Anne Tyler: Äkäpussi

"Miksi sinä puhut tuolla tavalla?" Kate tivasi ja pyörähti isänsä puoleen. "Mikä sinua vaivaa? Inhoan pikkulapsia, tiedät sen paremmin kuin hyvin."

Pjotr mylvähti toistamiseen. Hän virnuili Katelle. "Miksi sinä inhoat pikkulapsia?" hän kysyi.

"No ne eivät ole erityisen välkkyjä, olet ehkä huomannut."

Taas Pjotr mylvähti. Mylvintöineen ja banaaneineen hän muistutti Katen mielestä simpanssia.

Kirjahyllyni lukemattomista löysin Anne Tylerin romaanin Äkäpussi. Romaani on julkaistu sarjassa, jossa nykykirjailijat ovat uudelleenkirjoittaneet Shakespearen klassikoita.

Luin teoksen nauttien kepeän pinnan ja syvemmän merkityksen yhdistämisestä. Tiedän Anne Tylerin ja tiedän Shakespearen klassikkoteoksen Kuinka äkäpussi kesytetään. 

Nautin ainakin kolmesta asiasta:

Teoksen päähenkilö on suorasanainen Kate. Melkein kolmikymppinen Kate on monella lailla kiinni perheessään ja kodin pyörittämisessä. Hän on myös töissä avustajana yksityisessä pienten lasten koulussa, vaikka työ ei häneltä kaikilta osin oikein sujukaan. Hän kokee sosiaaliset tilanteet itselleen vaikeiksi ja joutuu selittelemään sanomisiaan työpaikalla esihenkilölleen. Joku voisi luonnehtia häntä neuroepätyypilliseksi. Joku toinen voisi nimittää häntä vaikka äkäpussiksi. Ihastuin Kateen välittömästi.

Katen perheeseen kuuluu 15-vuotias pikkusisar Pupu ja isä, joka on ensisijaisesti tutkija. Jos Kate on erityinen, samaa erityisyyttä on myös isässä. Tohtori Lois Battista johtaa tutkimusta John Hopkinsin yliopistossa likaisissa haalareissaan ja pää täynnä tieteellisiä pohdintoja. Mikään arkinen ei tunnu isää hetkauttavan. Perheen äiti on menehtynyt sisaren syntymän jälkeen. Äitiin ja naiseuteen ylipäätään liittyy ainakin Katen mielessä paljon ratkaisematonta. Olin kotonani Katen perheen parissa ja luulin jotenkin ymmärtäväni Battistan perheen omalaatuista logiikkaa.

Anne Tyler on kirjoittanut teoksen täyteen ihania sanoja, jotka Tarja Lipponen on suomentanut minulle luettaviksi ja riemuittaviksi. Teoksessa on vanhahtava tyyli, joka tulee ainakin minäkertoja Katen sanavalinnoista, hänen isänsä ja vanhempien sukulaisten puheista ja teoksen merkittävän henkilön, tutkimusassistentti Pjotr Tserbakovin oppimasta kielestä. Teoksessa uumoiltiin, suotiin pienehkö kuvitelma, varjoisat silmät tummenivat ja seuraelämävaistot veivät voiton. Kaikki tämä ja paljon muuta, vaikka teos sijoittuukin nykyaikaan. Ai sentään! Ote teoksesta:

[Isä] otti silti kuvan ja sanoi: "Pjootor, sinä jäit nyt Pupun taakse piiloon. Mene istumaan Katen viereen, niin otan kuvan teistä kahdesta."

Pjotr vaihtoi ripeästi paikkaa, mutta Kate sanoi: "Mikä sinua riivaa, isä? Sinulla on ollut tuo apparaatti puolitoista vuotta etkä ole vilkaissutkaan siihen aiemmin."

"Minun on aika liittyä nykyaikaiseen maailmanmenoon", isä sanoi hänelle ja kohotti puhelimen silmälleen kuin se olisi ollut laatikkokamera. 

Katen isä taluttaa tutkimusassistenttinsa tyttärensä luo toivoen rakkailleen kaikkea hyvää. Isän toive on yksinkertainen, mutta ihmisen väliset suhteet ovat hyvin monimutkaisia. Pieni muutos johtaa moneen uuteen asiaan. Jos kepeä sanailu ja ihmisten väliset suhteet kiinnostavat, teos voi olla hyvä lukukokemus. Minä rakastin Tylerin pastissia.

