Säkenöivät hetket

Osa 1, kirjoitettu lukupiirin aattona 27.8.2013

Kun Säkenöivät hetket julkaistiin, ajattelin säästää kirjan itselleni pahan päivän varalle. Aikaa kului, jopa niitä pahojakin päiviä, mutta en vain saanut aloitettua kirjaa. Jahkailustani päättelin, että kirja pitää käsitellä lukupiirissä, koska sillä lailla kirjaa tulee luettua. Tässä vaiheessa olin jo lukenut ylistystä kirjasta lehdistä ja blogeista.

Koska ehdotin Kallion uutuutta lukupiiriin, tuli väistämättä se ilta, että kirja tuli aloittaa, jos mieli saada se ennen lukupiiriä luettua. Aloitin. Lukemiseni meni hirveäksi ähräämiseksi ja suhraamiseksi. Yritin alusta, keskeltä ja lopusta. Aloitin uudelleen alusta. Ei onnistu. Ei.

Minulle tässä kirjassa on feminiinisyyttä, hyvää käytöstä ja kauneutta, mutta nyt se ei toiminut. Tunnen olevani huonosti käyttäytyvä mies. Tai jotain muuta. Tämä kirja ei sovellu minulle. Tai sitten mielentilani on väärä.

En pääse tästä eteenpäin, joten jään kuuntelemaan toisten mielipiteitä tästä kirjasta. Huomenna on lukupiiri.

Osa 2, kirjoitettu lukupiirin jälkeen 29.8.2013

Lukupiiriläisten kanssa keskustelimme kirjan naisista, kahvin keitosta ja sen juomisesta. Pohdimme paksuihin ja luiseviin ihmisiin kohdistettuja katseita ja heistä lausuttuja mielipiteitä. Kenenkään ei tarvinnut muuttaa mielipidettään, kaikki saivat pitää omansa. Jokainen lukupiiriläinen luki ääneen joitain kohtia, jotka itsellä olivat jääneet mieleen. Minulle, joka oli lukenut kirjansa kevyimmin hyppelehtien, osoitettiin kirjasta kohtia, joihin kannattaa vielä palata.

Osa 3

Moni on kirjasta pitänyt, tässä linkkejä heidän merkintöihinsä kirjasta:
Susa blogissa Järjellä ja tunteella
Minna blogissa Ilselä
Laura Honkasalo blogissa Sininen kirjahylly
Katja Jalkanen blogissa Lumiomena
Karoliina Timonen blogissa Kirjava kammari

Isä

Isän katse

Kun kirjastossa sain käsiini Hanneriina Moisseisen Isän, vaikutti teos heti tutulta. Muistelen nähneeni Moisseisen teoksessa olleita tekstiilitöitä Kiasmassa. Näin olikin, tekijälle mustat pellavaiset käspaikat kuvaavat epäilyksiä ja likaisuutta, jota katoamiseen liitetään. Tekstiilityöt tuovat sarjakuvateokseen yhden kerroksen lisää, piirtämisen lisäksi tekijä on todella tehnyt töitä käsillään. Alun tuttuuden tunne säilyi vahvana koko lukemisen ajan. Sen teki lapsuuden kuvaus Pohjois-Karjalassa ja tuttu murre. Tuttuus tunteena teki lukukokemuksesta oudon läheisen ja aiheen raskaudesta huolimatta lohdullisen.

Isä kertoo tositarinan kirjoittajan isän katoamisesta ja siitä, kuinka kirjoittaja eli lapsuudesta aikuisuuteen surun ja selviytymisen pyörteissä. Tämä voisi tehdä teoksen synkäksi ja ahdistavaksi. Mutta sitä se ei ollut. Lukukokemukseni oli surusta huolimatta hyvä ja valoisa, vaikka ymmärränkin, että kirjan tekeminen on vaatinut paljon.

Sivu kirjasta

Teos on kanttaan myöten tummanpuhuva. Se alkaa lehtijutulla "Joensuulaismies kateissa Iivarissa" ja päättyy Moisseisen kirjeeseen isälle ja kuvaan itsetehdystä hautakivestä saaressa, jonne isä katosi. Teos on mittava ja sisältää paljon. Välillä on perinteisempiä sarjakuvatarinoita, välillä taas kuvasarjoja ommelluista töistä, jotka voivat olla kokonaan ilman tekstiä tai sisältää muutaman sanan. "Pelkät" kuvat eivät ilmaisuvoimaa vähennä lainkaan teoksessa. Itse ajattelen, ettei kaikelle kokemukselle ole sanoja.

