Olen ylpeä itsestäni. Nimittäin tilaan kirjoja Pienen esikoiskirjakerhon kautta. Liian usein kerhon huolella valikoitu esikoiskirjailijan vastasyntynyt helmi on päätynyt kauttani jonkun muun luettavaksi, koska olen pitänyt itseäni liian kiireisenä juuri nyt lukemaan kyseistä kirjaa, jonka olen kuitenkin maksanut. Pidän todella paljon PEKKin ideasta ja haluan roikkua mukana. Mutta nyt voin olla ylpeä itsestäni, koska luin kirjan Hän rakastaa minua miltei heti sen saatuani.
Esikoiskirja ei kerro tässä koko totuutta kirjailija Virpi Pöyhösestä. Kirjanliepeen mukaan hän on jo kirjoittanut yhden lastenkirjan, vuonna 2007 Minulle olet Jätti. Tämä yleinen luokittelun rajoittuneisuus ärsyttää. Se, että kirjoittaa aikuisille, on niin merkittävää, että silloin vasta on kirjailija, vaikka tehtynä olisi jo monta lastenkirjaa. Jos taas aikuisille jo kirjoittanut kirjailija päätyy tekemään lastenkirjan, on hän laajentanut omaa osaamisen aluettaan ollen varsinainen monitaituri.
Hän rakastaa minua on kahden yksinäisen naisen kertomus. Kiira on nuorempi, Krista jonkin verran vanhempi. Minuun lukijana suru tarttui kiinni heti tarinan alussa. Tarinaa on helppo seurata, vaikka päähenkilöiden elämäntapahtumat vievät heitä paikasta toiseen ja kauaksi maailmallekin. Suuret ympyrät ovat vain kaunista pintaa, molempien naisten elämän merkittävät asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta hyvin pienessä piirissä heidän itsensä välittömässä läheisyydessä.
Pöyhönen kuvaa hyvin henkilöitään. Lukijana koin kaikenlaisia tunteita, ahdistusta ja tuskaa, välillä häivähdyksiä lämmöstä ja hellistä tunteista. Olen eläytyvä (kenties tunteellinen on kuvaavampi sana) lukija ja toivon löytäväni tarinasta jonkun henkilön, jonka hyvinvoinnista olen kiinnostunut. Arvostan myös sitä noin yleisellä tasolla, että kirja ei pääty joukkotuhoon (toki joskus pitää lukea juuri joukkotuhosta, mutta sen haluan tietää ennakkoon). Kuitenkin tämän teoksen tunnelman vuoksi luin kirjan mielenkiinnolla, vaikka itselle merkityksellistä henkilöä en valinnutkaan. Oikeastaan hyvä onkin juuri näin.
Pöyhönen on rakentanut ehjän ja hyvin etenevän tarinan nuorten naisten vaikeudesta elää. Hän rakastaa minua kertoo surullisen tarinan, joka kannattaa lukea. Tarina voi olla (ja varmasti onkin) jollekulle toiselle merkittävä tarina, mutta minä lukijana halusin pysyä loitolla päähenkilöistä ja siinä onnistuinkin. Minun piti kuitenkin lukea jotain ihan muuta tämän jälkeen.
Tästäpä tuli omituisen hämärä merkintä lukemastani kirjasta.
Valitsen lukemisen
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Merenneito tavaratelineellä
Luin ja katselin läpi viehättävän sarjakuvakirjan / kuvatarinateoksen, Ulrika Yliojan Merenneito tavaratelineellä: teetarinoita. Sitä, mitä luinkaan, pitää vähän pyöritellä: kyseessä ei ollut sarjakuvaromaani, ei liioin kuvitettu runoteos. Novelleiksikaan tekstiä ei voi nimittää, joten nämä olkoot tarinoita. Kuvitettuja tarinoita.
LIKEn uunituore teos tarttui käsiini paikallisesta kirjastosta. Olen löytänyt itseni pyörimästä niin monesti sarjakuvahyllyjen luota, että väistämättä mukaan tulee otettua juuri tuosta hyllystä luettavaa. Olen odotellut Craig Thompsonin Habibin ilmestymistä paikalle. Teos lienee melkoinen luettava ainakin tekemiseen käytetyn ajan ja sivumäärän perusteella. Odottaessani olen jo pelännyt, että kyseisen kirjan lukeminen vie kaiken aikani ja olen ollut aina iloinen löytäessäni jotain muuta luettavaa.
Ja nyt siis teetarinoita luvassa. Teenjuojana ilahduin tästä ulottuvuudesta teoksessa. Merenneito tavaratelineellä on kokoelma tunnelmakuvia, joihin liittyy teenjuonti. Jokainen tarina on sivun tai korkeintaan aukeaman mittainen. Tekstit ovat lyhyitä ja kuva on mielestäni vähintään tasavertainen tekstin kanssa tässä teoksessa.