Teos: Äkäpussi
Tekijä: Anne Tyler
Suomentaja: Tarja Lipponen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: Johnny Kniga

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)

Kun olemme kadonneet meitä ei enää ole, ei edes poissaolona eikä kadonneisuutena, eikä kenenkään muistona. Kaikki mitä muistimme, kuvasimme, tunsimme, vihasimme, rakastimme ja kaipasimme on kadonnut kanssamme, olimme täällä vain täyttääksemme täällä olemisen tarkoituksen, joka oli kadota.

Kun lukuhaluni koheni, poimin hyllystä Claes Anderssonin (1937–2019) fiktiivisen teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa ja aloin lukemaan vailla epäilystä. Sain kirjan Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2016. Joulukuu 2016 on yksi elämäni rajakohta, joten lasken saaneeni kirjan ennen suurta surua. Näin kirjoitin marraskuussa 2016 kuultuani Anderssonia: 

Lauantaina minulla oli ilo kuunnella myös kirjailija Claes Anderssonia. Hänen sanansa elämästä, vanhenemisesta ja väistämättömästä kuolemasta jäivät mieleeni. Aihe on tällä hetkellä ajankohtainen muutenkin. Andersson kertoi, kuinka hän kokee ruumiin rapistuvan ja muuttuvan möhkäleeksi. Elämä on hyvä, mutta kuolemankin on tultava aikanaan. Aion lukea Anderssonin teoksen Hiljaiseloa Meilahdessa, joka on omaelämänkerrallista fiktiota.

Ei ihme, että kirja jäi tuolloin hyllyyn. Kun suru tuli henkilökohtaiseksi, en voinut lukea väistämättömästä kuolemasta. Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, mahdoton on muuttunut mahdolliseksi.

Olen lukenut aiemmin Anderssonin runoja ja kuunnellut yhteiskunnallisesti aktiivista kirjailijaa useita kertoja. Olen aina arvostanut hänen moninaista asiantuntemustaan, erityisesti psykiatrian tietämystä ja kokemusta yhdistettynä kaikkeen muuhun. Suomessa on siis joskus ollut kulttuuriministeri, jolla on ollut käsitys sekä kirjailijana että muusikkona toimimisesta.

Romaanin Hiljaiseloa Meilahdessa alaotsikko on Oton elämä 2. On varmasti olemassa myös Oton elämä 1, mutta en nyt tarttunut siihen. Lukemani teoksen päähenkilö Otto on hyvin kirjailija Anderssonin kaltainen ikääntyvä mies, joka pohtii yhteiskunnan epätasa-arvoa, omaa ikääntymistään ja kuolemaa. Teos on kuitenkin fiktiivinen, joten luen sen sellaisena.

Teoksen kannen kuva on vanha valokuva, jossa kaksi ihmistä matkaa skootterilla. Romaani alkaa Oton työhuoneen sisustuksesta, ylevä taidekokemus sekoittuu arkiseen ihmettelyyn naapurin nuoren parin äänekkäästä rakastelusta. Teos liikkuu menneen ja teoksen nykyajan välillä. Otolla on sanottavansa Suomen ja erityisesti Helsingin nykytilasta ja myös Putinin toimista. Oton vanheneminen ja rapistuminen on kuitenkin teoksen päävirta. Ote teoksesta:

Kun hän tarttui poikansa käteen ja poika puolestaan tyttärensä käteen, syntyi voimakas kuva ajan kulusta, siitä miten me synnymme toistamme ja kasvamme ja olemme yhdessä jonkin aikaa kunnes ketju katkeaa ja ketjun vanhin muuttuu muistoiksi ja ketjuun syntyy vähitellen uusia lenkkejä jotka puolestaan tavoittelevat uusia käsiä.

Teoksessa Otto puhkeaa itkuun tätä ajatellessaan. Minä, yli 50-vuotias lukija, ymmärrän kyyneleet oikein hyvin. 

