haluaisi rakastua, rakastaa tai synnyttää maailmaan yhtään lasta, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on mahdottomuus. Eihän elämää niin eletä. Elämän on alettava ja loputtava. Kaiken on loputtava kerran. Alma Koskela sen ymmärtää ja todistaa tarinassa.

Mitättömänä yksityiskohtana pitää mainita, että mietin pääni puhki, mitä lukea nyt, tämän vajaan vuoden kuunteluhekuman jälkeen. Pettämätön logiikkani oli ottaa jotain tosi huonoa, koska kaikki tuntuu hyvän jälkeen huonolta. Mikä sitten on niin huonoa minulle? Olen pettynyt kertaalleen perusteellisesti Coelhoon, joten nyt autossa raikaa Alkemisti.