2000-luvun parhaat kotimaiset romaanit

Listalleni pääsivät 2000-luvun parhaimpina kotimaisina romaaneina:

1. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Hyvä tarina, jonka tosiluonto pelottaa vielä kuukausia (lue: vuosia) lukemisen jälkeen. Tämä kirja muutti ajattelutapaani ja käsitystäni maailmasta. Kuuntelin kirjan äänikirjana.

2. Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Vangitseva pieni tarina, jossa on keveyttä ja painoa juuri sopivassa suhteessa. Vaikutti minuun suuresti, vaikka nyt, vuosia kirjan luvun jälkeen, muistikuvani tarinasta ovat hivenen hatarat. Mutta tunne jäi vahvaksi.

3. Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Välttelin kirjan lukua pitkään ja syystä. Päädyin kuuntelemaan kirjan äänikirjana. Tarina olisi kuvitteellisuudestaan huolimatta voinut olla totta ja se teki lukukokemuksesta tuskallisen. Voi ihmistä! Kirjan tarina vaikutti minuun voimallisesti ja pitkäaikaisesti.

Yhtä hyvin olisin voinut valita tähän Snellmanin toisen, Parvekejumalat, mutta nyt tämä. Perustelut olisivat pysyneet samoina.

4. Sofi Oksanen: Puhdistus

Vaikuttava tarina. Tämäkin tarina säilyi mielessä pitkään konkreettisena kuvotuksena.

Kirjan luettuani ajattelin täynnä ihailua, että on olemassa kirjailija, joka uskaltaa kirjoittaa tällaisen kirjan. Olen ylpeä, että Sofi Oksanen on suomalainen.

5. Reko Lundán: Ilman suuria suruja

Muistan lukeneeni tämän kirjan lumoutuneena ja täysin tarinaan kiinnittyneenä jonain kesänä varmaankin kirjan ilmestymisen aikoihin. En voi enää sanoa mitään tarinasta, en sen henkilöhahmoista. Silti kirjailja onnistui kirjoittamaan tarinan, jonka koin itselleni hyvin tärkeäksi ja koskettavaksi.

Yleisemminkin Lundánin teoksia lukemalla elin ja koin hänen kertomansa tarinat, jotka tuntuivat minusta lukijana hyvin merkityksellisiltä ja tosilta.

Viisikkoon pyrkivät myös alla mainitut romaanit, jotka jäivät nyt listan ulkopuolelle:

* Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle
Hauska ja hulvaton lukukokemus kerta toisensa jälkeen.

* Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Hilpeä ja ihana tarina.

* Laura Honkasalo: Tyttökerho
Itselleni mystisen merkityksellinen tarina, jonka lukemisen jälkeen lukupiirissä puhuttiin suu vaahdossa elämästä, nuoruudesta ja rakkaudesta.

Valmistauduin tähän listaukseen lukemalla sekä Helsingin Sanomista kriitikoiden listoja että netistä bloggaajien päivityksiä. Hämmästyin, miten paljon painoa viimeisimmät vuoden saivat varsinkin blogilistoilla. Keräsin kirjahyllystäni ja netistä itselleni merkittäviä lukukokemuksia romaaneista vuosilta 2000-2013. Isomäen muistettuani ykköspaikka oli aivan selvä. Loppujen asettelu kohdilleen olikin sitten melkoista painia.

Huomasin, että useiden listoilla oli romaaneja, jotka odottavat vielä, että ennätän ja päätän ne lukea. Ne ovat edelleen vain luettavien listalla, vaikka ne on minulle kehuttu moneen kertaan. Niinpä Lipsonia, Itärantaa tai Sinisaloa ei tältä listalta vielä löydy. Lukemista on niin paljon, että huimaa.