Viihdyin Oton elämän ja pohdintojen äärellä. Huomasin ajattelevani omia ajatuksiani teoksen minäkertojan ajatuksia vasten. Sain uutta ajateltavaa ja paljon lohtua elämääni. Näinkin kaunokirjallisuus voi toimia.

Kustantajalle kiitos vapaakappaleesta vuosia sitten.

Teos: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)
Tekijä: Claes Andersson
Suomentaja: Liisa Ryömä
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY

Aino Kivi: Joutonainen

Herään Porkkanatalossa hytinään. Ulsteri on kastunut hiestä, takki ja verhot pudonneet yltä. Lämpöpatteri on toiminut turhankin tehokkaasti, sohvannurkassa on yhtä aikaa hiostava ja jäätävän kylmä. Kännykän kello näyttää varttia vaille viittä. Äiti on tuikannut taas tekstarin. Olen tehnyt syntiä, josta saan rangaistuksen. Minun pitää heti pyytää anteeksti ja katua, muuten tapahtuu kauheuksia. Voi äiti äiti. Eiköhän tässä ole kauheuksia omastakin takaa.

Aino Kiven Joutonainen on raju romaani. Teos pitää lukijan otteessaan alun kaaoksesta lopun sekasortoon. Romaani on hulvaton tai ahdistavan kuristava, riippuen lukijan mielenmaisemasta. Onnistuin saavuttamaan molemmat näkymät, vaikka jälkimmäinen taisi jäädä päällimmäiseksi.

Joutonainen alkaa vielä humalaisen minäkertojan heräämisestä uuteen arkiaamuun lokakuussa. Takana on yö uuden miehen kanssa, edessä työpäivä, josta on jo myöhässä. Työ koulunkäyntiavustajana jää siihen aamuun.

Päähenkilö Annun elämä on väärillä raiteilla, ja Annu itse ei saa tilannetta paremmaksi millään. Ailahteleva minäkertoja tekee huonoja ratkaisuja yksi toisensa perään. Asunnoton päähenkilö yöpyy veljensä tai kaverinsa luona, ellei ole lapsuuden kodissaan salaa veljeltään. Suurin eksyminen tapahtuu rakkauselämässä. Harha-askel johtaa ajatusharhaan, virheajatus totaalijumiin ja koston kierteeseen. Mahdollinen oivallus häivähtää hetkellisesti, mutta kohta mennään taas.

Suurin kipu ja ehkä toivokin liittyy lapsuudenperheeseen. Lapsuudenkoti Porkkanatalo on junaradan varrella, kaukana tapahtumisen keskipisteestä. Homeinen muistojen arkku on naulattu kiinni, mutta jotain kaipaava Annu hakeutuu vanhaan kotiinsa ja lapsuuden ajatuksiin uudelleen ja uudelleen.

Pidän Kiven teoksen päähenkilön pakkomielteisyydestä ja ehdottomuudesta. En haluaisi teoksen maailmaan, mutta silti kudelma, jonka Kivi on sommitellut, on melkoinen hillittömyydessään. Joutonainen ei ole kuitenkaan höttöä, vaan kannanotto ulkopuolisuudesta ja osattomuudesta. Ote teoksesta:

"Onkssiulla ikinä semmoinen olo että mieluummin räjäyttäisit ittes ilmaan kuin jatkaisit elämääs?"
"Päivittäin. Mut minkäs teet, on elettävä."
"Mie en tiiätssie jaksa."

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Joutonainen
Tekijä: Aino Kivi
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Into

Riikka Szalai: Paratiisi on täällä ettekö te näe

Ruusujen takana kasvoi ihmepensas Klonk, klonk. Sen kukat olivat sinisestä sokerista. Pensaasta satoi marsipaanisuudelmia. Ne loistivat kuin värikkäät lyhdyt. Valtava jäätelötötterön näköinen kukka alkoi soida hiljaa, kun sitä kosketti. Kukasta pursui hedelmiä, persikoita, viikunoita, aprikooseja.

Kannen kuva on Kätsyn.

