Tommy Orange: Ei enää mitään

Joskus tarina on se, ettei tarinaa ole.

Opal tekee aina saman asian kavuttuaan postiautoonsa. Hän katsoo peruutuspeiliin ja huomaa katsovansa itseänsä vuosien läpi. - - Silti hänestä on raskasta nähdä vuodet kasvoillaan, haarautuvat uurteet ja rypyt silmien ympärillä kuin halkeamat betonissa. Mutta vaikka hän ei pidä kasvojensa katselusta, hän ei ole osannut lopettaa sitä aina peilin nähdessään. Peilissä hänen on mahdollista saada hetkeksi kiinni kasvojensa ainoista kuvajaisista, jotka voi itse nähdä – lasin pinnalla.

Aloitin Tommy Orangen romaanin Ei enää mitään varovasti ja etäisyyttä pitäen. Teos kertoo Yhdysvaltojen alkuperäisväestön eli intiaanien elämästä nykyajassa ja valtakulttuurin puserruksessa. Romaani kertoo urbaaneista intiaaneista, identiteeteistä, yhteisöistä ja niiden puutteesta ja juurettomuudesta. Kuuntelin äänikirjaa ja aina välillä luin uudelleen kirjaa paperiversiona. 

Lopussa varovaisuutta ei enää ollut, romaani tuntuu sydämessäni kipuna. Romaanin henkilöt ovat monella lailla eksyksissä ja osattomina. Löydän paljon tunteita, jotka ovat minulle tuttuja. Loppu teoksesta sulaa itkuksi. Kuuntelen kirjan loppuun ja hengittelen pitkään sulatellen kaikkea kuulemaani. Palaan lukemaan tekstiä paperikirjasta. Olen lukenut kirjan, johon haluan ehdottomasti myöhemmin elämässäni palata.

Hän haluaa kuulla rummun vielä kerran. Hän haluaa nousta seisomaan ja lentää pois verisillä sulillaan. Hän haluaa perua kaiken tekemänsä. Hän haluaa uskoa tietävänsä, miten rukous tanssitaan ja uutta maailmaa rukoillaan.

Alusta asti tarina tuntuu olevan menossa kohti tuhoa. Romaanissa pääsevät ääneen monet henkilöt, joiden tarinat nivoutuvat yhteen. Yksittäisten ihmisten kautta menneet vuosikymmenetkin tulevat osin kerrotuiksi. Väkivalta erottaa ihmisiä toisistaan. Kuolema tuntuu olevan läsnä aina. Päihteistä haetaan unohdusta ja turtumusta, mutta apu on vain hetkellistä. Niin aikuiset kuin lapsetkin ovat yksinäisiä, ja yhteys toiseen ihmiseen tuntuu olevan miltei mahdoton saavuttaa. Välittämistä ja huolenpitoakin tarinassa on.

Orange on taitava kirjoittaja. Jään ihailemaan teoksen rakennetta ja tyyliratkaisuja, kunnes taas tempaudun tarinan vietäväksi. Kaikkein vaikuttunein olen romaanin Välinäytöksestä, jossa nimetyt minäkertojat vaikenevat ja ääneen pääsee kertoja, joka kuvaa meidän kaikkien [intiaanien] tekoja ja kokemuksia. Viimeinen valitsemani ote teoksesta:

Murhenäytelmästä tulee sanoin kuvaamaton, koska olemme sentään taistelleet vuosikymmeniä, jotta meidät tunnustettaisiin tässä ajassa eläviksi ihmisiksi, nykyaikaisiksi ja osallisiksi maailmassa, mutta kohtalomme on kuolla nurmella sulkiin pukeutuneena.

Teos: Ei enää mitään (There There)
Tekijä: Tommy Orange
Suomentaja: Jussi Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Aula & Co

Elina Kilkku: Vaimovallankumous

 

Suutelen Mikaa, mutta se ei innostu. Se johtuu varmaan pitkään sadetakkiin pukeutuneesta miehestä, joka on tullut seisomaan meidän vuoteen jalkopäähän.

Elina Kilkun Vaimovallankumous ajaa täysillä alusta loppuun. Päähenkilö Anni Suvilahti kiemurtelee totaaliahdistuksessa. Hänellä on ihana miesystävä, joka haluaa elää loppuelämänsä yhdessä rakastamansa naisen kanssa. Mikä voisi mennä pieleen? Ilmeisesti ihan kaikki mahdollinen.

Kilkku kuvaa romaanissaan rakkausgenren kaikkia tuttuja kliseitä. Rakkauselokuvat ovat päähenkilön käyttövoima ja viitekehys omalle elämälle. Anni odottaa tosirakkauden järisyttävän maailmaa perusteellisesti ja kun niin ei tapahdukaan Mikan kohdalla, ei seurustelussa ole mitään järkeä. Anni on uskomattoman ärsyttävä päähenkilö.

Päähenkilön äklön vaaleanpunaisessa maailmassa on Mika-rakkaan lisäksi muutamia henkilöitä, jotka antavat elämään vähän muitakin sävyjä. Äiti on eläkkeellä oleva nuorisopastori, joka tubettaa ja jättää keskitien toisille. Paras ystävä Irene elää uraohjuksena New Yorkissa. Irenellä ei ole pulaa rahasta. Ystävätuttava Henna puolestaan uuttaa unelmaelämäänsä ydinperheen rakastavana äitinä jokaiseen somepostaukseensa. Ote kirjasta:

Kaiken hirveän jälkeen lämmin vesi tuntuu taivaalliselta. Mä nojaan taaksepäin ja suljen silmäni. Tältä varmaan tuntuisi, jos rakastava äiti halaisi.