2000-luvun parhaat kotimaiset, mietintämyssy höyryää

Pari päivää sitten Helsingin Sanomat hupsuutti innostuvaa kirjojen lukijaa miettimään 2000-luvun parhaita kotimaisia romaaneja. Viisi saa heille ilmoittaa, paremmuusjärjestyksessä ja perusteluineen. Viimeistään 29.5 pitää keksiä omat ehdotuksensa, jos aikoo kertoa ne heille asti. Nokkelimmat bloggaajat ovat jo tehneet ja julkistaneet omat listansa. Minä vasta mietin.

Voi herranen aika. Viisi vain. Kaikki kirjailijat eivät saa olla miehiä. Voisivatko kaikki olla naisia? Ei kai nyt sentään. Mukaan ajattelin mahduttaa ainakin yhden lastenromaanin. Olisiko se Parkkisen Karhukirjeitä Karvoselle? Aina kun menen kirjahyllyn ohi, jään hiplaamaan kirjanselkämyksiä ja mutisemaan itsekseni. Olisiko se tämä? Liian järjellä ei asiaa voi lähestyä, varmaan pitäisi mennä syvällä tunteella suoraan asiaan.

Muistakaa käydä vastaamassa omat parhaanne, minä mietin vielä omiani. Laittelen oman listani tänne, kunhan olen siihen tyytyväinen tai todella hermostunut. Höyryävässä mielentilassa tein kaikkea muuta, valvoin pitkälle yöhön, kesäistin blogin ulkomuotoa ja sain Jane Austen -kuumeen. Kuumetta hoidan nyt lukemalla Connellyn Etsin sinua, Mr. Darcy. Trilogian kolmannesta osasta on hyvä aloittaa lukeminen.

Kala ja ihanan Kurtin perhe-elämä

Lähdin kirjastoon kalastelemaan hyvää luettavaa. Kirjastokäyntini olikin hyödyllinen, koska lainasin Erlend Loen Kalan. Norjalainen Loe on kirjoittanut aikuisillekin, mutta hänen lastenromaanisarjansa trukkikuski Kurtista oli nyt halujeni kohde. Ymmärsin nimittäin kirjastossa palauttaessani perheenjäsenen puolesta erästä toista Kurt-sarjan kirjaa, etten ole lukenut sarjan aloitusteosta Kala. Varauksen tehtyäni pitelin kirjaa käsissäni jo seuraavana päivänä. Siunattuja ovat hyvin toimivat kirjastot!

Kala esittelee trukinajoon intohimoisesti suhtautuvan Kurtin, joka on luonteeltaan aika kiivasluontoinen, mutta läheisiään ja ihmisiä ylipäätään rakastava. Kalju ja viiksekäs Kurt on naimisissa Anne-Lisen kanssa, joka on arkkitehti. Heillä on kolme lasta, jotka kaikki ovat melkoisia persoonia. Yhtä tärkeä kuin perhe Kurtille on työpaikka. Loe kuvaa lämmöllä ja huumorilla työpaikan ihmisiä ja heidän kanssakäymistään. Kahvitauolla Kurt puhuu pajunköyttä työkavereidensa kanssa, polttaa tupakkaa ja juo kahvia tai maitoa.

Oikea konkreettinen kala, jonka Kurt saa haltunsa, on mysteeri ja valtava ruokavarasto, jonka avulla koko Kurtin viisihenkinen perhe saa kokea seikkailun yhdessä. Kalasta riittää paljon puhuttavaa, annettavaa ja jaettavaa. Perheenjäsenet kokevat hurjia ja absurdeja vaiheita yhdessä matkallaan ja muodonmuutoksiakin on luvassa!

Kaikki Kurt-kirjat ovat varsinaisia hyvän tuulen kirjoja, joita lukiessa voi hohottaa niin alakouluikäinen kuin aikuinen lukijakin. Kirjat ovat ainakin meillä Siilinjärvellä lukudiplomikirjoina neljäsluokkalaisille. Kirjat ovat todella helppo- ja nopealukuisia. Lukuhupia lisäävät Kim Hiorthøyn kuvat, jotka ovat yksinkertaisia ja hauskoja. Sarjan muita teoksia ovat Kurtin käytöshäiriö, Kurt on tärkeä, Kurtilla keittää ja Kurt kuriirina. Itselläni on vielä lukematta tuo viimeisin, Kurt kuriirina.

