Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

 

Teoksen graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Olof pyyhki kasvojaan, hän oli sotkenut kätensä aioliin ja hieroi sitä otsaansa, ja Hansin oli autettava siistiytymään lautasliinalla. Se näytti intiimiltä ja Hans piti siitä, hänestä oli mukava olla intiimi, hän oli mielellään intiimi kaikkien kanssa.

Innostuin Geir Gulliksenin romaanista Katso meitä nyt alkutietojen ja kannen perusteella. Itse lukeminen oli työläs urakka, koska ärsyynnyin päähenkilöön perusteellisesti. Näin jälkikäteen katsottuna melkein naurattaa. On hilpeää hermostua fiktiiviselle henkilölle. Se voi olla jopa puhdistavaa. Kirjan lopetus ja kansien sulkeminen, sillähän minä hänestä pääsen. Toisin on oikeassa elämässä.

Gulliksenin romaanin päähenkilö on PR-toimistossa työskentelevä keski-ikäinen mies. Hans Kaasajordet on naimisissa Ingunn Sanden kanssa. Aluksi kaikki vaikuttaa onnelliselta, vaivattomalta ja luonnolliselta. Pari viihtyy yhdessä. Sitten Hansin sisäinen väkkärä alkaa pyöriä.

Hansin pomo Olofkin pyörittää omia kuvioitaan. Tuntuu, että jokainen Hansin vaikutuspiirissä oleva ihminen alkaa käyttäytyä tavalla, joka aiheuttaa ainakin pyörteitä yksityiselämään. Osa saa aikaiseksi kunnon myräkän. Ote kirjasta:

Ja sitten Harriet halusi rakastella uudestaan, ja he rakastelivat uudestaan, se oli hankalaa ahtaassa autossa, ja Hans ajatteli istuimia, häntä pelotti että kangaspäällinen menisi sotkuun, hänen pitäisi pyyhkiä istuimet kostealla vielä tänä iltana, jotta ne ehtisivät kuivua seuraavaksi päiväksi, auto oli nimittäin päivisin Ingunnin käytössä ja hän näki sielunsa silmin kuinka Ingunn kumartuisi tutkimaan istuimessa olevia spermatahroja ja kysyisi mitä tämä on?

Ihmiselosta jää kaikenlaisia tahroja. Niitä Hans ihmettelee ja välillä pyyhkiikin pois, kunnes taas aiheuttaa uusia. Gulliksenin romaani tarjosi minulle kaksin käsin erään miehen sielunmaisemaa ja ihmissuhteiden vaikeutta. Kerronta on piinallisen yksityiskohtaista, mutta toiminnan motiivia ei tunnu löytyvän. Jokainen kohauttaa olkapäitään kysymykselle tekojen syystä. Sitten mennään taas. Parisuhde ei vaikuta kovin houkuttelevalta tämän teoksen perusteella. 

Arja blogissa Kulttuuri kukoistaa on minua rakentavampi Gulliksenin romaanin äärellä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Katso meitä nyt
Tekijä: Geir Gulliksen
Suomentaja: Outi Menna
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Siltala

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

Ajattelen jälleen Barthesia. Kirjailija on henkilö joka peuhaa äitinsä ruumiin kanssa, hän sanoo äitinsä kuoleman jälkeen, voidakseen ylevöittää sen, koristaa sen.
Kuinka tahdonkaan sen olevan totta.
- - Ihojemme välinen kontrasti yllättää minut vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen - aivan kuin tyhjä sivu, kun käteni tarttuu kynään ja alkaa liikkua sen tilaa pitkin, yrittää vaikuttaa sen elämään tahrimatta sitä. Mutta kirjoittamalla minä kyllä tahrin sen. Minä samanaikaisesti muutan, koristelen ja säilytän sinut.

Teoksen kansikuva, Aki-Pekka Sinikosken teos Ghost Study with Flowers no 15, on täydellinen. 

