Tuulet vihat

Morre kehui blogissaan Paula Havasteen uusinta romaania ja onnistui heti herättämään mielenkiintoni. Seuraavalla kirjastoreissulla kirja osui silmiini ja lähti mukaani. Kirja vei mukanaan ensisivuilta. Ote kirjasta:

"Miehen oli täytynyt lähteä salavihkaa hänen peräänsä, ja nyt mies katsoi Kertteä niin läheltä, että hän saattoi haistaa tämän kaikki tuoksut. Mies oli hiihtänyt ulkona tuulessa, ja tuuli oli tuonut häneen kaikkien kaukaisten mäkien ja jäisten järvenselkien tuoksut, oli tartuttanut tuulessa huojuneiden petäjien ja kuusikoiden pihkaisen kirpeyden, pörröttänyt majavaturkista puhtaanraikkaan eläimen hajun ja sekoittanut sen miehen omaan lämpimänä uhoavaan tuoksuun."

Havasteen Tuulen vihat on 1100-luvun Suomeen sijoittuva tarina nuoresta naisesta. Vakavaraisen talon ainoa tytär Kertte näkee kuolleiden henkiä, jotka ovat jääneet pihapiiriin. Uskomukset, henkien lepyttelyt ja maailmanjärjestyksen ylläpito omilla toimilla ja ennakoinneilla kuuluu niin Kerten kuin hänen elämänpiirissään olevien jokapäiväiseen elämään.

Kertte on vastustamaton päähenkilö neuvokkuutensa ja omapäisyytensä vuoksi. Naisen elämän rajoitteet tuossa ajassa tuottavat Kertelle päänvaivaa, mutta kekseliäs päähenkilö omaa myös hyvää onnea.

Tuulen vihat on täynnä ihmisen ja luonnon rinnakkaiseloa. Kansanuskomukset ja mystiikka ovat teoksen vankka runko. Tuulen vihat nimenä viittaa ihmisen varomattomuuteen, luonnon arvaamattomuuteen ja kaiken sattumanvaraisuuteen. Tuulen vihat voivat iskeä ulkona liikkuessa ja sairastuttaa ihmisen vakavasti.

Havaste kertoo Kerten tarinan alun Tuulen vihoissa vahvalla äänellä. Jään malttamattomana odottamaan jatkoa.

Teos: Tuulen vihat
Kirjailija: Paula Havaste
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2014

Luiden kaiku

Lähdin oman lukemiseni sivupolulle muistuttamaan mieleeni Jamien ja Clairen elämänvaiheita ennen Sydänverelläni kirjoitettu -teoksen maailmaan sukeltamista. Ja olihan niissä mieleenpalautettavaa. Diana Gabaldonin paksukainen, Luiden kaiku, on 1183 sivua seikkailua, osin 1770-luvulla, osin 1980-luvulla. Luiden kaiku on kuudes osa suositussa Matkantekijä-sarjassa. Gummerus on juuri julkaisut suomennetun seitsemännen osan.

Jokaisen pitää saada itse lukea ja kokea tämä tarina Jamiesta ja Clairesta, joten juoneen en voi mennä juuri lainkaan. Koska kyseessä on aikamatkailu ja useamman sukupolven tarina, kirjailijalla riittää paljon kerrottavaa. Matkantekijä-sarja on minulle rakkauden ja sitoutumisen tarina. Sarjan alkuosien pääparin polttavin intohimo on tasaantunut tarinan tässä vaiheessa. Halu ei kuitenkaan ole sammunut. Nautin Gabaldonin tavasta kuvata pitkään kestäneessä parisuhteessa elävien keskinäistä kanssakäymistä ja heidän sille antamiaan merkityksiä.

Gabaldon kuljettaa tarinassaan monia henkilöitä sukulaisineen eri mantereilla ja tällä kertaa minä lukijana olin herpaantua kaikkien Yhdysvaltoihin muuttaneiden skottien sukujuurien seuraamiseen ja muistamiseen. Välillä toivoin henkilölistaa tai sukupuuta teokseen. No -  seuraavassa teoksessa näyttää sisäsivulla löytyvänkin sukupuu.

Tapanani on nimeni lisäksi kirjoittaa etusivulle hankintavuosi. Luiden kaiun näytän hankkineen heti tuoreeltaan, vuonna 2010. Jotain oli kuitenkin tapahtunut, en muistanut kirjan tapahtumista mitään. Tai muistin yhden asian, mielestäni hyvin merkittävät häät, muttaa kirjaa selatessani en löytänyt niitä lainkaan. Ei muuta kuin lukemaan.

