Vuoden viimeinen

Vuoden viimeinen blogikirjoitus on käsillä. Pitkän lukemattomuuden jälkeen olen saanut nauttia vuoden viimeisinä päivinä lukupäivistä ja -öistä hienojen kirjojen parissa: Teirin Talvisota, Thompsonin Habibi ja tänään päätökseen saatu Howeyn Siilo. Olipahan kolmikko, olipahan lopetus. En ole kuullut vielä yhtään moitteen sanaa Siilosta ja minultakaan sellaisia ei nyt kuule. Luin kirjaa pitkälle yöhön ja jatkoin heti herättyäni aivan koukuttuneena jännittävään tarinaan tulevaisuudesta.

Kesä -13 Tallinna, Lennusadam. Mielessäni aivan kuin Siilo.

Tämä on vuoden 2013 viimeinen blogikirjoitus, järjestyksessään 64. Blogi on lukemiseni sivupolku, luen kaikenlaista blogimerkintöjä enemmän, pakosta ja vapaaehtoisesti. Pakkoni liittyvät opiskeluuni (kirjallisuus) tai lukupiireihin, joissa olen mukana. En kirjoita kaikista lukemistani kirjoista, yleensä lukemisen pakko vähentää haluani kertoa kirjasta tai lukukokemuksestani täällä. En halua olla blogissani kurinalainen tai kunnianhimoinen, sitä riittää elämässä muuten aivan tarpeeksi.

Olen saanut tänä vuonna uusia lukijoita blogilleni, kiitos kaikille lukijoille. Te olette suklaanappeja täytekakkuni koristeina, ja minä rakastan suklaanappeja. Itse luen toisten blogeja kausiluonteisesti, välillä humpsien ja välillä tarkasti. Kirjoitan toisten blogeihin kommentteina vajaan kymmenesosan siitä kaikesta, mitä lukublogit minussa herättävät. Toivottavasti edes joskus minun kirjoitukseni herättävät teissä ajatuksia, ideoita tai pyrkimyksiä.

Lennusadam myös, Doctor Who:n sinistä. Siiloa käsittelevä lukupiiri pitäisi järjestää täällä, jossain ahtaassa laivan ruumassa.

Uuden vuoden lupaus: yritän vihdoin aloittaa oman kirjahyllyn lähilukemiset. Kirjathan minulla on jo valmiiksi valittuina.

Kuvat ovat kesältä, jolloin kävimme Lennusadamissa. Museo on kaikenikäisille seikkailu sisältäen kaikkea mereen liittyvää.

Habibi

Vihdoinkin! Niin pitkään olen Thompsonin Habibia kaivannut luettavakseni. Syksyn kirjamessuilla oli jo lähellä, mutta nyt kauan kaivattu löytyi kirjastosta. Kirjan ulkoasu on jo kunnioitusta herättävä, sivuja yli kuusisataa ja upea kultakoristeinen kansi. Takakansi kertoo sarjakuvakirjan tai -romaanin olevan Dodolan ja Zamin tarina. Etukannessa nuori tyttö halaa poikalasta, takakannessa mies halaa naista. Tässä vaiheessa kantta ihastelessani puhuin kotona kirjan varmastikin sopivan myös muille perheemme jäsenille, mm. 13-vuotiaalle tyttärelleni. Noh, asiaa kannattaa vielä miettiä.

Habibi koostuu yhdeksästä luvusta. Luvuilla, kirjoitusmerkeillä, sanoilla, lukemisella ja kertomisella on monia merkityksiä tarinassa. Alussa Dodola on tyttö, joka myydään lapsena vaimoksi kirjanoppineelle miehelle. Tarinassa tapahtuu koko ajan hyviä ja pahoja asioita limittäin. Hyvää on, että mies opettaa Dodolan lukemaan ja kirjoittamaan. Huonon arvaattekin, Dodola joutuu miehensä raiskaamaksi. Erinäisten tapahtumien kautta Dodola tapaa pojan, jonka hän nimeää Zamiksi. Habibi on kauniiden ja runsaiden kuvien vyörytystä, Thompson yhdistää tekstin ja kuvan taitavasti. Lukijana nautin siitä intensiteetistä, jolla tarina houkutteli minut pysymään luonaan. Thompson on tehnyt Habibia pitkään, neljä vuotta. Vaiva kannatti, kirja on upea ja tarina hyytävä.