Teoksessa puhutaan monista asioista ilahduttavan suoraan. Esimerkiksi työntekoa päähenkilö perustelee näin:

Sitten Kurt selittää, että on trukinkuljettaja ja menee töihin joka päivä, koska hänen pitää hankkia rahaa, niin että perhe saa ruokaa ja vaatteita ja muuta sellaista mitä tarvitsee. Ja Anne-Lise on arkkitehti ja piirtää taloja joka päivä ihan samasta syystä. Hänen pitää hankkia rahaa, jotta he voivat ostaa ruokaa.

Kun Kurt nimittelee poikaansa Budia, hän osaa pyytää anteeksi ja kertoa omasta kiintymyksestään. Bud on perheen kuopus.

He lohduttavat häntä, ja Kurt pyytää anteeksi, kun nimitteli Budia lurtiksi. Hän peruu sen. Ei, Bud, et sinä ole mikään lurtti. Minä vaan sanoin niin, kun suutuin, selittää Kurt. Mikä minä sitten olen? kysyy Bud.
Sinä olet hieno pieni poika, Kurt sanoo. Sinä olet isin poika.
Silloin Bud ilostuu taas, ja kun hän saa Limsa-Kurtilta limsan, kaikki on taas hyvin, jopa melkein paremmi kuin ennen.

Tässä kirjasarjassa onnistutaan kuvaamaan miehen elämä sekä työ- että perhe-elämän osalta hyvin mukavana ja onnentäyteisenä. Kurt herää aamuisin, lähtee mielellään töihin, saa kannustusta ja ihailua työssään ja tulee iloisena kotiin viettämään aikaa perheensä kanssa. Hänellä on suloinen ja viisas vaimo, jonka kanssa hän haluaa olla. Kurt on niin ihana päähenkilö! Haluan lisää tätä elämän onnea lastenromaaneihin ja myös oikeaan elämään.

Kun suljen silmäni ja hölmöt takakansitekstit

Kirja Kun suljen silmäni (Before I go to sleep) ei olisi koskaan päätynyt luettavakseni, ellei sitä olisi luettu toukokuussa PoP-lukupiirissämme. S. J. Watsonin esikoiskirja on taitavasti kirjoitettu ja päähenkilön hätä tekee hänestä välittömästi minulle lukijana kiinnostavan ja läheisen. Tarina alkaa aamuherätyksestä, jossa itseään parikymppisenä pitävä Christine huomaa olevansa keski-ikäinen ja aivan tietämätön omasta elämästään. Yön yli nukkuminen nollaa joka kerta Christinen muistin viimeisimmät vuosikymmenet ja jokainen päivä on kirjaimellisesti uusi.

Takakannen tekstit, joita ainakaan itse en osaa olla lukematta, kertovat tässä tapauksessa liikaa. Miksi kertoa, että jotain kamalaa ja jännittävää sattuu siinä ja siinä kohti tarinaa? Sen luettuaan tietää aivan liikaa. Luin jostain, että luettavan kaverille voisi valmistella paperoimalla kannet teksteineen niin, ettei kannen kuva ja tekstit vaikuta ennakoivasti lukukokemukseen. Kannatan! Arvostan kauniita kansikuvia ja ajatuksella sommiteltua kantta, mutta joskus haluan kokeilla pelkän tekstin voimaa. Siitä voisikin tehdä oman lukupiirikerran, jossa joko yksi kokoaisi kaikille luettavat tai jokainen valmistelisi yhden luettavan toiselle.