Kirjoittaessani tätä mietin nimeämisen ongelmaa. Sillä, ajattelenko teoksen isää isänä vai Seppo Johannes Moisseisena, on merkitystä. Jos ajattelen häntä nimellä, on hän isä juuri tekijälle, Hanneriinalle. Jos ajattelen häntä isänä, sekoittuu tarina omiin ajatuksiini isästäni ja minusta tulee tytär. Ja silloin kaikki on paljon henkilökohtaisempaa ja koskettavampaa.

- Sie et ikinnään pääse erroon siitä, että siulla on isäsi silimät!
- Entäs sitten
- Aina kun kahot peiliin niin sie muistat isäs ja sen hävviimisen
- Entäs sitten
- Sitä vaan että siulle tullee sitten aina mieleen se hävviiminen nuista silimistäs!
- Entäs sitten?
- Että mahtaa olla vähä vaikkee elämä yhellä kun on isä hävinny!
- Entäs sitten[?] Ei kai se siun persettäs kaiva!

Sarjakuva on kirjallisuuden muotona aivan loistava! Tämä(kin) teos sen todistaa. Pidin paljon Isästä ja toivon, että teos löytää lukijansa.

Isästä on kirjoittanut ainakin Olga ja Salla. Maaliskuussa Helsingin Sanomat kirjoitti jutun kirjailijasta.

Järjestys

Olen siivoillut ja lajitellut blogiani järjellisemmäksi. Olen järjestellyt tekstejäni välilehdille, joista löytyvät tällä hetkellä ainakin sarjakuvat, romaanit ja lukemiskokemuksissa piehtaroivat eritellysti. Omia mieltymyksiänikin lukijana olen yrittänyt avata. Lisää uudistuksia tulee sitä mukaa, kun ymmärrän ja ennätän niitä tehdä. Kaavailin tekeväni välilehden ainakin nuorten kirjoille. Korjailen tunnisteitakin yhteismitallisiksi tässä joku päivä. Luultavasti joudun korjailemaan jo tekemiäni säätöjä, mutta sellaista se elämä on. Ja varsinkin minun elämäni.

Toivottavasti tämä auttaa blogini lukemista ja erityisesti niiden tekstien löytämistä, jotka haluaa löytää. Lisävinkkejä saa antaa.

Pöydällä odottaa blogiin merkinnäksi kirjoittamistaan jo luettu Moisseisen Isä ja yläkerrassa vasta osin luettu Kallion Säkenöivät hetket. Jälkimmäisellä alkaa olla hoppu, lukupiirikäsittely on ensi viikolla.

Kyllä eikä ei

Hyvää luettavaa

Ensimmäinen tietoni tästä kirjasta oli Hesarin juttu. Sen luettuani tiesin, että minun on saatava tämä uutuus luettavaksi. Kiinnostuksen ja halun jälkeen minulle tapahtui lukemani artikkelin sisällön unohdus, joten en muistanut miksi etsin, mutta muistin kyllä, että pitää etsiä. Uutuuskirjan saa poikkeuksetta hienosta lähikirjastostani vaivattomasti, joten jo tämän viikon alussa kutsu kävi hakemaan kirjaa kotiin. Sarjakuvat merkitsevät minulle vaivattomuutta, joten kirjan jytäkkä ulkomuoto (261 sivua) sai minut päivittelemään kirjan kokoa lainaustiskillä.

Huoleni oli turha. Kirja on jytäkkä sisällöltään, mutta nopea lukea. Hyvässä kirjassa hidaslukuisuus ei sinänsä haittaa, mutta sarjakuva mahdollistaa uudelleen lukemiset ja kieppiluvun, jossa osan kirjasta luettuaan palaa taaksepäin ja lukee uudelleen, koska joku jäi mietityttämään tai vaivaamaan. Tällä kertaa en lähtenyt lukemaan kirjaa uudelleen, mutta kieppilukua tein sekä kirjan alkupuolella että lopussa.

Kyllä eikä ei kertoo hyisestä ja höyryävästä ihmiselämästä 1800-luvun Oulussa. Kirjan sisäkansissa on kasvogalleria teoksen henkilöistä, joista monella onkin esikuva todellisissa eläneissä. Maria Piponius, Elias Lönnrot ja Hans Nyman kiinnittivät minun huomioni. Teoksessa tärkeitä ovat myös ne kadunnaiset ja -miehet ja vaikkapa palvelusväki, jotka katseellaan ja kuiskatuilla kommenteillaan ottavat kantaa näytillä olevien ja asemallaan kaupungissa vaikuttavien ihmisten tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Osa ihmisen elämästä on toisten katseitten alla, osa muilta piilossa. Kirjan mieleenpainuvin kohta minulle olikin tarinan alkupuolella, kun näkyviin tulee Hans Nymanin piilotettu sisäinen palo.