 

Sain luettavakseni Riikka Szalain romaanin Paratiisi on täällä ettekö te näe. Viime yönä luin romaanin loppuun. Teos on runollinen ja fragmentaarinen tarina nuoresta parista, jonka elämä on muuttumassa. Välillä romaani avautuu unenomaiseksi maagisen realismin suuntaan, mikä on mielenkiintoista. Ote teoksesta:

Kaadoin maitoa kattilaan ja annoin sen lämmetä hellalla ihonlämpöiseksi. Pikkuinen ikkuna-aukko oli muuttunut kokoaan suuremmaksi. Siitä kai johtui, että taikina paisui niin valtavaksi, ettei se mahtunut enää ämpäriin vaan alkoi juosta ulos ruusutarhaan, aukeamistaan odottavien kukkien keskelle. Naiset tulivat ja repivät taikinaa ruusunoksista ja veivät omaan kotiinsa paistumaan.

Szalain romaani kertoo minäkertojan ja hänen puolisonsa Mikin elämästä Unkarin maaseudulla. Kertoja, suomalainen nainen, on raskaana. Miki on ollut työn vuoksi Suomessa, ja siellä pari on tavannutkin alun perin. Mikin jo edesmennyt äiti oli myös suomalainen. Teoksessa on useita muitakin henkilöitä: Mikin sisar Mariska, hänen puolisonsa Tamás, heidän poikansa Tibi ja Tivi, majatalon keittäjä Aranka ja hänen miehensä Ödon.

Ruoka on teoksessa merkittävässä asemassa. Naapurin Aranka oli auttanut Mikin äitiä laittamaan unkarilaista ruokaa pojalleen. Minäkertoja puolestaan oli alkanut pitää ruuasta vasta Unkarissa. Savuhillo, täytetyt paprikat, pullollinen Pálinkaa (hedelmäviina) ja kuumennettu tomaatti-paprikapurkki kananmunilla ja dipatulla leivällä jäivät ainakin mieleeni teoksesta.

Teos koostuu pääosin lyhyistä tarinoista talossa, puutarhassa, metsässä ja rannalla. Välillä kerrotaan tapahtumista vuonna 1994 ja 1995. Pääosin teos kuitenkin sijoittuu määrittelemättömään aikaan, jonka ajattelen olevan noita vuosia myöhemmin.

Nautin romaanista eniten teoksen keskitietämillä. Silloin teoksen luvut pitenevät, ja pääsen hyvin lukemisen vauhtiin. Toisaalta Szalain romaanin runolliset kuvat ovat kauniita ja tunnelmaltaan vahvoja.

Suojassa ihmisten katseilta muurin rakoon hypännyt kaskas päästi sahaavia, sykkiviä ääniä. Ne loppuivat äkkiä. Sypressikuja odotti selät kääntyneinä. Puut mumisivat omaa käsittämätöntä kieltään.

Miki harppoi ulos kellarista.

Ai täälläkö sinä olet, hän sanoi. Hän oli muurannut kasvonsa umpeen.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Paratiisi on täällä ettekö te näe
Tekijä: Riikka Szalai
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: Basam Books

Pirjo Toivanen: Rooleja vai rakkautta?

 

Pirjo Toivasen romaani Rooleja vai rakkautta? kertoo keski-ikäisen naisen elämästä ja sen vaihtuvista haasteista. Näyttelijä Mirja Mustasaari oli minulle ennestään tuttu romaanista Siskoni Italiassa. Tuon teoksen tapahtumien jälkeen kaikenlaista on tapahtunut Mirjan elämässä. Romaanin alussa Mirja toivoo löytävänsä töitä näyttelijänä Italiassa ja erityisesti uudessa asuinkaupungissaan Milanossa.

Teoksen nimi kertoo jo tarinan asetelmasta; Mirja etsii itseään niin ammatillisesti kuin yksityiselämässään. Mirjan elämään tulee ihana Carlo, jonka työ on kovin monialaista. Kannen kuvaa pohdin kirjaa lukiessani, mutta sekin saa selityksensä. Carlo asuu rakennuksessa, jota kuvataan pystysuoraksi metsäksi, Bosco Verticaleksi.