Lukiessani kirjaa nautin itselleni merkittävien henkilöiden elämänkulusta. Jamie, Claire, Brianna, Ian ja Roger jokainen sykähdyttävät minua lukijana aivan erityisellä tavalla. Jo yksikin heistä riittäisi motivoimaan minut lukemaan tarinan, mutta viisi sellaista henkilöä saa minut erityisen riemukkaaksi. Gabaldon tekee henkilöhahmoistaan aivan eläviä ja tosia, uskon kaiken lukemani. Uusimman ilon henkilöihin liittyen minulle tarjosi nuori kveekari Rachel Hunter, joka vaikuttaa useammankin henkilön elämänkulkuun tarinassa. Ote kirjasta:

"Tyttö, musta tuntuu, että sun ei kannata koskea muhun", hän sanoi ja tuijotti edelleenkin silmiin, joiden väri oli kuin krassi virtaavan veden alla. "Sillä jos kosket, mää otan sun tässä ja nyt. Ja sitten taitaa olla meille kummallekin liian myöhäistä, eikö niin?"

Nyt voin aloittaa hyvillä mielin seitsemännen osan!

Teos: Luiden kaiku (An Echo in the Bone)
Kirjailija: Diana Gabaldon
Suomentaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2010

Sivupolku

Sivupolku = päätös, jonka lukija tekee ostettuaan Diana Gabaldonin kirjan Sydänverelläni kirjoitettu ja huomattuaan, ettei muista edellisestä kirjasta, Luiden kaiku, mitään. Uutuuskirjan lukeminen pitää siis aloittaa Luiden kaiusta. Edeltävää kirjaa aloittaessaan lukija ei uskalla katsoa edes takakannesta, mitä tapahtui sitä edellisessä kirjassa, Lumen ja tuhkan maassa. Niin hauskaa kuin Gabaldonin kirjojen lukeminen onkin, on otettava huomioon pimenevät päivät ja lukijan uupumus. Sivupolku pidentää matkaa ja vähentää yöunia.

Polkujen hävitessä reitin voi päättää aivan itse

Yksisarvinen

Suljin juuri kirjan kannet ja henkäisin syvään. Takana on kolmas lukukerta Kaari Utrion kirjoittamasta massiivisesta historiallisesta romaanista Yksisarvinen. Utrion Yksisarvinen on julkaistu kirjailijan uudistamana painoksena tänä syksynä. Olen aiemmin blogissani tunnustanut olevani Kaari Utrio -fani ja pitäväni hänen kirjojensa lukemista lohtuna, joten tiesin olevani hyvän äärellä tarttuessani kirjaan.

Yksisarvinen kertoo kaksosveljesten tarinan. Geirin ja Ivarin elämää seurataan heidän syntymästään aina vuoteen 1099, jolloin miehet ovat 32-vuotiaita. Paljon noihin vuosiin mahtuukin. Veljekset eroavat toisistaan ainakin luonteeltaan, toinen on vakaa sotilas ja toinen kuohuva runoilija. Kertojan katse seuraa erityisesti vakaata veljestä, vaikka runoilija seuraakin mukana lähietäisyydellä. Veljesten elämäntyöksi muodostuu ristiretki Jerusalemiin, joka on merkittävässä asemassa tarinassa.

Tällä lukukerralla ahdistuin tarinan kuvaamasta uskonnosta ja kaikesta siitä, mitä sen nimissä ihmiset tekivät tarinan edetessä. Maailman tapahtumilla nykyhetkessä on lukemiseen liittyvässä ahdistumisessa oma osansa. Varakkaat ja hyväosaiset miehet pohjoisesta lähtevät Yksisarvisessa vaivoja säästämättä sotimaan kauas vuosikausiksi. Juonipaljastus ei liene, että veljekset pääsevät Jerusalemiin ja ristiretki saa näin täyttymyksensä. Veljesten merenrannalta löytämä yksisarvisen sarvi kulkee mukana merkkinä erityisyydestä, uskosta ja varallisuudesta. Sarvi pienenee matkalla, mutta niin käy myös retkeläisten uskolle ja periaatteille vaikeissa olosuhteissa.

Minulle taistelua tärkempiä Utrion tarinoissa ovat naiset ja heidän kohtalonsa miesten maailmassa. Constanzia on ylhäinen nainen, joka olosuhteiden vuoksi päätyy samaan ristiretkiseurueeseen kaksosten kanssa. Constanzia on lukutoukka ja kohtuuden ihminen. Hän on tarinankertoja ja muodostaa näin runoilija Ivarille eräänlaisen vastinparin. Siinä missä Ivarin runoelmia kuulevat vieraammatkin, Constanzian tarinoista saavat nauttia vain seurueen läheisimmät jäsenet. Toinen tarinan nainen on Aldegunda, joka on tarinan alussa keisarinnan kaunis hovineito. Aldegunda on ajatuksissaan kiinni kauneudessaan ja kaikessa siinä, mitä hän ajattelee hänelle kuuluvan.