Usko on vahvasti läsnä kirjassa. Hans Nymanilla on liperit kaulassa ja tarinassa käydään niin kirkossa kun seuroissa, jonne odotellaan saarnaaja Paavo Ruotsalaista paikalle. Saarnaaja saapuukin ja saa aikaiseksi monenlaista liikettä. Liikettä sai Rantakin tähän lukijaan. Alku oli niin täräkkä, etten voinut lukea kirjaa paikallani, en sohvalla tai tuolissa istuen. Minun piti olla kirjan kanssa liikeellä, keittiössä tai kävellä paikasta toiseen.

Vaikutuin teoksen kuvituksen liikeestä. Oulu hehkuu kuvissa, valo ja pimeys vuorottelevat ja vuodenajat vaihtuvat. Itselle jäivät mieleen ääripäät, leimuva valo ja synkkä musta, vaikka uudelleen selatessa kuvissa on myös paljon vihreyttä ja meren aaltoja. Minulle tässä teoksessa kuvat vievät tarinaa tekstiä enemmän, mikä on sopivaakin, kun sarjakuva on käsillä.

Takaisin siihen alun Hesarin juttun, joka on otsikoitu raflaavastikin "Ville Rannan sarjakuva rinnastaa perussuomalaiset ja 1800-luvun körtit". Minä en osaa niin sanoa teoksen luettuani, ehkä ei tarvitsekaan. Minä luin Ville Rannan uutuuden hienona historiallisena sarjakuvaromaanina 1800-luvun Suomesta ja erityisesti Oulusta. Teos oli yhtä aikaa rohkea ja hallittu kertoen jotain niistä voimista, jotka ihmistä liikuttavat.

"Elämä ei ole kuin lyhyt hetki kärsimystä ennen kuolemaa."

Taivaslaulu

"Uni ei tullut enää. Hartiarengas ja istumalihakset upposivat sohvatyynyjen väleihin ja lanneranka vääntyi mutkalle. Nyppyinen kangas tuntui ikävältä paljaita jalkoja vasten ja tarttui kantapäiden karheumiin ja teräväksi jääneisiin kynnenreunoihin. Perheenisän olisi pitänyt nukkua yönsä hälytysvalmiudessa kunnon varusteissa: pitkissä kalsareissa ja tennissukissa. Rangaistus seurasi heti, jos sääret joskus erehtyivät uneksumaan vaimonpohkeiden kanssa vastakkain. Miten tähän hullunmyllyyn voisi tulla vielä uusi vauva valvottamaan?"

Luin Pauliina Rauhalan esikoisteoksen Taivaslaulu. Aloitin lukemisen jotenkin vastentahtoisesti ja vaikeana, mutta tarina kyllä tempaisi minut mukaansa. Rauhala kirjoittaa hyvin kauniisti, vaikka asia sinänsä, josta hän kirjoittaa ei olekaan pelkkää siloa ja kiiltoa. Juuri tuo Rauhalan kirjoittamisen tyyli tuo tähän teokseen oman sävynsä, joka ainakin minulla jäi mieleen pyörimään vielä pitkään lukemisen jo päätyttyä.

Kirjan takakansi kertoo kyseessä olevan Viljan ja Aleksin rakkaustarinan. Minulle kirja kertoi rakkautta enemmän yksilöistä, jotka yrittävät selvitä oman yhteisönsä silmien alla. Kirjassa oli nähtävissä molempien päähenkilöiden kasvu aikuisiksi ja heidän parisuhteensa kaari. Heidän uskonsa Jumalaan ja kuulumisensa uskovaisten yhteisöön tuottivat heille molemmille yksilöinä ja heille yhdessä parina ja perheenä monenlaisia haasteita. Kuinka ajatella ja toimia oikealla tavalla? Sen oikein toimimisen vaatimuksen seuraaminen oli minulle lukijana tuskallista.

"Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mitä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. Se on uskonkysymys.
Minä en ole selviytyjätyyppi.
Hyvä Jumala. Varjele tuulenpysäyttäjää ja auringonkantajaa."

Minun piti ottaa kirjaan ajallista etäisyyttä, että voisin siitä kirjoittaa edes jotain. Nyt, etäisyyden saatuani, kun selaan kirjan sivuja, sama imu ja ahdistus iskee kiinni heti. Ajatus uudelleen kirjan lukemisesta ei kuitenkaan houkuttele. Se ei toki kirjan ansioita vähennä.

"Isä, miksi sää puhut rakkauesta ainoastaan silloin kun hylkäät? Lapsena kuulin rakkauesta vain silloin, kun piiskasit vyöllä. Aikuisena kuulen rakkauesta eka kertaa nyt, kun lyöt uskon vyöllä."

Tärkeä kirja, tärkeä aihe.

