Kun ensin kirmaa metsikössä iloisten savolaislasten kanssa ja sitten tulee kotiin makuuasentoon lukemaan T. S. Eliotin klassikkoteosta Autio maa ja nukahtaa esipuheiden (jotka ovat hävyttömän yksityiskohtaisia) ei vaan yhden, vaan kaksi kertaa, on valmis lopettamaan moisen pelleilyn. Ei kirmaamisen, ei nukkumisen. Vaan sen lukemisen. Minulla on tyrkyllä tuon runoklassikon lisäksi William Faulknerin Kun tein kuolemaa.
Klassikkoventtini päättynee luonnollisella tavalla, tentin kirjakasan tämän kuun puolessa välissä. Tänään klassikot ovat olleet ihan jumissa. En voi sietää silmissäni minkäänlaisia hienoja vaivihkaa tehtyjä viittauksia Shakespeareen, Danteen tai Raamattuun.
Puolisoni valmisteli hirvipaistia ja minä ilahdutin häntä lukien ääneen Autiota maata. Kun sitten hengen kuppi vuoti lopullisesti yli, sain pientä ivaa toivottuani luettavaksi sarjakuvaversiota kyseisestä runokokoelmasta. Hyväntahtoinen ilkkuminen jatkui, kun hän suositteli illaksi Sotaa ja rauhaa telkkarista.
Mitä jäi mieleen ah niin perusteellisista esipuheista? Autio maa sisällöltään on niin kaiken kattavan taitava, ettei teemaa kannata muiden enää penkoa. Hyvä tietää! Se kuvaa ensimmäisen maailmansodan kokeneiden nuorten aikuisten sielunmaisemaa. Nimiruno päättyy sanskriitin kielisiin sanoihin (tämä oppineisuuden vaade nyt juuri ärsyttää), jotka tarkoittavat: anna, osoita myötätuntoa, hallitse (ilmeisesti tarkoituksessa hallitse itseäsi, ei hallitse muita) ja rauhaa. Tässä tarkoitetaan rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen.
Sitä minäkin toivon. Yli vähäisen ymmärrykseni kaiken kattava rauha. Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vastaanotetaan kiittäen!