Äideistä parhain

Ensimmäisestä Alison Bechedelin sarjakuvateoksen lukemisesta alkaen olen ollut aivan myyty tämän taiteilijan töiden äärellä. Bechedel piirtää ja kirjoittaa hyvin henkilökohtaisia tarinoita, joiden pääosassa on A.B:tä muistuttava nainen. Hän on tehnyt ainakin kolme sarjakuvateosta: Lepakkoelämää I ja II, Hautuukoti ja nyt neljäntenä tämä uusin, Äideistä parhain. Koominen draama.

Äideistä parhain on syvällinen ja tuskastuttavan neuroottinen. Päähenkilösarjakuvapiirtäjä ruoppaa omaa ja vanhempiensa henkilöhistoriaa melkein kolmensadan sivun verran. Hän on pitänyt päiväkirjaa koko elämänsä, aluksi äitinsä avustamana. Niin päähenkilön kun hänen äitinsä elämä on monien dokumenttien kautta elävänä tarinassa. Lehtileikkeet, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät luovat uskottavan todellisuuden, ensin lapsuuden perheessä ja aikuistuttua parisuhteissa. Olennaista on suhde äitiin, tyttären ajatukset ja päätelmät omista ja äidin motiiveista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Analyyttinen psykoterapia kehystää koko tarinaa. Päähenkilö käy analyysissa, vaihtaa terapeuttia ja hankkii psykoterapeuttista tietoa niin paljon, että koko ajan siinä sivussa myös terapoi itseään. Winnicott, Jung ja Miller ovat mukana teoksessa antaen päähenkilölle lohtua ja ymmärrystä. Levottoman ahdistunut päähenkilö lukee itseään rauhoittaakseen yöllä Millerin Lahjakkaan lapsen tragediaa otsalamppu varustuksenaan.

Kirjallisuus on mukana tässäkin Bechedelin teoksessa. Virginia Woolfin, hänen äitinsä ja Woolfin teokset Bechedel nivoo tarinaan, joka pysyy uskomattoman hyvin kasassa. Woolf ja moni muu kirjailija puhuttelevat niin päähenkilöä kun hänen äitiään. Äidillä on ollut omia taiteeseen ja uraan liittyviä ambitioita nuorena, mutta avioliitto ja kolme lasta ovat muuttaneet hänen elämänsä. Nyt niin äidin kuin tyttären keskinäisessä suhteessa kiintymys, tarvitseminen, kateus ja viha vuorottelevat.

Jossain kohti lukemistani minua alkaa ahdistaa pahemman kerran. Saanko edes tämän luettua? Selviääkö päähenkilö psyykkisesti? Entä äiti? Isästä ei lukijana tarvinnut enää huolehtia, hän oli kuollut jo tarinan alussa. Pääsen kuitenkin tarinan loppuun liikoja oikomatta. Minulle kiinnostavimpia ovat ne Bechedelin kuvaamat prosessit, jotka käynnistyvät taiteilijan tehdessä omasta elämästään taidetta. Lähipiirillä on oikeus reagoida ja kommentoida. Toisaalta ihmisellä on myös oikeus oman elämänsä kuvaamiseen ja tulkintaan. Tästä ajatuksesta tulee mieleen, että lukulistallani ovat edelleen Knausgårdin Taisteluni I ja II sekä Ala-Harjan Maihinnousu.