Lähiluettavaa tuleville kuukausille

Tuossa taannoin pähkäilin kuinka saisin omien hyllyjen lukemattomia kirjoja luettua. Pyysin apua arvonnassa, kiitos siitä Raijalle ja Bleuelle. Kaikenlaista luettavaa hyllyissä on, ja jotkut kirjat vain jäävät lukematta, syystä tai syyttä. Kaavailin nostavani kaksitoista kirjaa tuleville kuukausille luettavaksi, nyt olen päätynyt itseäni armahtaen seitsemään.

Hyllyjä penkoessa ymmärsin, että olisi ihanaa lukea juuri vanhoja klassikoita. Mutta nyt niitä on mukana vain jokunen. Pelkään, että täyslastilla klassikkoja uuvahdan lopullisesti. Sananen valintaperusteistani ja ennakoivista tunnelmista kunkin kirjan osalta:

Anu Kaipainen Kaihoja kukkuvat käet
Pidän tätä samankaltaisena puoliklassikkona kuin Joenpellon Elämän rouva, rouva Glad, jonka joskus lukupiirissä luimme. Tämä kirja tuli vastaan lähikaupan kirjakierrätyshyllyllä, josta kerroinkin reilu vuosi sitten. Ajattelen, että tämä kirja pitää lukea ainakin kerran elämässä.

Taavi Soininvaara Pimeyden ydin
Meillä on hyllyssä Soininvaaraa pitkä pätkä, kiitos puolisoni. Uskon, että kirja on hyvä ja kirjailija taitava, mutta koska en trillereistä ja dekkareista juuri innostu, olen jättänyt kaikki nämä lukematta.

Patrick Rothfuss The Name of the Wind / Tuulen nimi
Minulle tätä kirjaa ensin suositeltiin, puolisoni tähän ihastui. Minä uuvahdin heti alkuun. Tämä on kai se toinen mahdollisuus.

Jane Smiley Vuonojen kansa
Sain kirjan kesällä erään läheisen jäämistöstä. Pidän kirjasta jo takakannen perusteella, mutta nyt yhdistän kirjan tietyn ihmisen muistoon. Tätä lukemista odotan. Liitän tämän tarinankerronnan tavan Untinen-Auelin Luolakarhun klaani -sarjaan.

Minna Canth Ihmiskohtaloita
Huonohan tämä ei ole. Ei ole vain ollut sitä hetkeä, että lukisin.

Kamala Markandaya Punaista tomua
Vanha ja kaunis kirja, jonka olen taatusti löytänyt jostain ja en ole voinut jättää ottamatta. Minä en tiedä tästä mitään, mutta pitänee ottaa selvää.

Lois Bromfield Joki tulvii
Lue edellinen, kaikki sopii myös tähän kirjaan. Lisäksi olen kirjoittanut nimeni tähän kirjaan nuoren tytön käsialalla, eli olen jaksanut kuljettaa kirjaa mukanani noin 25 vuotta muutosta toiseen. Kirjan etusivulla kerrotaan kirjan kuuluvan Otavan joka kodin tähtikirjastoon, numerolla 10.

Ajattelin lukea nämä ensi kesään mennessä. En haasta ketään, en liity kenenkään haasteeseen. Kunhan vain asetan nämä kirjat odottamaan sopivia lukemisrakoja muulta luettavaltani. Tällä hetkellä odotan eniten listani loppupäätä, uteliaisuus heräsi!

Höyryaamiainen

Aloitin aamuni muutamalla tarinalla. Luin kirjasta Steampunk! Koneita ja korsetteja kaksi novellia, jotka ovat lajityypiltään steampunkia, minulle ennestään vierasta tieteiskirjallisuuden alalajia. Magdaleena Hain Vaskimorsian ja J. S. Meresmaan Augustine olivat molemmat mielenkiintoisia, hyvin sulavia ja pisamaisia tarinoita. Sopivan outoja tähän aamuun.

Kuva Osuuskumman sivuilta

Hakiessani kannen kuvaa Osuuskumman sivuilta silmäni tarttuivat toiseen huvitukseen, Kummalinnun muniin. Kahdellakymmenellä eurolla saa sähköpostiinsa raapaleita, lyhyitä tarinoita koko vuoden. Ilottelun voi näköjään aloittaa jo maksamalla tuon summan tämän vuoden puolella, jolloin vuoden loppuun saa treenimunia. Itselläni ei ole mitään erityisiä yhteyksiä Osuuskummaan, joten tämä ei ole hyötymistarkoituksessa kirjoitettu, kunhan haluan saattaa tämän mahdollisuuden tietoonne. Ideana aivan ihana! Sopisi vaikka lahjaksi jollekulle fiksulle lukevalle ihmiselle. Palvelua suositellaan kuusitoista vuotta täyttäneille. No, minähän olen.