Jokainen teetarina on henkilön nimellä ja paikalla yksilöity. Usein ollaan Helsingissä, välillä Juupajoella asti. Tarinat ja henkilöt ovat kovin kansainvälisiä, teetä juodaan niin Amsterdamissa kuin Pariisissa. Luin tämän kirjan läpi kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin itse ärsyyntynyt ja murisin kirjaa lukiessani. Ei sytyttänyt, mieliala oli ihan väärä ja yhteyttä tarinoihin ei syntynyt.
Onneksi annoin Merenneito tavaratelineellä-teokselle toisen mahdollisuuden. Ehkä annoinkin toisen mahdollisuuden itselleni. Toisella lukukerralla olin itse paremmalla tuulella ja ihastuin tarinoiden keveyteen. Ihana Frederik Pariisissa. Pääsin tunnelmaan vaivattomasti ja kaipaus tuntuu rinnassa. Mieleen jää myös merenneito-asana kalliolla. "... on ihan sama, hajoittaako myrsky veneen, hän ei kuitenkaan voi osallistua sen pelastamiseen."
Erityinen hupi teenjuojalle ovat kirjan lopun teeviitteet. Ylioja kommentoi nimeämiään teelajikkeita ja teen valmistus- ja tarjoilutapoja. Tämän lukemisen seurauksena hankin itselleni uuden teetermoksen edellisen hävittyä hautajaisreissulla pohjoiseen. Ryhdyn taas kuljettamaan teetä mukanani arkisin. Tähän aikaan vuodesta todennäköisesti tee on vihreää. Ja minulle paras tasaaja pahana päivänä on vahva inkivääritee. Sillä laimenee isompikin murhe.
LIKEn uunituore teos tarttui käsiini paikallisesta kirjastosta. Olen löytänyt itseni pyörimästä niin monesti sarjakuvahyllyjen luota, että väistämättä mukaan tulee otettua juuri tuosta hyllystä luettavaa. Olen odotellut Craig Thompsonin Habibin ilmestymistä paikalle. Teos lienee melkoinen luettava ainakin tekemiseen käytetyn ajan ja sivumäärän perusteella. Odottaessani olen jo pelännyt, että kyseisen kirjan lukeminen vie kaiken aikani ja olen ollut aina iloinen löytäessäni jotain muuta luettavaa.
Jokainen teetarina on henkilön nimellä ja paikalla yksilöity. Usein ollaan Helsingissä, välillä Juupajoella asti. Tarinat ja henkilöt ovat kovin kansainvälisiä, teetä juodaan niin Amsterdamissa kuin Pariisissa. Luin tämän kirjan läpi kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin itse ärsyyntynyt ja murisin kirjaa lukiessani. Ei sytyttänyt, mieliala oli ihan väärä ja yhteyttä tarinoihin ei syntynyt.
Onneksi annoin Merenneito tavaratelineellä-teokselle toisen mahdollisuuden. Ehkä annoinkin toisen mahdollisuuden itselleni. Toisella lukukerralla olin itse paremmalla tuulella ja ihastuin tarinoiden keveyteen. Ihana Frederik Pariisissa. Pääsin tunnelmaan vaivattomasti ja kaipaus tuntuu rinnassa. Mieleen jää myös merenneito-asana kalliolla. "... on ihan sama, hajoittaako myrsky veneen, hän ei kuitenkaan voi osallistua sen pelastamiseen."
Erityinen hupi teenjuojalle ovat kirjan lopun teeviitteet. Ylioja kommentoi nimeämiään teelajikkeita ja teen valmistus- ja tarjoilutapoja. Tämän lukemisen seurauksena hankin itselleni uuden teetermoksen edellisen hävittyä hautajaisreissulla pohjoiseen. Ryhdyn taas kuljettamaan teetä mukanani arkisin. Tähän aikaan vuodesta todennäköisesti tee on vihreää. Ja minulle paras tasaaja pahana päivänä on vahva inkivääritee. Sillä laimenee isompikin murhe.
lauantai 23. maaliskuuta 2013
Pahaenteinen Jää
Luin sitten kirjan, jonka on lukenut jo todella moni. Olen kuullut Lundbergin kirjasta Jää kehuja ja ylistyksiä. Tärkein syy lukemiseeni on lukupiirimme, jossa huhtikuussa käsittelemme tämän Finlandia-voittajan.
