Kaiken on loputtava kerran

Elokuussa aloittelin Täällä Pohjantähden alla 1:n kuuntelua äänikirjana. Lokakuussa riemuitsin ykkösosan ihanuutta. Marraskuussa tunnelmat olivat suruisat kakkososan kanssa. Joulukuussa pääsin kolmososan puoleenväliin. Ja nyt sitten tämän vuoden puolella helmikuussa pääsin jatkamaan kolmososaa, joka loppuikin tänään matkalla Siilinjärveltä Lapinlahdelle. Onneksi viimeisellä kuuntelukerralla ei tarvinnut enää itkeä. Kiitos Linna seesteisestä lopusta.

Ennen rauhallista päätöstä Linna sitten itkettikin minua oikein kunnolla ja perusteellisesti. Se itku, joka alkoi toisessa osassa, jatkui kolmannessa osassa aina vaan. Niin moni kuoli ja eloonjääneet surivat kuolleita rakkaitaan. Sodissa ihmiset kärsivät ja sitten kuolivat pois. Äidit synnyttivät poikansa ja kasvattivat heidät kävelemään pois pihasta, aitan taakse ja siitä tielle. Tie vei pois tutusta pihapiiristä, ja harva tuli takaisin. Olen edelleen sitä mieltä, että Täällä Pohjantähden alla on kertomus miehistä, heidän pyrkimyksistään ja pettymyksistään. Mutta trilogian loppua kohti naiset saavat äänen kertoa siitä surusta, minkä todistajiksi ja kantajiksi he jäävät miesten kadottua.

Kylänpää Suomen kuvalehden blogissa muistelee tuntemattomaksi jäävän ajattelijan määrittelevän hyvän romaanin lukukokemukseksi, joka opettaa luopumaan ja siis kuolemaan. Hän pohtii blogissaan romaanien ehkä olevan nykylukijalle "liian seisahtaneita". Pidin paljon hänen ajatuksistaan ja mieleen väikähti heti Linnan trilogia. Jos tavoitteena on oppia kuolemaan, voi ensimmäisinä asioinaan opetella seisahtamaan. Ehkä romaanien pysähtyneisyys ei olekaan pelkästään huono asia. Voin suositella Täällä Pohjantähden alla 1-3 luettavaksi jokaiselle, joka haluaa lukien pohtia omaa pienuuttaan ja jo annetun osuutta omassa elämässään. Niin Akseli Koskela kuin kaikki muutkin pentinkulmalaiset syntyvät perheisiinsä jo monella tavalla paikoilleen sidotuiksi. Köyhät voivat valita kovin vähän elämästään, mutta sama pätee rikkaisiin. Heilläkin on kotinsa, perheensä ja juurensa, jotka ohjaavat heidän tekemisiään.

Täällä Pohjantähden alla trilogian lukeminen sattuu sydämeen. Nämä kirjat luettuani en haluaisi rakastua, rakastaa tai synnyttää maailmaan yhtään lasta, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on mahdottomuus. Eihän elämää niin eletä. Elämän on alettava ja loputtava. Kaiken on loputtava kerran. Alma Koskela sen ymmärtää ja todistaa tarinassa.

Mitättömänä yksityiskohtana pitää mainita, että mietin pääni puhki, mitä lukea nyt, tämän vajaan vuoden kuunteluhekuman jälkeen. Pettämätön logiikkani oli ottaa jotain tosi huonoa, koska kaikki tuntuu hyvän jälkeen huonolta. Mikä sitten on niin huonoa minulle? Olen pettynyt kertaalleen perusteellisesti Coelhoon, joten nyt autossa raikaa Alkemisti.