Toivanen kirjoittaa sujuvasti, ja viihdyn teoksen parissa. Pysyin hyvin mukana Mirjan käänteissä, vaikka teoksen loppupuolella tarina olisi voinut edetä nopeamminkin. Mirjan ikäkriisi osuu minuun, samanikäiseen lukijaan, vain osin. Ote teoksesta:

Viisikymppinen on vanha kaikkialla, se on tosiasia, vaikka olin kuvitellut vaalean ihoni ja valkaistujen hiusteni tehoavan Italiassa paremmin kuin Suomessa. Rooleihin valitaan vielä nelikymppisiä, muttei enää minun ikäisiäni huolimatta siitä, että tanssin ja laulan.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Rooleja vai rakkautta?
Tekijä: Pirjo Toivanen
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Stresa

E.L. Karhu: Veljelleni

Kun veljeni lähtee, on kuin aurinko sammuisi, kaikki muuttuu latteaksi, pieneksi, epämääräiseksi, lattian tahrat ja kainaloiden hikiläikät tulevat äkkiä näkyviin, kaikki on masentavan jokapäiväistä ja ihmiset ärsyyntyvät, muuttuvat vihaisiksi toisilleen. - - Arvelen, että tässä on syy siihen, miksi jotkut ihmiset eivät halua tavata veljeäni usein, vaikka hän kiistatta on niin upea: hänen lähtönsä on vaikea, on vaikea palata omaan surkeaan todellisuuteen, tuhkakasoihin ja himmenneisiin timantteihin, jotka ovat osoittautuneet lasisiksi tekokiviksi.

Elän outoa lokakuuta. Yleensä olen tähän aikaan vuodesta aivan nuupahtanut, mikä näkyy lukemisen vähenemisenä. Tänä syksynä tilanne on toinen, jaksan lukea. Otin luettavien pinon pohjalta E.L. Karhun esikoisromaanin Veljelleni muutama päivä sitten. Nyt kirja on luettu.

Muistelen kuulleeni Karhun esityksen teoksestaan kirjabloggariyleisölle pari vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla. Teos onkin julkaistu syksyllä 2021.

Teoksen kauniista ulkoasusta vastaa Milena Huhta.

Veljelleni-teoksen minäkertoja on veljeään ihaileva nuori nainen, joka kuvaa itseään rumaksi ja lihavaksi. Hän asuu yhdessä veljensä kanssa ja seuraa ärtyneenä veljensä ympärillä pyöriviä naisia, joita hän nimittää mahkuilijoiksi. Kauniit mahkuilijat vievät veljen ajan ja huomion.

Karhun teos on minulle upottava lukukokemus, todellinen vyörytys. Hukun minäkertojan arjen ahdistukseen ja päädyn hengittämään samaan tahtiin kaoottista elämää ja vaihtuvia ihmisiä. Veljen tyttöystävät, minäkertojan rassukka poikakaveri Leo Stenberg ja kaikki nimettömiksi jäävät olennot ovat osa teoksen voimakasta virtaa.

Minäkertoja on hukassa elämässään, mutta myös todella ärsyttävä tyyppi. Hän on myös epäluotettava kertoja, joten en millään voi uskoa kaikkea hänen kertomaansa. Osassakin on riittävästi ja yli tarpeen.

Halusin kuitenkin jatkaa loppuun asti ja jatkoinkin. Karhun teos palkitsi taitavalla kielellään ja omanlaisellaan maailmalla. Ote teoksesta:

Näen heidät ovenraosta, molempien silmät loistavat luonnottomasti ja kehot ovat ylivirittyneessä säpsähtelevässä tilassa, he ohittavat minun oveni ja alkavat tehdä leipää keittiössä, vuohenjuustoa ja suolakurkkua, metkuilija kaipaa taas kiihkeästi omaa perverssiä leivänpäällysyhdistelmäänsä. Minut täyttää musta viha jollaista koen harvoin, harvoin silmissäni näin tahdottomasti sumenee raivosta.

Teos: Veljelleni
Tekijä: E.L. Karhu
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Teos

Richard Powers: Hämmästys

En osannut olla vanhempi. Ensimmäkseen tein vain niin kuin muistin hänen äitinsä tehneen. Tein joka päivä niin paljon virheitä, että sellainen jättäisi pysyvät arvet. Ainoa toivoni oli, että virheet jotenkin kumoaisivat toisensa.