Aamupalan jälkeen lienee soveliasta palata takaisin opiskeluhommiin. Sitä ennen aion tilata itselleni Kummalinnun munia.

Seuraneiti ja jälkiväristykset

Kaari Utrion Seuraneiti on luettu. Suosikkikirjailijan uusi teos on aina riemun paikka ja aion jättääkin tämän ihanuuden yöpäydälleni odottamaan jotain synkkää iltaa syksymmällä, jolloin aloitan kirjan uudelleen. Ilahduin törmätessäni netissä Booksyn bloggaukseen Seuraneidistä, koska omat tunnelmani kyseisen kirjailijan ja itse teoksen suhteen ovat hyvin samanlaiset. On ihanaa olla jonkun kirjailijan tuotannosta erityisen innostunut ja hurmioitunut. Minulla on ollut muitakin kirjallisia ihastuksia, osa on laimentunut (John Irving) ja osassa kirjailijan kuolema on lopettanut uusien kirjojen odottelun (Kurt Vonnegut). Mutta ehkä ei nyt kirjailijoiden kuolemista sen enempää.

Luen Utrion kirjoja aina uudelleen ja olenkin niitä hyllyyni hankkinut mahdollisuuksien mukaan. Päivitin listaani minulta puuttuvista Utrion kirjoista ja kiertelin nettiantikvariaatteja (Antikka ja Antikvariaatti) eräänä iltana. Kiertely tuottikin tulosta ja kohtsillään postin kautta saan hyllyyni neljä uusvanhaa kirjaa Utriolta (Neidontanssi, Saippuaprinsessa, Pirkkalan pyhät pihlajat ja Rakas Henrietta). Kaikille teille, jotka ette ole vielä nettiantikvariaatteihin tutustuneet, suosittelen. Olen tilannut netistä jos sun vaikka mitä antikvariaattikirjaa ja kaikki on sujunut vallan loistavasti. Helppoa ja hämmästyttävän halpaa! Joitakin Utrion kirjoja ei tunnu löytyvän mistään (esim. Pormestarin tytär), mutta pitänee jatkaa etsintöjä.

Seuraneiti oli hyvin viihdyttävä. Utriolla oli tässä kirjassa hyvin tasapainossa ajasta ja paikoista kertominen suhteessa henkilöihin ja juoneen. Joskus jossain Utrion paksuimmissa kirjoissa historiallisessa ajan kuvailuun, paikkoihin, pukuihin ja kaikkeen ympäröivään käytetään niin paljon huomiota, että minua lukijana hirvittää, vaikka niitäkin kirjoja rakastankin. Seuraneidin henkilöt, ihana Sieglinda ja muut, kuvattiin tarkasti ja kiinnostavasti.

Seuraneiti, kaikista ihastelevista ennakkoajatuksistani huolimatta, onnistui yllättämään minut kahdella tavalla. Seuraneiti oli yksi hauskimmista Utrion kirjoista ja se oli hienoa. En lue Utrion kirjoja juuri hauskuuden vuoksi, mutta minulla ei ole mitään hauskuutta vastaan. Joten kiitos siitä! Toinen erityinen ilon aihe tässä kirjassa olivat vauhdikkaat kohtaukset, joita kirjassa oli useita. Juuri tarkkuuden, seikkaperäisyyden ja kuvailevuuden vuoksi joskus hyvin verkkaisesti etenevien Utrion kirjojen joukossa Seuraneidissä oli sellaista rämäkkyyttä monissa kohtauksissa, että minun piti peruuttaa lukiessani ja uudelleen lukea vauhdikkaita kohtauksia nauttien niiden rytmistä ja vauhdista. Rakastan vauhtia ja yllätyksiä, kiitos niistä!

Joten jälkiväristyksiä on. Huomaan, että avatessani teoksen nyt sen luettuani, uppoan taas sitä lukemaan. Se ei käy tässä tilanteessa, joten vien kirjan odottamaan pimeää syksyiltaa ja harmaata mielialaa.

Seuraneiti

Elokuun alku on ollut varsinaista lukuilottelua, olen onnistunut saamaan käsiini hienoja kirjoja (Punainen kuin veri, Pikku Närhi, Sudenveri), joista olenkin jo kirjoittanut aiemmin. Yhden ihmisen ja muutaman kirjan juhlat ovat hyvässä vaiheessa, kun käsissäni on Kaari Utrion uusin romaani Seuraneiti. Olen jo aiemmin tunnustanut olevani utriofani, joten jo kirjan lukua ennakoivat vaiheet ovat olleet odottavan riemukkaita. Jossain vaiheessa kesää ymmärsin, että elokuussa julkaistaan uusi Utrion kirja. Jee! Seuraava vaihe oli kirjan varaaminen lähikirjakaupasta. Kirjan haku tapahtui eilen ja aikani kirjan kantta silitettyäni aloitin lukemisen.