Ruotsinkielisestä alkuperäisestä teoksesta käännetty Jää oli sujuva tarina, joka oli helppo lukea. Tarinan alusta asti henkilöt tuntuivat tutuilta ja läheisiltä. Lukijana toivoin, että asiat menisivät kaikin puolin hyvin. Mutta voiko kirja, joka nimi on Jää, päättyä onneen ja autuuteen? Voiko elämäkään päättyä hyvin, iänkaikkiseen riemuun?
Kaikista merkittävin henkilö minulle oli kertoja Anton. Kaikki mitä hän kertoi ja havainnoi oli tärkeää. Ympärillämme tapahtuu kaikenlaista, joka on osalle meistä näkyvää ja osalle salattua. Onneksi kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Elämä on näinkin aivan riittävän monimutkaista.
Saarelaisten huolenpito lohdutti lukijaakin. Toisille tarjottiin lämpöä, apua ja ruokaa. Rakkaus ihmisiin ja Jumalaan teki arjesta mielekästä. Luonnon muutokset olivat hurjia ja ihmiset selvisivät turvaamalla toisiinsa.
Tarinassa tapahtuu koko ajan ja kaiken aikaa sekä hyvyys että pahuus on läsnä. Ne ovat myös olemassa samassa ihmisessä. On hienoa, että Lundberg näyttää sen, että kaikkein parhaimmassakin asuu paha ja heikkous.
Surulliseksihan sitä tulee luettuaan tämän tarinan. Mutta silti sitä samaa kokemusta voi suositella muille. Ensin kiintykää ja sitten menettäkää.
Ruotsinkielisestä alkuperäisestä teoksesta käännetty Jää oli sujuva tarina, joka oli helppo lukea. Tarinan alusta asti henkilöt tuntuivat tutuilta ja läheisiltä. Lukijana toivoin, että asiat menisivät kaikin puolin hyvin. Mutta voiko kirja, joka nimi on Jää, päättyä onneen ja autuuteen? Voiko elämäkään päättyä hyvin, iänkaikkiseen riemuun?
Kaikista merkittävin henkilö minulle oli kertoja Anton. Kaikki mitä hän kertoi ja havainnoi oli tärkeää. Ympärillämme tapahtuu kaikenlaista, joka on osalle meistä näkyvää ja osalle salattua. Onneksi kuulun jälkimmäiseen joukkoon. Elämä on näinkin aivan riittävän monimutkaista.
Saarelaisten huolenpito lohdutti lukijaakin. Toisille tarjottiin lämpöä, apua ja ruokaa. Rakkaus ihmisiin ja Jumalaan teki arjesta mielekästä. Luonnon muutokset olivat hurjia ja ihmiset selvisivät turvaamalla toisiinsa.
Tarinassa tapahtuu koko ajan ja kaiken aikaa sekä hyvyys että pahuus on läsnä. Ne ovat myös olemassa samassa ihmisessä. On hienoa, että Lundberg näyttää sen, että kaikkein parhaimmassakin asuu paha ja heikkous.
Surulliseksihan sitä tulee luettuaan tämän tarinan. Mutta silti sitä samaa kokemusta voi suositella muille. Ensin kiintykää ja sitten menettäkää.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Synnintekijän makeus
Milja Kauniston Synnintekijä on historiallinen romaani. Tämä esikoiskirjailijan uutuusteos sai minut varovaisen autuaaksi jo ennen lukemista pelkästään lajityyppinsä vuoksi. Utriofanina takakannen lupaus "hairahduksia, himoa ja hirsipuun pelkoa" on lupaava. Mutta jos nuo kolme hoota aiheuttavat epäilyjä tulevalle lukijalle kirjan sisällön suhteen, ei kannata olla liian kriittinen. Ne eivät ole koko totuus tarinasta.
Synnintekijästä oli helppo pitää. Henkilöhahmot, kaikesta kaukaisuudestaan huolimatta, aikaansaivat ainakin minussa lämpimiä tunteita ja kiinnostusta lukijana. Kieli on vahvasta väritettyä, höyryävää kerrassaan. 1400-luvun Pariisi haisee tarinassa niin, että lukeminenkin kuvottaa. Toisaalta päähenkilö Olavi Maununpojan elämään sattuu tarinassa autuaallisempiakin hetkiä, jotka kirjailja kuvaa vivahteikkaan elävästi.
Takakansi tietää, että Synnintekijä on sarjan alku. Tämä on ehkä ainoa miinus tarinaan, jonka olisi voinut päättää niin, että tarina olisi ollut eheä sellaisenaankin. Nyt viitataan tulevaan tavalla, joka ei voi jättää lukijaa tyytyväiseksi tähän tarinaan sellaisenaan. Synnintekijä on makea kirja, jonka tunnelmasta jää jotain mieleen lukemisen jälkeenkin.