Kuulin kehuja ensin Richard Powersin romaanista Alkupuut ja sitten romaanista Hämmästys. Jälkimmäisen kohdalla ennätin ostaa kirjan heti tuoreeltaan. Siispä oli loogista makuuttaa sitä kirjahyllyssä vuoden verran. Tässä eräänä päivänä nappasin kirjan korkeasta lukemattomien pinosta ja käänsin ensimmäisen sivun luettavaksi. Alku oli jotenkin tuskallista ja ajattelin lopettavani kirjan kesken. Noin sivulla sata tilanne muuttui ja ahmin kirjan vauhdilla loppuun. Powersin Hämmästys on surullinen ja ahdistava kirja, mutta samalla erittäin hyvä.

Minäkertoja Theo Byrne on astrobiologi ja sielultaan tutkija. Hän asuu yhdessä yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa. Robin on erityisherkkä ja hyvin älykäs. Robin äiti, Alyssa, on ollut perheen keskeinen voima, mutta hän on kuollut onnettomuudessa. Sekä Theo että Robin surevat menetystä. Theo-isä ei saa perheen arkea pysymään kasassa, mikä ei ole ihme. Koululta painostetaan Theoa etsimään pojalleen apua, kenties lääkitystä, arjen sujumiseen. Theo suhtautuu ehdotuksiin epäilevästi.

Romaani Hämmästys tapahtuu yliopistomaailmassa ja sen liepeillä. Lähipiiristä löytyy tutkija, joka ehdottaa Theo-isälle Robinin päästämistä erityiseen valmennukseen, joka olisi osa tieteellistä tutkimusta. Aktivoiva neurovalmennus, jota Robinille tarjotaan, muuttaa kaiken.

Ensimmäiset sata sivun olin vihainen Theolle, joka ei saa poikansa ja perheensä arkea kuntoon. Ärsyyntymiseni on aivan turhaa, koska elämä ei ole millään lailla yksinkertaista. Alun kiukun jälkeen koin myötätuntoa sekä Robinia että Theoa kohtaan. Teos olikin minulle varsinainen tunteiden vuoristorata.

Powersin romaani katsoo rohkeasti tieteen ja tutkimuksen maailmaan. Teos on kriittinen ajallemme ja väistyvälle uskolle asioiden etenemisestä parhaaseen mahdolliseen suuntaan. Se kritisoi myös rahan ja vallan voimaa. Teoksen maailmassa kansalaiset saavat valtakunnallisesta tiedotuspalvelusta viestejä ruuduilleen. Maan presidentin maaniset uhoviestit vaikuttavat hyvin tutuilta heille, jotka muistavat Donald Trumpin tviitit Twitterissä.

Theo ja Robin lukevat teoksessa Daniel Keyesin scifi-klassikkoa Kukkia Algernonille. Romaani on suomennettu 1985. Teos kertoo kokeesta, jossa koehenkilön ja -eläimen älykkyyttä kohennetaan keinotekoisesti. Hieno teos, vaikkakin pohjattoman surullinen. Jos suunnittelisin nauttivani Hämmästyksen, saattaisin lukea pohjalle Keyesin teoksen.

Powersin kirja näyttää tunteiden koko kirjon: rakkauden, innon, toivon, surun ja luopumisen. Theo rakastaa perhettään ja pyrkii tekemään kaikkensa poikansa eteen. Lukija näkee Alyssan ja Robinin Theon silmin ja he molemmat ovat ihmeellisiä. Ote teoksesta:

Aly [Alyssa] lauloi elämän kaikkia perusmelodioita täyteen ääneen, mutta valppaus oli hänen kansallislaulunsa. Hänen koko elämänsä oli variaatioita samasta teemasta: pystyivät kätesi sitten mihin työhön hyvänsä, tartu siihen nyt, sillä siellä, minne olet menossa, ei työtä ole tarjolla.

Hämmästys on alusta loppuun luonnon ylistystä. Luonto on ihmeellinen ja täynnä moninaisuutta. Ihminen tuhoaa ymmärtämättömyyttään luontoa ja vaarantaa samalla oman lajinsa tulevaisuuden. Sekä Alyssa että Robin ovat puhuneet ja puhuvat luonnon hyvinvoinnin puolesta, mutta valtaapitävien ja viranomaisten vastaanotto ei ole ymmärtävä. Powersin romaani on häkellyttävä ja runsas. Minut teos sai otteeseensa ja olin aivan lumoutunut. 