Takakansi kertoo Yksisarvisen olevan "Utrion kaunein rakkaustarina". Minusta se kehu kuuluisi vaikkapa Vaskilinnulle tai Tuulihaukalle, mutta kyllä rakkaus tässäkin tarinassa saa lukijan haikean hyvälle mielelle. Ote kirjasta:

- "Enkö ole ollut vierelläsi joka askeleella? Eikö elämäsi ole ollut minulle kalliimpi kuin omani? Enkö ole ollut rakastajasi, vaikka en ole koskenut sinuun?
Mieleen tulvi kuvia. Polttavia suola-aavikoita, jäisiä rinteitä, kuumaa ja hyytävää tuulta. --
- Etkö sinä ole minulle Jerusalem?"

Yksisarvisella on mittaa yli 700 sivua. Kirjailijan uudistama painos on tehnyt lukemisen helpommaksi. Utrion Yksisarvinen on lukunautinto historiallisen romaanin ystävälle.

Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon vastikään saanut Kaari Utrio on aktiivinen Facebookissa ja suosittelen lämpimästi seuraamaan hänen päivityksiään. Tänä syksynä hän on kertonut tilannetietoja uuden romaanin kirjoitusprosessista. Mielenkiintoista! Kaari Utrion kotisivuilta löytyy lisätietoa Yksisarvisen taustatyöstä.

Sain kirjan arvostelukappaleena pyynnöstäni, kiitos kustantajalle!

Teos: Yksisarvinen
Tekijä: Kaari Utrio
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014 (kirjailijan uudistama laitos)

Yahya Hassan: Runot

Vaikka luenkin runoja, kirjoitan blogissani niistä todella harvoin. Luin lehtijutun kirjailija Yahya Hassanista, kun hänen runokokoelmansa julkaistiin suomeksi elokuussa. Itse runoteos lähti mukaani kotikirjastosta torstai-iltana. Taisin olla kyseisen niteen ensimmäinen lukija, sen verran neitseellinen kirja oli sivuja käännellessäni. Siihen se koskemattomuus sitten loppuikin.

Luin Yahya Hassanin Runot nopeasti. Toinen vaihtoehto olisi ollut lukemisen lopettaminen, mutta sitä en halunnut tehdä. Hassanin runot ovat täynnä pakkoa, väkivaltaa, hyljeksintää ja inhoa. Runojen puhujaminä on nuori mies, joka on isänsä hyljeksimä ja toistuvasti pahoinpitelemä. Muut ympärillä olevat ihmiset luokittelevat puhujan teosta lainaten ählämiksi. Tanska, joka kuvataan teoksessa sivistysvaltioksi, on maa, joka näyttäytyy puhujaminälle ainakin lakien, koulukotien, vartijoiden, tutkintavankeuden ja toimeentulotuen kautta.

Yahya Hassanin Runot alkaa runolla Lapsuus, jossa puhuja kuvaa koko perhettä pahoinpitelevää isää. Ote runon alusta:

VIISI LASTA RIVISSÄ JA ISÄ MAILA KÄDESSÄ
YHTEISITKUA JA LAMMIKOLLINEN KUSTA

Se kuvotus, joka minulla lukijana nousi nämä säkeet luettuani, ei asettunut vielä teoksen viimeisen säkeidenkään jälkeen. Kaikki tekevät pahaa toisilleen ja samalla itselleen. Kiintymys on ohuen ohut säie kaiken hirveyden keskellä. Kotoa häädetty äiti pesee lasten pyykkejä salaa isältä, ja puhujaminä livahtaa käymään äidin luona.

Hassanin Runot tykittää alusta loppuun. Teos alkaa hyvin konkreettisesti, maila kädessä. Puhuja ei pääse eroon historiastaan, vaikka onkin perhettään ja sukuaan tanskalaisempi. Teoksen päättää Pitkä runo, joka sulkee ja lopettaa jotain, mutta ei vapauta lukijaa millään lailla. Lukijan lisäksi vangiksi jäävät kaikki runokokoelman henkilöt, omiin sukuihinsa ja perheisiinsä. Ihonväriinsä ja uskontoihinsa. Omiin kokemuksiinsa ja ajatuksiinsa.

Yahya Hassanin Runot on kirjoitettu suuraakkosin, pilkuitta ja pisteittä. Ainoa käytössä oleva välimerkki on huutomerkki, joka sopiikin hyvin tekstin sisältöön. Mitään kysymyksiä ei tarvitse esittää. Minulle Hassanin Runot oli ahdistava lukukokemus, mutta luultavasti se oli sellaiseksi tarkoitettukin.

Teos: Runot (Yahya Hassan)
Tekijä: Yahya Hassan
Kääntäjä: Katriina Huttunen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014 (alkuperäinen 2013)

(edit 01/2019 Muutettu termi puhujaksi / puhujaminäksi.)