Kirjan lukeminen alkaa kansien ja sisäliepeiden lukemisella. Utrio kirjoittaa romaaneihinsa seikkaperäiset liitteet, joten kirjan lopussa on sanasto, Pietari Suuren rankijärjestys vuodelta 1722 ja mitat, painot ja rahat 1800-luvun alkupuolelta. Kirjan alkaa odotetusti listalla romaanin keskeisistä henkilöistä. Jo tässä vaiheessa hihittelen, neiti Amalia Waldenia kuvataan riiviöksi. Henkilöistä löytyy niin touhukkaita kuin tyytymättömiä, riiviön lisäksi minua kiehtoo listassa neiti Berenice von Schindel, parhaansa yrittäjä. Minäkin toivoisin olevani sellainen, jos kirjaan pääsisin. Takakannen perusteella tiedän päähenkilöksi iidensalmelaisen Linda Melinin, joka nimetään maalaiskaunottareksi.

Tässä vaiheessa toista lukupäivää olen lukenut vajaat puolet kirjasta. Yritän lukea tavallista hitaammin, koska kirja on nautittava. Monta vuotta olen pitänyt erityisesti Utrion keskiaikaan sijoittuvista romaaneista, mutta viimeisen vuoden aikana olen huomannut 1800-luvusta kertovien romaanien viehätyksen. 

Seuraneiti sijoittuu Kajaanin ja Iisalmen seuduille ainakin tarinan alkupäässä, joten Savossa asuvalla savolaisen kanssa naimisiin menneellä lukijalla on hauskaa omasta takaa. Ja Seuraneiti on hauska, mukana on runonpätkiä, paljon arjen historiaa ja paikallisten ukkojen ja akkojen kommentteja.

"Carlesonille oli kerrottu, että savolaiset eivät säikähtäisi niin helposti kuin Hämeen hermoherkkä väki. Mutta keisarin käskyä täytyi totella. Saman tien oli kielletty lattiaoljet joulukirkossa, mitä pidettiin kohtuuttomana savolaisia kohtaan; eiväthän he olleet kirkkojaan polttaneet ja lähimmäisiä talloneet."

Kaiken savolaisuudessa piehtaroinnin lomassa olen viehättynyt tavasta, jolla mamselli Linda Melinin luonnetta tuodaan tarinassa esiin. Aluksi olin jonkin verran ymmälläni ja virheellisten tai epätarkkojen tulkintojen mahdollisuus neidin käytöksen perusteella oli mahdollista muutaman kirjan henkilön lisäksi minullekin lukijana, mutta tässä vaiheessa kirjaa kuva neidistä ja hänen arvoistaan alkaa hahmottua. Toki jotain arvailuja tulevista tapahtumista tarinassa voisi esittää kirjan lajin ja henkilöiden kirjon perusteella, mutta luetaanpa eteenpäin!

Upea Sudenveri

Parhaat lukukokemukset tulevat sattumalta, ja äsken lopettamani Sudenveri on ehdottomasti tänä vuonna lukemieni parhaimmistoa. Hesarin parhaan romaanin metsästykseen liittyen luin alkuviikosta kaikenlaisia listoja, joita lehti on ystävällisesti koonnut sivuilleen. Kriitikko Toni Jerrmanin listasta löysin Jenny Kangasvuon esikoiskirjan Sudenveri. Kirja löytyikin kirjastosta heti hyllystä, joten käsissäni oli nopeasti todella kaunis Teos-kustantamon julkaisema romaani, joka ainakin kotikirjastossani luokitellaan fantasiaksi.

Kuva kustantajan sivuilta

Lukukokemus oli nopea ja huumaannuttava. Kangasvuo käyttää todella kaunista ja ilmaisultaan tarkkaa kieltä, lukiessa kaikki teoksessa tuntuu mietityltä ja viimeistellyltä. Sudenveri kertoo ihmisistä, susista, laumasta ja luonnon pakosta. Tarina kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta ja jokaisella kertojalla on oma, selvästi erottuva ääni. Itselleni läheisimmiksi tulivat Martta ja Varga/Hanna.

"Jokin murtui. Minun ylpeyteni.
Sen kuuluikin murtua, minulla ei pitänyt olla ylpeyttä alun alkaenkaan. Susihahmo ei ollut mikään lelu, jolla lapset voivat leikkiä, vaan se on syy vainoon. Sain hyödyllisen opetuksen asiasta, jonka olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta sen opetuksen hintana olisi voinut olla koko Lauman tuho. Tein sellaisen virheen, joihin meikäläisillä ei ole varaa."