Sana habibi tarkoittaa rakastettuni. Ymmärrän, että Habibin voi lukea rakkaustarinana ja inhimillisyyden voittona. Oli se sitäkin. Mutta tarina sai minut niin surulliseksi ja ahdistuneeksi, että lukemiseen usein liittyvä vapautuminen ja ilo jäi todella kaukaiseksi. Minulle Habibin tarina oli tarina elämän epätasa-arvoisuudesta, elämän mittaisen tuskan ja heikkouden todistamista kahden ihmisen elämän kautta. Jos hyvin käy, ihmisen tuskan keskellä on pieni hetki onnea ja sitten taas se on poissa. Se, että itse luin Habibia suomalaisen yhteiskunnan sylissä joulun yltäkylläisyyden keskellä, on absurdia.

Habibi on täyttä totta, vaikka kirjan aluksi voi lukea kirjan olevan fiktiivinen ja yhteyksien oikeisiin tapahtumiin ja ihmisiin olevan sattumanvaraisia. Tarinassa voimakkaat ja valtaa saaneet ihmiset käyttävät toisia ihmisiä häikäilemättömästi hyväkseen. Lapsia ja aikuisia raiskataan ja alistetaan tarpeen mukaan. Yksittäisellä ihmisellä on vain itsensä, muistonsa ja tämä hetki. Habibi on hyvin poliittinen teos ja on koko ajan vahvasti heikomman puolella.

Habibin loppupuolella sarjakuvataiteilija Thompson tekee mielenkiintoisen ratkaisun, erään henkilön vaikealla hetkellä kuvat hylätään ja sivut täyttyvät yhdeksän ruudun ruudukosta, joissa on vain tekstiä:

" Kunpa sydämeni voisi räjähtää ja romahduttaa tämän padon.
Repiä rikki tämän muurin, vapauttaa joen, köyhdyttää valtakunnan ja ruokkia slummeja alhaalla."

Suosittelen Habibia kaikille aikuisille, jotka kaipaavat suhteellisuudentajua.

Teirin Talvisota

Olen odottanut pitkään lukurauhaa ja -mielentilaa. Opiskelut ovat vieneet aikani ja voimani niin, etten ole ennättänyt lukea mitään itselleni uutta pitkiin aikoihin. Joulukuun jonain mitättömänä päivänä aloitin lukupinon keräämisen yöpöydälleni. Siihen keräsin ihanasta lähikirjastostani kirjoja, joista kuvittelin nauttivani. Otin varaslähdön lukemiseen jo ennen oikeaa lomaa ja aloitin Miki Liukkosen esikoisromaanista Lapset auringon alla. Huomasin, etten voi sitä lukea, joten jätin kesken. Kun on jo väsynyt, ärtynyt ja heikoilla, epäonnistuminen kirjan valinnassa tuntuu pahalta enteeltä tulevasta. Epävarmana valitsin toiseksi luettavakseni Philip Teirin esikoisromaanin Talvisota (Otava, 2013).

Takakansi kuvaa kirjaa kuvaksi tämän päivän Helsingistä ja uudeksi suomenruotsalaisuuden vahvaksi ääneksi. Minua ei kiinnosta Helsinki, ei suomenruotsalaisuus, mutta tämä kirja kiinnosti suuresti. Luin kirjaa yötä myöten, mikä on aina hyvä merkki vapaaehtoisen luettavan kohdalla. Kirja kertoo Maxista ja Katriinasta, jotka ovat olleet naimisissa jo pitkään. Heillä on kaksi tytärtä, Helen ja Eva, joiden elämästä kirja myös kertoo. Niin Helsinki kuin suomenruotsalaisuus painuivat lukemisessani sopivasti pois, nautin Teirin huolellisesta ja tarkasta henkilöiden kuvauksesta. Teir onnistui rakentamaan mielenkiintoisen tarinan perheestä kuvaten sekä yksittäisiä ihmisiä omine haluineen ja pelkoineen että ihmisten keskinäisiä suhteita.