Tänään mittaan luetun kirjan arvon sen häiritsevyydellä ja lukijan kyynelillä ja totean Ocean Vuongin teoksen Lyhyt maallinen loistomme olevan loistava. Vuongin teos on ollut mielessäni jo ensimmäisestä katalogiesittelystä alkaen. Sen nimi jää kertalukemalla mieleen. Aloitin kirjan heti sen saatuani, mutta lukuprosessini on ollut hidas. Teos on ollut niin vahva, että olen joutunut säätelemään sen lukemista. Ote kirjasta:

Muistaminen on valinta. Sinä sanoit sen kerran selin minuun, niin kuin jumala sen sanoisi. Mutta jos olisit jumala, näkisit heidät. Katsoisit tätä männikköä, jonka latvat ovat valossa melkein läpikuultavia, pehmoisen kosteita loppusyksyn loistossaan. Katsoisit ohi oksien, ohi oksien välissä paistavan ruosteisen valon, ohi neulasten, jotka putoilisivat yksitellen, kun katsoisit niitä jumalan silmilläsi. Seuraisit neulasia, kun ne heittäytyisivät ohi alimpien oksien kohti metsän viilenevää pohjaa ja laskeutuisivat pojille, jotka makaavat vieretysten veri jo kuivana poskilla.

Lyhyt maallinen loistomme on pitkä kirje äidille, ehkä romaani tai essee. Teksti tunkeutuu lukijaan rakkauden kokemuksen kautta. Minäkertoja, nuori mies, rakastaa äitiään, isoäitiään ja erästä miestä. Minäkertoja on muuttanut Yhdysvaltoihin äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Poikaa nimitetään perhepiirissä Pikkukoiraksi, koska mitättömäksi nimetty saattaa säilyä turvassa vähäpätöisyytensä vuoksi. Lukutaidottomat äiti ja mummo ovat monella tapaa minäkertojan varassa. Kirjan ote, jossa Pikkukoira kohdistaa sanansa äidille:

Tiedän, että uskot jälleensyntymään. En tiedä uskonko minä, mutta toivon että se on totta. Koska ehkäpä sinä tulet sitten ensi kerralla tänne. Ehkä sinä olet tyttö ja sinun nimesi tarkoittaa jälleen ruusua, saat huoneen täynnä kirjoja ja vanhemmat, jotka lukevat sinulle iltasatuja maassa, jota sota ei koettele. Ehkäpä sinä löydät siinä elämässä ja tässä tulevaisuudessa tämän kirjan ja tiedät mitä meille tapahtui. Ja muistat minut. Ehkä.

Nämä teoksen rakkaudet koskettavat minua niin paljon, että pelkäsin lukea tarinan loppuun. Itkin kirjaa lukiessani säädyttömän paljon.

Vuongin teos on hyvin poliittinen. Siinä ääneen pääsevät he, joiden kokemuksia ei yleensä kysytä. Lukutaidoton, psyykkisesti sairas, maahanmuuttaja ja lääkeriippuvainen ovat kokevia ja eläviä ihmisiä ja paljon muutakin kuin ongelma ja haitta. Erityisesti Yhdysvaltojen opioidikriisi on kuvattu teoksessa koskettavan paljaasti. Tuho on väistämätön ja koskettaa niin monia.

Vuongin Lyhyt maallinen loistomme on häiritsevä, surullinen, kaunis ja aivan ainutlaatuinen teos. Minä en pysty lukemaan kovin monta tällaista kirjaa vuodessa, koska sydämeni halkeaa. Mielelläni aloittaisin kirjan uudelleen alusta ja nauttisin sen kielestä ja rytmistä löytäen uutta aivan varmasti, mutta en pysty sitä vielä tekemään. Erityiskiitos suomentaja Tero Valkoselle, jonka ansiosta teoksen kieli on ilmaisuvoimaista ja upeaa.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous)
Tekijä: Ocean Vuong
Suomentaja: Tero Valkonen
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: S&S

Katherine Pancol: Parittelurituaaleja

Hienosti hoidettu! Opinpahan olemaan kohtelias. Mitä terapeuttini minulle viime kerralla sanoikaan? "Rose, sinun on asetuttava ympyrän keskustaan ja säilytettävä etäisyys, ja kun impulssi tulee, älä toimi vain siksi, että tunnet painetta toimia, vaan mieti, haluatko sinä todella tehdä, mitä sinulta pyydetään, vai totteletko vain vanhaa kaavaa ja toistat oppimaasi vaikka ei se ole ole oma tahtosi. Lyhyesti sanottuna: sinun on kysyttävä, toimitko muiden painostuksesta vai onko valinta sinun omasi. Kysyttävä itseltäsi: 'Mitä minä, Rose Robinson, haluan tehdä?' Toimi vasta sen jälkeen."