Tästä kirjasta tulee väistämättä mieleen Kallaksen Sudenmorsian, mutta Sudenveri ei häviä tuolle klassikolle millään lailla. Kangasvuo on kirjoittanut upean tarinan suomalaisista susi-ihmisistä tai ihmissusista. Lukijan Kangasvuo asettaa miettimään ihmisyyttä, eläimen olemusta ja normaaliutta. Tarinassa on paljon todellista, Suomen lähihistoriaa ja arkista elämää. Kaiken tämän tavallisen lomaan Kangasvuo kirjoittaa kulkevat sudet, joiden kokemuksille ja tuntemuksille on vaikea löytää sanoja. Silti Kangasvuo löytää juuri parhaat sanat.

"Kiima on poikkeustila, joka kestää hetken. Silti se on luonnollinen osa kiertoa. Kiima on halua löytää joku, jonka kanssa jakaa pentujen kasvattaminen. Kiima tarkoittaa aina muutosta, uusien pentujen syntymää.
Kiima on sen ydin, mikä on suden elämässä parasta: toisten susien läsnäolo ja läheisyys."

Lähiluettavaa eli kaksitoista kirjaa omasta hyllystä

Helposti innostuvana ihmisenä keksin jatkuvasti luettavaa itselleni. Osan kannan kirjastosta, osan ostan kirjakaupasta. Osan kotiin kantamistani luen, osan jätän lukematta. Joskus jätän hyväksi arvelemani luettavan odottamaan joko pahan viikon varalle tai palkinnoksi jostain tulevasta ärsyttävästä työstä. Tästä lukutavasta johtuen kannan kirjastosta paljon kirjoja kotiin ja takaisin kirjastoon, osan toki luenkin siinä välissä. Toinen seuraus kirjahillittömyydestäni on hyllyissäni pötköttävät lukemattomat kirjat.

Tänään, pihalla punaherukkapensaan vieressä seisoessani, ajattelin tehdä asialle jotain. Lukemattomien kirjojeni ahdistustani lisää uutuuskirjojen virta, jota ainakin minä jään ihmettelemään joka syksy ja kevät. Mitähän näistä romaaneista, tietokirjoista ja lasten ja nuorten kirjoista lukisikaan? Toki luen yhtä sun toista uuttakin, mutta en suostu jättämään oman hyllyn lukemattomia kirjojakaan ihan tähän pisteeseen.

Lukublogit tursuavat haasteita, itse innostuin viimeksi Blogistanian lukumaratonista. Olisiko minun aika haastaa itseni lukemaan kaksitoista kirjaa omasta hyllystäni seuraavan kahdentoista kuukauden aikana. Uusi pääkirjahyllymme koostuu kahdestatoista palasta, tästä siis luovasti napattu tuo lukumäärä. Olen jakanut kirjat tuossa hyllyssä kotimaisiin naiskirjailijoihin, kotimaisiin mieskirjailijoihin, ulkomaisiin naiskirjailijoihin ja ulkomaisiin mieskirjailijoihin. Joka pala on täynnä kirjoja ja jokaisesta palasta löytyy useita kirjoja, joita en ole lukenut.

Auttakaapa, hyvät lukijat. Kaikki halukkaat saavat osallistua päättämään, mitä luen. Kirjahylly muodostuu siis kahdestatoista palasta, vasemmalta ylhäältä laskettaessa ylimmässä rivissä ovat numerot 1-3, toiseksi ylimmässä 4-6, toiseksi alimmassa 7-9 ja alimmassa numerot 10-12. Laittamalla tähän postaukseen viestiksi esim. P12 (pala 12) K16 (kirja 16), annat minulle ohjeeksi lukea oikean alakulman palasta sen ensimmäisen lukemattoman kirjan, joka tulee vastaan, kun lähden laskemaan kuudennestatoista kirjasta eteenpäin. P voi siis olla 1-12, K 1-30 (tai sinne päin, älkää nyt laittako älytöntä lukua). Kiitos kaikille auttaville. Jos pariin viikkoon ei tule riittävästi määräyksiä, luen tasan mitä huvittaa. Esittelen nuo kaksitoista kirjaa, kunhan paketti on kasassa.

Pikku Närhi

Kuva, jossa lukija näkee Pikku Närhen ensimmäistä kertaa. Tarina on jo alkanut aiemmin.

Vihdoin sain hyppysiini Lauri ja Jaakko Ahosen tekemän sarjakuvaromaanin Pikku Närhi. Jo heti kansi esittää päähenkilön niin, että lukijan mielenkiinto on vangittu. Mikä saa Pikku Närhen tuntemaan noin? Katsomaan arkaillen siipien takaa.