Talvisota oli riemastuttavan kiinni ajassa: lennettiin Norwegianilla, luettiin Hommafoorumia ja yövyttiin teltassa Occupy-mielenosoituksen aikaan. Tarina on kovin kaupunkilainen, maalla ollaan nostalgian tai pakollisten sukulaisvierailujen vuoksi. Maxin ja Katriinan koti on tarinan keskipiste minulle, varsinainen taisteluareena. Kodin keittiö on kauhtunut, mutta se ei ole ihme. Kalleinkin keittiö kestää vain viisitoista vuotta, joten mitään pysyvää ei kannata rakentaa. Kuinka lienee avioliiton laita?

Kiinnitin huomioni useampaankin henkilöön lukiessani, varsinkin Katriina ja Helen tuntuivat läheisiltä. Teir kuljetti henkilöt hyvin läpi tarinan ja ainakin itselleni moni sivuhenkilökin nousi mielenkiintoiseksi lukemisen edetessä. Kirjan henkilöt onnistuivat olemaan uskottavia, oudon tuttuja ja inhimillisiä puutteissaan.

"Helen antoi hänen kiivetä torniin ja hypätä. Vaikka se oli vaarallista, vaikka hän tiesi että Amanda voisi läjähtää vatsalleen ja vetää vettä henkeen eikä pääsisi ylös vedestä, hän antoi Amandan hypätä, koska oli yhtä lumoutunut tytön rohkeudesta kuin tämä itsekin. Helen ei koskaan lapsena uskaltanut mitään sen kaltaista. Niinpä Amanda kiipesi torniin - puolta lyhyempänä kuin muut lapset - odotti vuoroaan, asettui aivan laudan reunalle ja hyppäsi suoraan alas. Epäröimättä."

Kirjan kansi on todella kaunis ja yhdessä kirjan nimen, Talvisota: avioliittoromaani se muodostaa mieleenpainuvan ristiriidan. Teir on minulle uudehko kirjailjatuttavuus, vaikka lieveteksti kertookin hänen jo kirjoittaneen runoja ja novelleja. Luin häneltä Grantasta Mansikka 1979, josta pidin todella paljon. Talvisota on hieno lukukokemus, suosittelen ehdottomasti! Mitähän lukisi seuraavaksi?

Joulun alla, vastauksia Amman kysymyksiin

Vanha pukki hakeutui kirjakuusen suojaan

Amma, blogista Amman lukuhetki, haastoi minut kertomaan vastaukseni jouluaiheisiin kysymyksiin. Kiitos haasteesta.

Kysymykset vastauksineen:
 
1. Mikä tuo sinulle joulumielen?

En pidä itseäni jouluihmisenä, vaikka teenkin joulun alla omat valmisteluni. Raivaan kotona arjen sälää, että joulukoristeille ja kuuselle olisi tilaa. Leivon joulutorttuja ja piparitalon lasten kanssa. Kestän ostolaatikot, mutta ilman suklaata ei ole joulua. Yhtenä jouluna melkein kokeiltiin.

2. Mikä on mieleenpainuvin lukukokemuksesi (ei siis välttämättä paras kirja) tältä vuodelta?

Mieleenpainuvin lukukokemukseni lienee joissain sarjoissa (Gabaldon, Rowling) ja tiettyjen kirjailijoiden tuotannossa (Utrio), jolloin en voi lopettaa lukemista millään. Se on älytöntä, koska kirja ei häviä, jos nukkuu välillä. Mutta jostain syystä aika monta yötä olen käyttänyt lukien, täysin hereillä ja innosta kihisten. Paperilla olevat pienet kirjaimet tietyssä järjestyksessä voivat saada aikaa ulvoitkun, hohotusnaurun tai viedä kuviteltuun maailmaan, joka on oikeaa maailmaa todellisempi. Se on uskomatonta kerta toisensa jälkeen.

3. Milloin viimeksi hemmottelit itseäsi ja miten?

Kaikki syötävät herkut ovat minulle hemmottelua, tosin moni lukeminen on minulle yhtä lailla hemmottelua. Koska yritän saada opiskelujani siihen pisteeseen, että voin alkaa joulunvieton, olen kantanut kirjastosta itselleni hemmottelupinoa. Pinosta löytyy mm. Habibi ja Talvisota. Olen järjestänyt pinon yöpöydälle odottamaan h-hetkeä.
 