Rakastan ruohoa. Se kasvaa alhaalta, ei ylhäältä. Jos jokin syö sen kärjet, kasvi ei kuole siitä. Se vain kasvaa silloin nopeammin. Suorastaan nerokasta!!!

Teos: Hämmästys
Tekijä: Richard Powers
Suomentaja: Antero Tiittula
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Gummerus

Anneli Kanto: Punaorvot

 – Penikoota ei saa vielä vierä äiteeltänsä liian varhain. Se on vahingollista. Kissistä tuloo paremman luontoonen, kun se saa olla äiteensä kans kolmikuukautiseksi. Äitee sille opettaa, kuinka kissinä ollaan, Sofia neuvoi.

Anneli Kannon romaani Punaorvot kertoo Johanssonin perheen tarinan alkaen sisällissodan alusta. Jo romaanin nimi osoittaa, että tarina tarkentuu perheen lapsiin. Romaanin alussa perheen isä Arvo ja äiti Helmi ovat vieneet koko perheen harvinaiseen perhepotrettiin työväentalolle. Mukana on Aarre, Lahja ja Ilona. Äiti on viimeisillään raskaana. Ilmassa on auvoa ja suuren muutoksen väreitä. Työläisellä on vihdoin ihmisarvo.

Synkät tapahtumat alkavat vyöryä alun onnen pysäytyskuvasta. Sota kutsuu rintamalle, vaatii uhrinsa, ja Johanssonin perheen tasapaino on mennyttä.  

Jo teoksen nimi, Punaorvot, lupaa menetyksiä ja kuolemaa. Osa Johanssonin perheen lapsista viedään pois kotoaan. Pakkosiirtoa Helsingistä Pohjanmaalle perustellaan lasten edulla. Sisarukset erotetaan toisistaan, koska vahingollinen aatteellisuus pitää nitistää.

Johanssonin perheen tarina on kerrottu hyvin toteavasti ja lakonisesti. Se auttaa lukijaa, joka kokee suurta surua pienten lasten mykän ikävän ja kauhun pissalammikon äärellä. Kenenkään henkiin jääneen perheenjäsenen tilanne ei ole helppo. Murhe salpaa niin kotoaan viedyn kuin tyhjään kotiin jääneen mielen. Ote teoksesta:

Anna anteeksi Ilona, että mut vietiin pois enkä mä ole sun kanssas. Anna anteeksi äiti, että en ole pitänyt huolta pikkusiskosta eikä tultu kotiin vaikka lupasin. Mun on siitä paha mieli.

Kannon romaanissa ääneen pääsevät myös vastaanottajat ja siirtoja valvovat henkilöt. Asiat eivät ole mustavalkoisia, heilläkin on omat surunsa ja vihansa. Sodassa kärsivät kaikki omalla laillaan. Vaikeneminen on yhteistä kauheita asioita kokeneille. Se myös erottaa ihmisiä, koska vaietessaan jokainen jää yksin. Ote romaanista:

Nyt en saa sitä näkyä mielestäni yhtenäkää päivänä, kun tuo flikka tuijottaa aiva niinku ne hamekaartilaiset ja jotenki se on samannäköneenki kun on punikkisukua. Niinku ne housupoijat olis haurasta noussu ja tullu mua tuijottamahan ja syyttämähän, vaikken minä sen suurempi syyllinen oo ku kukaan muukaan.

Romaanin kieli on mahtavaa. Teoksen murteet ovat minulle vieraampia, mutta nautin niistä todella paljon. Käytetyt murteet asettavat sanomiset ja ajatukset paikalleen kartalle. Matka Helsingistä Pohjanmaalle on pitkä.

Anneli Kanto on tehnyt tarkan taustatyön romaaniinsa. Teoksen lopussa on lista taustateoksista, joista romaanin lukija voi halutessaan jatkaa omaa tutkimustaan. Ensin pitää kuitenkin saada sureva sydän asettumaan.

Teos: Punaorvot
Tekijä: Anneli Kanto
Kustantaja: Lind & Co
Julkaisuvuosi: 2023