Synnintekijästä oli helppo pitää. Henkilöhahmot, kaikesta kaukaisuudestaan huolimatta, aikaansaivat ainakin minussa lämpimiä tunteita ja kiinnostusta lukijana. Kieli on vahvasta väritettyä, höyryävää kerrassaan. 1400-luvun Pariisi haisee tarinassa niin, että lukeminenkin kuvottaa. Toisaalta päähenkilö Olavi Maununpojan elämään sattuu tarinassa autuaallisempiakin hetkiä, jotka kirjailja kuvaa vivahteikkaan elävästi.
"Jumala! Oi Jumala!", minä kuiskasin. "Sinä annat minulle tämän lahjan, ihmisen, valon, tämän nautinnon, ja minä otan sen vastaan kun annat lisää. Lisää, Herrani, minä tunnen voimasi suudelmissani, sinun tahtosi halussani, sinun valtakuntasi iänkaikkisuuden kupeissani, anna lisää, anna, anna, Aamen!Tarina kertoo papin elämän valinneen, monella lailla osattoman miehen nuoruusvuosista. Olavin elämänkohtaloon punoutuu monen muun elämä tavalla, joka muuttaa Olavinkin elämänsuuntaa. Jumala on voimakkaasti Olavin elämässä, kuten yllä oleva sitaattikin todistaa.
Takakansi tietää, että Synnintekijä on sarjan alku. Tämä on ehkä ainoa miinus tarinaan, jonka olisi voinut päättää niin, että tarina olisi ollut eheä sellaisenaankin. Nyt viitataan tulevaan tavalla, joka ei voi jättää lukijaa tyytyväiseksi tähän tarinaan sellaisenaan. Synnintekijä on makea kirja, jonka tunnelmasta jää jotain mieleen lukemisen jälkeenkin.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Mukaan tarttuneita
Aloitetaan yöpöytäpino pohjalta. En voi vastustaa kirjahoukutuksia juuri lainkaan. Mutta kun kirja tarjoillaan ilmaiseksi, niin ajatus kieltäytymisestä tulee naurettavaksi. Toki kaikkien kirjojen pitää päästä kotiini.
Minulla on luettuna hyllyssä Leonard Cohenin Kauniit häviäjät. Jos kuitenkin Joensuun kirjaston kierrätyshyllyssä on tuntemattoman alleviivaama alkuperäisteos Cohenia, minä en sitä hyllyyn jätä. Kaksinkertainen ilo on lukea Cohenia (englanniksi hänen tekstinsä melkein ovat minulle helpompia ymmärtää) ja saada vieraalta ihmiseltä viestinä alleviivattu ja kommentoitu kirja. Sehän on viesti, kirje, neuvo ja tunnustus. Kirja on yöpöydällä siksi, että voin lukea sitä hetken ja laittaa sen sitten pois.
Lukemistaan odottavat Emma Donoghuen Huone, J. K. Rowlingin Paikka vapaana, Ian McEwanin Makeannälkä ja tänään ostamani Katja Kallion Säkenöivät hetket. Kaikki olen hankkinut ja haluan ne lukea. Junaan kanssani huomenna pääsevät Milja Kauniston Synnintekijä ja Ulla-Lena Lundbergin Jää. Oletan, että nämä ovat luettuina sunnuntai-iltana.
Juhani Karilan Gorilla on melkein luettu. Siinäpä outo lukukokemus. En oikein tiedä, mitä ajatella moisesta. Alkuun lukeminen oli minulle todella vaikeaa, sain tiristää itsestäni tahtoa jatkaa. Mietin, ymmärränkö tästä yhtään mitään. Käänne tapahtui tarinan Kaisa on ruma kohdalla, joka oli kiehtovan kamala. Ajattelin, että minun pitää ehkä ajatella koko tämä kirja aivan uusiksi. Teksti on niin tiivistä, että kaltaiseni humpsiva lukija on vähän väliä pulassa. Tämä kirja pitäisi lukea ajatuksella.
Tänään sain myös hyppysiini Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus. Olen tämän hankkimista suunnitellut ja tänään sitä jo sohvalla päässyt lukemaankin. Jo pelkkä kansikuva saa minut hihkumaan riemusta. Kirjaa lukiessa päähän popsahtelee lukuajatuksia ja -suunnitelmia. Vaarallinen kirja humpsivalle hupsulle. Mutta paljon tärkeää tietoa puolen vuosisadan ajalta länsimaisesta kirjallisuudesta.
Koska olen opiskellut kiivaasti viime viikot, tämä blogi on maannut aivan hiljaisena. Pidin itseni henkisesti hengissä lukemalla voimakirjojani ja sarjakuvia, muuhun ei ole ollut voimia. Mutta huomenna istun jo junassa Synnintekijä sylissä ja sitten hymyilyttää.