4. Mitä toivot joululahjaksi?
 
Vietän joulun mukavien ihmisten kanssa, joilta toivon rauhallista mieltä. Toivon mielenrauhaa myös itselleni. Toivon lukuaikaa ja monta ihastuksen hetkeä hemmottelupinosta. Joku kirja lahjaksi olisi iloinen yllätys.

5. Mikä on lempijoululaulusi?
 
Sylvian joululaulu, joka on niin kaunis. Kaikki itkettävät joululaulut ovat oikein hyviä.

En laita haastetta tällä kertaa eteenpäin. 

Oikea lukeminen on ollut opiskelulukemisen vuoksi jäissä. Tämän ärsyttävän tilanteen vuoksi en ole tähänkään blogiin mitään päivittänyt. Hengenpitimikseni olen lukenut vanhoja kunnon lohtukirjoja yöllä tarpeen mukaan. Toivon asiantilan korjautuvan joulun aikaan.

Kaikille blogia seuraaville oikein hyvää joulun aikaa. Lukekaa ja syökää suklaata. Talvipäivänseisausta ja varsinkin sitä seuraavaa päivää voi juhlia pienellä riehakkaalla tanssilla.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2.12.2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2.12.2013

Tervetuloa seuraamaan Kirjabloggaajien joulukalenteria 2013!

Eilen avautui ensimmäinen luukku kirjabloggaajien joulukalenterissa blogissa Luettua elämää. Tänään kerron yllätyksellisestä lukukokemuksesta. Ideaa voi soveltaa vaikkapa miettiessään kirjalahjaa intomieliselle lukijalle

Tänä syksynä lukupiirissämme päätimme lukea mysteerikirjan, jossa päätavoitteena oli itse tekstiin keskittyminen. Kokemukseni mukaan ryhtyessään lukemaan kirjaa lukija on jo monella tavalla tietoinen siitä, mitä tuleman pitää. Useimmiten lukija tietää käsissään olevasta kirjasta yhtä sun toista ja olemassa olevat tiedot ja mielipiteet muodostavat jonkinlaisen kuorrutteen lukukokemuksen ympärille. Lukija on kenties kuullut kirjailijasta, jopa lukenutkin jotain häneltä aiemmin. Hän tietää kirjan lajista ja voi sen halutessaan tarkistaa takakannesta. Kirjasta voi olla olemassa olevia arvoita, suositteluja ja varoituksia. Kun kirja on käsissä, voi lukea takakannen tekstin, joka jo kertoo sisällöstä, nimeää ja luonnehtii päähenkilöitä, kuvaa tapahtumien kulkua ja pahimmillaan loppuratkaisua. Sisäliepeissä on moninaisia kuvauksia kirjailijasta ja miltei aina valokuva tekijästä. Kaikki kirjan ulkoasussa: kansikuva, kansien typografia ja väritys luovat mielikuvia siitä, mitä nyt on odotettavissa. Sitten lukija avaa kirjan ja lukee ensimmäiset lauseet.

Olen aina ollut kovin kiinnostunut tuosta edellä kuvatusta kuorrutteesta, joten minun on miltei mahdotonta ilman erillisjärjestelyjä päästä suoraan tekstiin kiinni, ilman ennakkotietoja. Mutta tänä syksynä järjestimme tuon mahdollisuuden, kirjaston väki paketoi lukupiiriläisille ja kaikille halukkaille mysteerikirjan luettavaksi. Kirjasto käytti sanomalehteä, mutta lahjamielessä suosittelen tapettia tai vahvaa paperia kääreeksi. Ideana on paperoida kirja niin, ettei näkyvillä ole kantta eikä mitään muitakaan tunnistetietoja. Mahdollisten muiden tietojen, kuten sisällysluettelon, henkilöluettelon, esipuheen ja loppupuheen suhteen paketoija voi käyttää omaa harkintaansa, mutta suosittelen pysymään lujana ja paketoimaan mahdollisimman paljon.