Mielikuvissani Katherine Pancol kirjoittaa helppoa ja hyvää viihdekirjallisuutta. Siksi halusinkin lukea hänen uutuusromaaninsa Parittelurituaaleja. Romaani on viihdyttävä, mutta myös muutakin. Se muu yllätti minut.

Parittelurituaaleja kertoo pariisilaisen hyönteistutkija Rose Robinsonin elämästä ja työstä. Rosen erityinen mielenkiinnon kohde on hyönteiset. Hän tutkii elsassilaisia tulikärpäsiä ja on yliopistossa tutkijana. Rose on henkilönä kiinnostava. Hän reagoi toisiin ihmisiin hyvin omalaatuisesti. Rose tekee tutkimusta, mutta samalla hän jollain lailla on valmis seurustelemaan ja etsii pysyvää parisuhdetta. Teoksen aivan alussa Rose innostuu työkaveristaan, joka on pian palaamassa New Yorkiin. Rose innostuu mielessään helposti johdattelemaan asioita hyvin pitkälle, joten mielessään hän on jo naimisissa Leo Zackarian kanssa ja heillä on kaksi lasta.

Rosen suhde äitiin on ongelmallinen. Hän on saanut pitkään selvitä yksin ja äiti on aina väistynyt ja paennut töihinsä. Onneksi mummo on ollut turva Rosen elämässä. Roselle tarjotaan mahdollisuutta väliaikaiseen muuttoon, joka mahdollistaa suuremmankin muutoksen hänen elämässään. 

Pancolin teos on virkeä ja pääosin mukavaa luettavaa. Erityisen viehättävä puoli romaanissa on hyönteismaailma, jossa Rose elää. Rose hahmottaa ympärillään olevat ihmiset usein hyönteisten ominaisuuksien ja toiminnan kautta. 

Nyt siihen yllätykseen. En aavistanut lainkaan kirjaan tarttuessani, että kirjasta löytyisi seksuaalista väkivaltaa ja siihen liittyvä vakava psyykkinen trauma. En vastusta sen esittämistä kirjassa, mutta olisin arvostanut sisältövaroitusta tai edes jonkinlaista mainintaa takakannessa. Nyt yllätyin ja vähän kavahdin kirjaa, vaikka luinkin sen loppuun. Toimikoon tämä teksti sisältövaroituksena Pancolin uutuusromaaniin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Parittelurituaaleja
Tekijä: Katherine Pancol
Suomentaja: Taina Helkamo
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Bazar

Ylistys kauneudelle, elämälle ja niille välikappaleille, joiden ansiosta me voimme nähdä merkittäviä asioita ympärillämme

Ensimmäinen ihminen Aatami ja kaikki hänen jälkeläisensä oli luotu neljästä elementistä: liha maasta, veri vedestä, henki ilmasta ja lämpö tulesta. - - Ihminen oli kokonainen pieni maailma, minor mundus.

Kun sain Anneli Kannon uuden romaanin luettavakseni, arvasin pitäväni aarretta käsissäni. Aloitin varovasti ja pidin tarinaan etäisyyttä. Päädyin lukemaan vain vähän kerrallaan ja kuuntelemaan sitten saman äänikirjana. Teoksen lukee Erja Manto, mikä sai minut miltei ilon kyyneliin. Jossain vaiheessa paperikirja lähti vetämään sellaisella vauhdilla, että äänikirja jäi odottamaan keväisiä kävelylenkkejä. Tänään maltoin vielä kuunnella kustantajan tarjoaman striimauksen, jossa Kannon kanssa teoksen maailmasta ja sen merkityksistä keskustelee Anna Kortelainen. Fanitan koko naiskolmikkoa, joten onneni on melkoisen täysi. Nyt olen lukenut romaanin ensimmäistä kertaa.

Kannon Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaustyöstä 1500-luvulla. Romaani on fiktiota, vaikka mukana on ymmärtääkseni ainakin kuvien osalta paljon myös faktaa, josta Kanto on sitten teoksen sommitellut. Kirjan kannen kuvat ovat kirkon seinistä. 

