Kävin huhtikuussa Vinhan kirjakaupassa Ruovedellä. Mukaani sieltä tarttui Margaret Atwoodin runoteos Kipeästi. Vasta kotona ymmärsin, että teos on uusi, julkaistu tänä vuonna helmikuussa.
Rakastan Margaret Atwoodin kirjallista tuotantoa, vaikka en ole kaikkea häneltä lukenut. Jo Orjattaresi on niin merkittävä teos, että se riittäisi yhden ihmisen koko tuotannoksi. Olen lukenut vuosia hänen runoteostaan Myös sinun nimesi, josta olen kirjoittanut blogiini aikoja sitten.
Teoksen Kipeästi runot on ryhmitelty viiteen kokonaisuuteen. Esipuheessa Atwood kertoo teoksen runojen syntyneen vuosien 2008–2019 välillä. Olen lukenut teosta nyt alusta loppuun, lopusta alkuun, keskeltä, osio kerrallaan ja aivan hyppien. Otin runoteoksen mukaan matkalleni Prahaan ja luin sitä lukemasta päästyäni. Luin ja rakastin. Saavutan vaivatta saman tunnelman kuin aiemmin lukemani teoksen aikana. Aivan kuin olisin rauhallisessa paikassa rakkaan ystäväni kanssa. Ystävä on viisas, minua vanhempi ja kokeneempi. Hän kertoo ja kertomansa kautta antaa minun katsoa maailmaa toisen silmin.
Runoteos Kipeästi on minulle runoja ikääntymisestä, luopumisesta ja kuolemasta. Runon puhujaminä näkee kuolemaa ympärillään ja todistaa sitä monin harkituin sanoin ja säkein. Puhujaminä ei katso vain ihmistä. Hän kääntää katseensa myös ympäröivään luontoon ja koko ekosysteemiin. Hän todistaa runoissaan myös kasvi- ja eläinkunnan ahdinkoa ja tuhoa.
Kipeästi on monella lailla surullinen ja ahdistava teos. Niin saa ollakin. Luontotuho on vahvasti esillä runossa Voi lapset. Puhujaminä pohtii, onko tulevaisuuden maailmassa lintuja, astereita tai simpukoita. Runossa Velhon oppipoika ihmiskunta on ottanut helpon sanan käyttöön, mutta ei osaa käyttää vaikeaa. Osaamme käskyn käynnisty, mutta lopeta on meille mahdoton, käyttöohjeet ovat kadonneet ja velho on kuollut.
Eniten minua koskettavat runot luopumisesta, menettämisestä ja kuoleman lähestymisestä. Jos aiemmassa runokokoelmassa piti luopua äidistä, nyt lähtevä on aivan vieressä tai katsoo peilistä aamuisin. Kaikki tiivistyy mielestäni runossa Jonakin päivänä, jossa runon puhujaminä elää elämänsä nuoruudesta vanhuuteen ja kohtaa lopuksi kuoleman. Puhujaminän seurana ovat kolme kohtalotarta, jotka laulavat kuorossa, ikään kuin antiikin ajan teatteriesityksissä vahvistaen viestiä. Aluksi runossa on riemua ja rytmikästä tanssia. Lopuksi on kuisketta, keppiin nojailua, kuihtuneita kuunliljoja ja pelargonian juuria. Runon viimeinen säe:
Tökkäät kepillä:
pelkkää multaa ja juuria. Kivi.
Ehkä se on ovi, sanot.
Jee, jee, he kuiskaavat.
Mutta lukkoa ei ole. Ei se ole
vaikeaa. Ei ole koskaan ollutkaan.
Avaat vain.
Ja kävelet alas.
En ehkä koskaan luovu tästä kirjasta. Kiitos Margaret Atwood. Kiitos suomentaja Hilkka Pekkanen ja kustantaja Otava. Onneksi on olemassa runoutta!
Tekijä: Margaret Atwood
Suomentaja: Hilkka Pekkanen
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: Otava
Atwood on aina loistava. Luun tämän sekä alkukielellä että suomeksi ja vielä kuuntelin Atwoodin itse lukemana. En aio minäkään kummastakaan versiosta luopua.
VastaaPoistaVinhan kirjakaupassa olisi kiva käydä joskus.