Mysteerikirja on kaksinkertainen ilo

Mysteerikirjan lukukokemus on häkellyttävä. Kun sain paketoidun mysteerikirjan käsiini, pyörittelin sitä saadakseni tietoa, mutta ulkokuori ei antanut mitään vinkkiä sisällöstä. Kansitekstin kaipuussa luin jopa kääreeksi pyöräytytetyn sanomalehden tekstit! Useita kertoja lukiessani mietin, millainen kirja tämä on, kuka tämän on kirjoittanut ja mikä olisi minun mielestäni tämän kirjan nimi. Kaipasin erityisesti kansikuvaa ja takakantta. Silti oli virkistävää lukea ilman ennakko-odotuksia. Lukupiirissä ensin keskustelimme lukukokemuksistamme niin, että kaikien kirjat olivat vielä kääreessä. Lopuksi purimme kääreet ja kävimme keskustelun niistä ajatuksista, joita kirjan kansien näkeminen sai aikaan. Siinä lokakuissa lukupiirissä vallitsi melkoinen yksimielisyys mysteerikirjojen ihanuudesta ja vapaana lukemisen ilosta. Silloin meidät oli laitettu lukemaan saksalaista nykykirjallisutta, olihan edessä vielä Helsingin kirjamessut, joiden teemamaana oli Saksa. Osa tämän lukiessaan arvasikin.

Tämä kuvassa oleva mysteerikirja on kääritty teitä varten, jotka tulitte avaamaan luukun. Kirja alkaakin sitaatilla, joka on luettavissa kuvatekstissä.

"Sitten puukko osuu. Renki iskee kahdesti saadakseen pitkän terän kamaran läpi ja se uppoaakin vaivattomasti kahvaa myöten kaulan rasvakerrokseen. Karju ei ensin huomaa mitään, se makaa hetken kuin miettisi. Jo vain! Se ymmärtääkin että sitä tapetaan ja kiljuu ja korisee, kunnes ei enää jaksa." - Knut Hamsun

Varsinainen teksti alkaa kertojan pahoittelulla, jossa kerrotaan käsillä oleva tarinan voivan hämmentää, ahdistaa ja häiritä lukijoita. Eikä pelkästään lukijoita, äänessä oleva kertoja pelkää kustantajalle koituvan harmeja, kenties jopa vankilatuomion. Ja sitten tarina jatkuu:

"Jo kynän pitelemisestä saan kauheat krampit. Valoakin minulta puuttuu, on pakko lopettaa pimeän tullen; kirjoitan hyvin, hyvin hitaasti. En puhu teille siitä miten vaikea oli löytää tätä vihkoa, en puhu loasta joka likaa kaiken, sotkee tuskin kuivuneen musteen. Toivon, että kustantaja, jolla on kärsivällisyyttä tulkita tätä sian kirjoitusta, ottaisi huomioon, miten kamalasti joudun ponnistelemaan kirjoittaakseni luettavasti. Jopa asioiden muistaminen on vaikeaa."

Riisuttu lukukokemus kannattaa. Se, miten se toimii uutuuskirjalla, on minulta kokeilematta, koska omat kokemukseni ovat vanhemmista kirjoista. Ehkä uudet kirjat ovat kaikkien tiedossa ja ensimmäisen sivun lauseista arvaa lukevansa juuri Sen kirjailijan uutuutta, mutta tässä mysteerikirjassa on aineksia todelliseksi lukunautinnoksi paljon lukevalle ystävälle. Uskon tämän toimivan parhaiten vanhoilla kirjoilla, joko antikvatiaatista tai omasta hyllystä noukituilla. Mysteerikirjan mukaan kannattaa laittaa ohjeet, jotka auttavat lukijan uudenlaisen lukukokemuksen alkuun. Ohjeet saattaisivat olla tällaiset:

Ohjeet mysteerikirjan lukemiseen:
1) Säilytä yllätys ja pidä kirja käärittynä lukemisesi loppuun asti.
2) Lue kirja maistellen sanoja, ilmaisua ja tarinan kulkua. Mitä ihmettä mahdatkaan lukea?
3) Luettuasi kirjan, avaa kääreet. Millaisen kannen olisit kirjaan suunnitellut? Mikä mielestäsi oli teoksen nimi?
4) Jos pidit ideasta, paketoi uusi mysteeri ja anna se eteenpäin.