Päähenkilöitä ovat ainakin kirkkoa maalanneet pictorit ja paikallinen hylkiö, Pelliina. Siinä missä maalarit ovat arvostettuja käsityöläisiä, on saviastioilla itsensä nippa nappa elättävä outo orpo tyttö moninkertaisen kummeksuttava olento pienessä yhteisössä. Jo pelkästään tapahtumat ja tarinan juonen kulku on kiehtova. Teoksen kanteen on kuvattu kirkon maalauksia, ja teoksessa Kanto kuvaa niitä aivan mahdottoman mukaansatempaavasti ja elävästi. Ote teoksesta: 

Martinus piirsi minua varten hiilellä luonnoksen Tuskien Miehestä josta tuli niin kärsivän näköinen että sydäntä viilsi. Kun luonnoksesta ei tullut hänen mielensä mukainen hän ripsutti kanansiivellä hiilen pois ja piirsi uudelleen. Kristuksella oli kovat kivut ja hän oli niin laiha että kylkiluut näkyivät. Vilppu oli tehnyt nokimustaa ja maalasimme Kristukselle murheenmustalla värillä - - . Kristuksen tukasta tuli musta ja kylkiluista mustat ja kasvot olivat tuskasta vääristyneet.

Kanto kuitenkin ylittää juonet, käänteet ja kaiken sellaisen romaanissaan ja kurottaa kohti ikuista. Olen aivan liikuttunut Rottien pyhimyksen äärellä. Teoksessa kuvataan taiteilijan luomistyötä ja taitelijaksi kasvamista. Teos on kuvaus työstä ja ihmisistä työnsä äärellä. Maalarin osaaminen on ainakin katseessa ja sivellintä pitävässä kädessä. Luova työ vaatii paljon kärsivällisyyttä ja vakaata kättä, mutta myös mielikuvitusta ja rohkeutta tehdä asioita uudella lailla. Maalarin lisäksi – tai ehkäpä vastapainoksi – asettuu omaa työtään tekevä pappi Petrus Herckepaeus, sinne piispan ja kaniikkien varjoon. Ote teoksesta:

Lopulta Petrus Herckepaeus kaksitoista vuotta opiskeltuaan oli valmistunut magisteriksi, mutta tutkinto ei lainkaan valmistanut häntä siihen mitä tuleman piti.
Hän tunsi itsensä ruunaksi, jolle oli lyöty kuolaimet suuhun ja länget hartioille, perään painava kärry vedettäväksi ja piiska viuhumaan lautasille. Ruunalta oli viety miehiset tarvekalut, ja siinäkin Petrus Herckepaeus tunsi kohtalonyhteyttä hevosen kanssa.

Kanto käyttää kieltä taitavasti, aivan haluamallaan lailla. Kun ääneen pääsee Pelliina, tekstistä putoavat pilkut ja sanat kuvaavat hyvin ihmisten välisten suhteiden kipua ja hyljeksityn tuskaa. Pahasilmä ja kateisiin kuuluva saa kyläläiset katsomaan häijysilmällä ja ohiväistämään. Kun teoksessa tunteet kuumenevat, haukkumanimet ovat vertaansa vailla. Nykyisen tylsän ja toistetun v-sanan asemasta voisi ottaa käyttöön kryppyperseen ja pyövelin napalangon.

Kannon romaani Rottien pyhimys saa minut kokemaan olemassaolevan kauneuden. Romaanissa tuntuu olevan kaikki: ihmisten toiveet, Jumala, arkinen aherrus ja elämän koko kulku alusta loppuun. On uskomatonta, että lukemalla pääsen Andreas Pictorin viereen katsomaan maalien sekoittamista ja seinään tehtyjä hiililuonnoksia. Mennyt on nyt, ja henkäisen, kun sivellin on niin pehmeä ja maali häikäisevän kirkasta. Saan häkeltyä kuvista aivan kuin vuosisatoja sitten ne ihmiset, joille esittävät kuvat olivat ennennäkemättömiä. Maalarit ovat jumalallisia välikappaleita, mutta niin on kirjailija Anneli Kantokin. Kiitos tästä kauneuden ja pyhyyden kokemuksesta, jota en osannut edes kaivata, mutta jota rakastin joka sivulla.

Tiedän käyväni olosuhteiden sen salliessa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Toivottavasti siellä on myytävänä Kannon romaania kesä toisensa jälkeen. Tällaista mahdollisuutta tarjota kirkossa kävijöille pysyvämpää muistijälkeä historiallisesta rakennuksesta ja sen taiteesta ei saa hukata.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Rottien pyhimys
Tekijä: Anneli Kanto
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Gummerus