Seitsemäntoista - onneksi en enää

Pidän Juha Itkosen tavasta kirjoittaa. Jos kirjailija on tuntematon, suosittelen lukemaan hänen hienoja kirjojaan. Erityisesti voin kannustaa lukemaan joko Myöhempien aikojen pyhiä tai Anna minun rakastaa enemmän. Niissä Itkonen pitää tarinan todella hyvin kasassa. Itkonen kuvaa tarinansa todellisuuden tai kuvitellun todellisuuden niin taitavasti, että lukijalla ei ole mitään ongelmaa uskoa kaikki mitä hän kirjoittaa. Juuri niin se tapahtui!

Jokainen kirjailija kirjoittaa hyviä ja vähemmän hyviä kirjoja. Ja nyt siis luin yhdeltä lempikirjailijaltani kirjan, joka ei ollut ihan huippu, vaan sellainen tavallisen hyvä. Anteeksi. Seitsemäntoista, Itkosen viides romaani, julkaistiin vuonna 2010. Kirja on ollut jo tovin hyllyssäni, mutta nyt siis luettuna.

Seitsemäntoista on nuoren Henrikin tarina. Se on kuitenkin paljon muutakin. Keski-ikäinen Päivi, jonka elämä ei ole ollut ihan ruusuilla tanssimista, on myös tarinassa vahvasti läsnä kertomassa ja kirjoittamassa. Kirjassa on monia henkilöitä, mutta aika löyhät piuhat henkilöstä toiseen. Eräs kirjan teema on kirjoittaminen, totuuden ja kuvitellun erot ja yhtäläisyydet. Kirjassa kirjoitetaan menneisyyttä ja tarinoita. Yhtä aikaa olemassa on keskenään ristiriitaisia tai korkeintaan toisiaan risteäviä totuuksia.

Nuoruus ei vaikuttanut mitenkään erityisen houkuttelevalta kirjassa. Oma nuoruuteni ei paljonkaan liittynyt kirjan henkilöiden nuoruudenkokemuksiin. Olen onnellinen tästä huomiosta.

Luin kirjan heikolla hetkellä, enkä jaksanut painia tarinan kasaamisen kanssa. Se jäi minun lukemiseni jäljiltä nyt vähän repsottamaan, mutta jääköön. Odotan innolla taitavan kirjoittajan seuraavaa kirjaa!