Kirjamessuilta pää täyteen ajateltavaa, osa 1

Olin Helsingin kirjamessuilla kaksi päivää tänä vuonna, lauantain ja sunnuntain. Kaltaiselleni ahnehtijalle tilaisuus on otollinen, haluttua herkkua on ympärillä riittävästi ja paljon sen yli. Olen aiemmin käynyt kerran kirjamessuilla ja opin silloin, etteivät messut ole minulle otollinen kirjakauppa, vaikka siltä näyttävätkin.

26.10.13
Päätin aloittaa painavasti, jotta voin keventää päivän mittaan mittaamattomaan aineettomuuteen. Menin kuuntelemaan vakavaa keskustelua hitaasti avautuvasta kirjallisuudesta otsikolla Liian vaikeaa, kiitos. Kuulin, että viihdekirjallisuuden rahoilla kustannetaan sellaistakin kirjallisuutta, joka ei myy. Tämä on minulle aivan ymmärrettävää, kirjan arvo ei ole kiinni sen myyntiluvuista. Ymmärrän kirjallisuudesta käytävän arvokeskustelun niin, että jokaisella lukijalla on yksi ääni, jonka arvo laskettaessa on merkityksellinen juuri sille lukijalle. Myös itselle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten äänillä on väliä. Se, että kirja X on hyvä kirjallisuustieteilijän, arvostetun kriitikon ja suositun kirjablogin pitäjän mielestä, ei auta minua lainkaan, jos itse en syty kirjan teemoista, sen kielenkäytöstä ja henkilöistä. Sen sijaan lukupiirini jäsen, jonka mielipidettä arvostan, voi saada minut lukemaan kirjan, jota kaikki edellämainitut moittivat. Kirjoja voidaan kirjoittaa, kustantaa, ostaa hyllyyn, lukea ja antaa toisille lahjaksi mitä moninaisimmista syistä. Minä olen kiinnostunut kirjoista, joilla on merkitystä minulle tai niille toisille ihmisille, joita ympärilläni on. Merkitys on joskus huimaavan syvällinen, joskus hilpeän pinnallinen.

Jatkoin samassa salissa kuunnellen lukupiireistä ja kirjabloggauksesta tilaisuudessa Jaetun lukemisen lumo. Olen itse ollut monessa lukupiirissä, joista kaksi jatkuu toistaiseksi. Pidän myös kirjalukublogia, joten aiheet olivat kovin tärkeitä minulle. Lukupiirit ovat tutkitustikin naisten harrastus, jossa ikä ja koulutus lisäävät riskiä joutua lukupiiriin tai jopa perustaa oma, joten suuri kapinallinen en tuntenut salissa olevani. Uskon, että sekä lukupiirejä että -blogeja yleisesti väheksytään samaan tapaan kun alaviistoon katsotaan kaikkea sitä, mitä aikuiset naiset elämässään tekevät palkkatyön lisäksi.

Ennätin kuuntelemaan loput kansakuntamme huumorintajun mahdollisesta alennustilasta Louhi-lavalle, jossa keskusteltiin teemalla Kansannauru - mikä meitä naurattaa. Sitten olikin vuorossa messujen henkilökohtaisesti suurin ilo ja yllättäjä: kirjailija Eoin Colfer. The Reluctant Assasin / Salamurhaajan oppipoika aiheenaan haastateltavana oli suosittu irlantilainen kirjailija, joka on minulle tuttu lähinnä kirjojen kautta, joita olen jälkikasvulleni ostanut. Mieshän on kirjoittanut Artemis Fowl -sarjan. Nyt hän oli kertomassa uudesta kirjastaan Salamurhaajan oppipoika ja tuli siinä samalla kertoneeksi omasta elämästään ja kirjailijanlaadustaan todella vetävästi ja houkuttelevasti. Hän kertoi, että tarinankertominen on varsinainen supervoima, jolla on paljon käyttöä elämässä. Colferin mielestä kirjojen luvun ei tarvitse viisastuttaa lukijaansa, hän kirjailijana haluaa ainoastaan innostaa ihmisiä lukemaan lisää.

On todella taito viihdyttää kuulijoitaan puhuen kirjoista ja kirjoittamisesta. Itse en kaipaa kirjailijalta surkeuden tai vaivojen kuvausta. Hänen ei tarvitse kertoa omaa tulkintaansa kirjoittamastaan teoksesta, ei avata minulle omaa arvoansa kirjailijana ja taiteilijana. Minä lukijana kyllä löydän sen, jos se on minulle mahdollista löytää. Toivon kuulevani kirjojen kirjoittamisen prosessista. Arvostan ihmistä, joka ottaa työnsä tosissaan. Minua kiinnostavat myös muut elämään ja ihmisenä olemiseen liittyvät asiat, jotka kirjailija kokee itselleen tärkeiksi.

Minun piti miettiä ja hautoa monta päivää, mitä kaikkea haluan messuilta teille kertoa. Kuvia ei ole lainkaan, mutta näköjään sanottavaa riittää niin, että jatkan ainakin yhden tekstin verran aivan piakkoin.