Sarjakuvat ovat hienoja. Ne mahdollistavat vaihtoehtoisen lukemisen, jos lukutapaa vertaa romaaneihin. Alusta asti Pikku Närhen lukemiseni oli niin levotonta, että minun oli ensin juostava suorilta loppuun asti. Minun oli nähtävä, mistä oli kyse. Joten ensimmäisen lukemisen jälkeen luin teoksen vielä kaksi kertaa. Toki sen voi tehdä romaaninkin kanssa, mutta käytännön toteutuksesta tulee väistämättä erilainen. Itse asiassa aikanaan luin John Irvingin Ystäväni Owen Meanyn juuri noin, monta kertaa peräkkäin. Silloin elämäntilanne oli toinen, ja se oli mahdollista.

Takaisin Pikku Närheen. Ensimmäisen lukukerran jälkeen mielessäni velloivat ahdistus ja suru. Koko teos on tummasävyinen niin kuviltaan kuin tunnelmaltaan. Henkilöitä on niukasti, vain muutama närhi. Kuvassakin näkyvillä sukulaisilla on oma osansa tarinassa, toinen merkittävä tarinan kannalta on Pikku Närheä ympäröivä talo. Rytmi on muutamia nopeita kohtia lukuunottamatta hyvin verkkainen, joka on omiaan virittämään lukijan sopivaan mielentilaan tarinan kannalta.

Huomasin lukevani teoksen äidin näkökulmasta. Toisella ja kolmannella lukukerralla pystyin näkemään joitakin tarinan yksityiskohtia ja vahvistamaan mieleeni tarinan kokonaisuudessaan. Tarina pysyi surullisena ja ahdistavana, vaikka pilkahduksia muutoksen mahdollisuuksista olikin. Minulle Pikku Närhi kertoi kiintymyksestä perheessä, rajoista ja vahvuudesta, joka jähmettyy heikkoudeksi. Kaunis sarjakuvaromaani, jonka päähenkilö katsoo lukijaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Simukan nuortenkirjojen pyörteissä

Vuosi sitten intoilin äänikirjoista. Tänä vuonna voi menna jopa syyskuun alkuun, että pääsen nauttimaan automatkoilla äänikirjoista oikein toden teolla. Siihen asti saan olla kotona, lukea tenttiin ja kenties lukea yhtä sun toista pientä. Toki joudun tekemään muutakin, mutta siinäpä ne tärkeimmät. Opiskeluissa on alkamassa viimeinen vuosi, ja aion ottaa tästä aikuisen ihmisen kolmen vuoden sapatista ilon irti. Sapattini teema on uuden ammatin opiskelu, joten vuoden päästä blogia kirjoittanee tuore äikän ope.

Olen lukenut viimeisen viikon aikana Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, jota onkin jo kehuttu useammassa blogissa. Yritän palata Taivaslaulun lukukokemukseen lähitulevaisuudessa. Olen myös lukenut Salla Simukan Jäljellä, Toisaalla ja Punainen kuin veri. Viimeksi kirjoitinkin lukevani kirjaparia Jäljellä ja Toisaalla yhdessä teini-ikäisen lapseni kanssa. Kirjat on nyt luettu ristiin rastiin ja suu vaahdossa niistä puhuttu. Kirjat kyllä iskivät meihin molempiin, Simukka oli rakentanut tarinat hienosti toimimaan itsenäisinä, mutta samaan aikaan liittymään yhteen lisäten lukukemukseen jotain uutta ja enemmän. Mietin kuka toisen kirjan lukeneista, joka on lukemastaan pitänyt, malttaa olla lukematta parin toista kirjaa? En ainakaan minä.

Kun ryhdyin lukemaan Lumikki-trilogian ensimmäistä osaa, Punainen kuin veri, odotukset olivat korkealla. Takakannesta ja kirjan liepeistä ymmärsin aloittavani nuorille tarkoitettua dekkaria. Liepeessä tosin puhutaan trilleristä. Kirja on niin kaunis, että osa lukuajasta menee kauneuden huokailuun ja kannen silittämiseen. Vaikka dekkareista en innostu, tästä innostuin hyvinkin. Pidin sisupussi Lumikin reippaasta ongelmanratkaisusta, ja kirja oli viihdyttävä. Kirjailija Simukka osaa asiansa ja koko "tässä on silmieni eteen luotu keinotekoinen maailma" -ajatus unohtui minulta kirjaa lukiessa. Lumikki Andersson oli elävä ja huolestuin hänen hyvinvoinnistaan ja selviämisestään tarinaa lukiessani.

Hain nimittäin Simukan kirjoja kirjastosta, koska yritän löytää sopivaa gradun aihetta. Pitäisiköhän lähteä kirjastoon hakemaan lisää luettavaa?