Irene tökkää mua samppanjalasilla olkapäähän, ja mä avaan silmäni. 

- Tekeekö sun mieli a) itkeä, b) soittaa Mikalle ja tunnustaa kaikki, c) hukuttautua veteen, d) hukuttautua viinaan, e) muuta, mitä? Irene kysyy.

Vaimovallankumous oli minulle vähän ristiriitainen lukukokemus. Rakastan Kilkun överityyliä. Olen nauttinut siitä erityisesti teatterin ja kulttuurin maailmaan sijoittuvassa Alina-trilogiassa, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa. Täydellinen näytelmä ja Mahdoton elämä. Odotan viimeistä osaa, Jumalaisen jälkinäytöksen pitäisi ilmestyä syksyllä. 

Myös käsillä olevassa Vaimovallankumouksessa on samaa ylitsevuotavaa tykitystä. Jostain syystä rakkaushöttö ja sen kriittinen tarkastelu ei nyt innosta minua niin paljon kuin toivoisin. Silti teoksella on ehdottomasti hetkensä. Kirja, jossa käytetään sanaa huoratonttu, on ehdottoman tarpeellinen. Kiinnostun eniten Annin äidistä, Irenestä ja Hennasta, mutta Anni jättää minut miltei kylmäksi. Loppuratkaisu on kuitenkin loistava!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Vaimovallankumous

Tekijä: Elina Kilkku

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: Bazar

Han Kang: Valkoinen kirja

Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.

Ojennan sinulle vain valkoisia asioita, 

vaikka ne saattavat likaantua.

Enkä enää kysy itseltäni

saanko antaa sinulle tämän elämän.

Han Kangin Valkoinen kirja on pieni kooltaan, vaikka se ei olekaan koko totuus teoksesta. Aloitin sen eilen ja nyt kirja on luettu. Kirja kertoo surusta, menetyksestä ja kuolemasta, mutta myös paljon elämästä ja ihmisen paikasta maailmassa.

Han Kang on nimenä minulle tuttu. Luin aikanaan Vegetaristin ja pidin lukemastani. Olen hankkinut myös romaanin Ihmisen teot, mutta se on lähtenyt käsistäni lähipiirin lukijalle ennen kuin ennätin sen lukea. No, kirja palaa minulle aikaan.

Valkoinen kirja on sanomaltaan painava. Kustantajan mukaan teos on "rakkaudentunnustus nimettömältä kertojalta" jo vauvana kuolleelle sisarelle. Teos alkaa kertojan pohdinnalla kirjoittamisesta ja listauksella valkeista asioista. Nuo asiat tulevat kuvatuiksi teoksessa yksi kerrallaan kuvaten aika määrittelemättömäksi jäävän kertojan  mennyttä ja nykyisyyttä. 

Ajattelen, että teos kertoo surusta ja kuolemasta. Teoksessa on paljon menetystä ja poistumista. Osa menetyksestä on konkreettista ja osa abstraktia. Teos jakautuu kolmeen osaan: Minä, Hän ja Kaikki valkoinen. Ennätin lukea teosta useissa eri mielentiloissa ja se vaikutti lukukokemukseeni. Osan aikaa ihailin erityisesti Kangin kuulasta kieltä. Kiitos kuuluu myös suomentaja Taru Salmiselle. 

Luen valkoisesta, kävelen valkeuden keskellä ja kirjallisuus limittyy omaan elämääni monin eri tavoin.

Kangin teksti on aiheestaan huolimatta helposti lähestyttävää. Sisällöllisesti teksti on hyvin merkityksiä kantavaa ja tiivistä. Sain lukea osan teoksen teksteistä useampaan kertaan, mikä sopi minulle oikein hyvin. Muistot kuolleesta vauvasta tuntuvat kaikkein vaikeimmilta ja mykistävimmiltä. Mukana on myös paljon lohduttavia ajatuksia ihmisenä olemisen merkityksistä ja elämän hetkellisyydestä.

Tekstin lomassa on myös valokuvia. Sekä kannen kuva että teoksen sisältä löytyvät kuvat ovat Douglas Seokin ottamia. Ne ovat hyvin pelkistettyjä ja niukkoja. Vauvan paita ja valkea kivi ainakin ovat sekä tekstissä että kuvissa. 

Valkea väri liittyy kuolemaan, mutta se kantaa myös elämän merkityksiä. Teoksessa kuvataan, kuinka "[p]akkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa". Luin Kangin lumoavaa ja hiljaista teosta romaanina, mutta nyt blogitekstiä kirjoittaessani pohdin ja epäröin. Valkoinen kirja lähestyy yllättävästi runoteosta. 

Kangin Valkoinen kirja sopii lahjaksi ystävälle, joka on joskus kokenut elämän myrskyjä. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Valkoinen kirja
Tekijä: Han Kang
Suomentaja: Taru Salminen
Kuvat: Douglas Seok
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantamo: Gummerus