S. J. Watsonilla on kotisivut, joista löytyy mm. kirjatraileri tästä kirjasta. Sivuilta löytyy myös lukupiiriä varten kysymyksiä mietittäväksi ja keskusteltavaksi. En ole kovin usein törmännyt kirjaan, josta on kirjassa tai netissä valmiiksi miettyjä kysymyksiä. Ainoa, joka mieleen tulee on Karen Joy Fowlerin Jane Austen - lukupiiri. Varmasti muitakin löytyy. Tällä hetkellä liiallinen hyysääminen ja tuotteistus ärsyttää. Nimittäin miltei aina kirjaa lukiessani mietin, miksi kirjailija on kirjoittanut kyseisen kirjan? Huviksi, rahaa ansaitakseen vai taitonsa näyttääkseen? Itseä viehättää ajatus siitä, että kirjailija kirjoittaa kirjansa, koska hänen on pakko. Tätä Watsonin kirjaa ei ehkä ollut pakko kirjoittaa. No, hän kirjoitti ja minä luin. Ja olen lukemiseeni ihan tyytyväinen, vaikka silti epäilen, etten tule kirjaa koskaan uudelleen lukemaan.

Kallion uusin Säkenöivät hetket pilkistää kuvassa esiin. Se on elokuun luettavana PoP:issa ehdotuksestani. Kuvassa näkyvään kauniiseen muistikirjaan kirjoitetaan tärkeät luetuista kirjoista. Kaikki ei pääse tänne näkyviin.

Kolmessa ruudussa olennainen

Helpot lukemiseni jatkuvat. Etsin edelleen hyvää ja kohtalaisen uutta sarjakuvateosta insproituakseni syksyistä gradua varten. Siksi kirjaston sarjakuvahyllyistä tarttuu nyt luettavaksi kaikenlaista hauskaa ja vähemmän hauskaa. Henrik Langen 90 kirjaklassikkoa kiireisille kuuluu ehdottomasti hauskiin luettaviin. Nimi kertoo melkein kaiken. Teos koostuu yhden sivun supertiivistyksistä, kolmeen ruutuun tekijä kirkastaa lukemastaan teoksesta olennaisen.

Ainoastaan klassikko-terminä vie kirjan nimessä lukijaa harhateille. Lange on valinnut toki klassikoita, Robinson Crusoen ja Kolme muskettisoturia. Mutta mukana on paljon muutakin; Okalinnut, Da Vinci -koodi ja Naisten etsivätoimisto nro 1. Tämä lavea klassikkokäsitys ei kyllä omalla kohdallani lukemista haitannut millään lailla. Jos tähän lajiin innostuisi, voisi vaikkapa vetäistä kiireisille kolme ruudun tiristykset Finlandia-ehdokkaista tai jonkun kirjailijan koko tuotannosta.

Rakastan kirjaa Kuinka puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, josta en aio nyt kertoa. Tuo opaskirja kirjoista puhumisen tapoihin tuli kuitenkin mieleen tätä Langen teosta lukiessa. Langehan referoi, mutta samalla on kyse tekijän tulkinnasta lukemistaan teoksista. Sarjakuvassa kerrotaan tarinaa sekä tekstin että kuvan tasolla ja se auttaa käyttämään kolme ruutua tehokkaasti.

"Jos vanhemmillasi on majatalo meren rannalla, saatat kohdata seikkailuja. Niin kävi Jim Hawkinsille, kun hän löytää merirosvo Billy Bonesin aarrekartan." Näin Lange aloittaa kertomisen Aarresaari-teoksesta. Oikeastaan minimalismi ja vähäsanaisuus toimii mielestäni näissä ruuduissa parhaiten. Tämän näyttää Lange kertoessaan Bukowskin Pystyssä kaiken aikaa. Koko tarina on lyhyesti kerrottu: "Henry Chinaski juo. Ja makaa huorien kanssa. Ja juo lisää. Se on bukowskilainen tapa elää." En hehkuta 90 kirjaklassikkoa kiireisille -teosta täysillä, vaikka nauraa hyrähtelin useammakin kerran lukiessani. Idea on kuitenkin hyvä ja sovellettavissa oleva kirjallisuuden opetukseen.