Mysteerikirjan idea ei ole omani, olen sen joltain lukemisen ideasivustolta parastanut. Idea on kuitenkin ihastuttava ja helppo toteuttaa. Valitsin mysteerikirjaksi, kuva alla, yhden omista suosikeistani, vaikka en ole kyseisestä kirjasta blogiini kirjoittanutkaan. Mutta ei hätäpäivää, kirjan ovat lukeneet ja lukukokemuksestaan blogganneet ainakin Hanna Kirjainten virrassa, Kirjakettu Unohdettujen kirjojen hautausmaalla, Noora Tea with Anna Karenina ja Katarina Käytännöllisiä kokeiluja kirjojen kanssa. Antakaa lahjaksi uudenlainen lukukokemus mysteerikirjalla.

Huomenna odottaa uusi joulukalenterin luukku. 3.12 on vuorossa blogi Kaikkea kirjasta.

Sikatotta, kirjoittanut Marie Darrieussecq

Pihkatapin kirjoittajaa kuuntelemassa

Minulla oli ilo olla kuuntelemassa esikoiskirjailija Antti Heikkisen turinointia ja musisointia Siilinjärven kirjastossa 9.11.2013. Heikkinen on kirjoittanut kiitellyn romaanin Pihkatappi, joka on ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi tänä vuonna. Pihkatappi on savolainen taidonnäyte ja harmikseni en ole sitä vielä lukenut. Tämä lukemattomuus miltei muodostui henkilökohtaiseksi esteeksi tilaisuuteen lähtemiselle, mutta onneksi lähdin.

Jokin aika sitten olin kirjamessuilla ja ymmärsin, miten vaikeaa kirjailijan on puhua mielenkiintoisesti. Nyt pääsin kuuntelemaan, kuinka homma hoidetaan savolaisittain. Antti Heikkinen on esiintymiseen tottunut sanataituri, joka pääsi kertomaan kotiyleison eteen itsestään, kirjoittamisistaan ja muista itselleen tärkeistä asioista. Kirjoittamisen, niin nyt julkaistun Pihkatapin kuin muiden vielä julkaisemattomien tekstien, mieli ja polte tulivat Heikkiseltä hyvin kuvatuiksi ja perustelluiksi. Nilsiäläinen maalla kasvanut nuori mies on elämässään ennättänyt kiinnostua monesta asiasta ja kiinnostuksiinsa myös innostuneesti tarttua. Täällä Savossa Heikkinen tunnetaan monista kesäteatterirooleistaan, ja yleisöstä kysyttiinkin, milloin näytteleminen alkoi. Mopo mahdollisti liikkumisen, joten teatteritoiminta alkoi Heikkisen kohdalla 15-vuotiaana. Pihkatappiakin Heikkinen teki useamman vuoden ja teoksen tie kirjoittajalta kustantajalle ei ollut aivan virtaviivaisen suora. Oikea kustantaja teokselle löytyi, ja Heikkinen kertoi, että Pihkatappi säilyi omana kustannusprosessin ajan ja hän on lopputulokseen tyytyväinen.

Siilinjärven kirjaston lukusali oli täynnä väkeä ja yleisö nautti laillani hyvin lämpimästä ja kotoisasta tunnelmasta. Heikkinen vastasi avoimesti yleisön kysymyksiin ja sai mm. ehdotuksen näytelmän kirjoittamisesta. Yleisössä oli useita Pihkatapin jo lukeneita ja kirjan kieltä kiiteltiin. Savolaisvoimin äidyttiin pähkäilemään savon kielen kuvaavuutta ja teoksen sanojen alkuperääkin mietittiin. Heikkinen kertoi, että on Pihkatapissa käyttänyt kieltä, jota on lapsuudessaan ympärillään kuullut, joten kirjoitetusta tekstistä on tullut kaunokirjallisen teoksen lisäksi myös oman ja yhteisen kulttuurin tallenne.

Heikkisen kuvaamana kirjoittamisesta tuli helppoa ja luonnollista, vaikka romaanin kirjoittamisessa lienee oma ponnistelunsa ollut. Parhaimmillaan kirjoittaminen käy Heikkiselle levosta. Ilahduin kuullessani, että ainakin pari kaunokirjallista aihiota on jo valmiina. Tällä hetkellä Heikkinen työstää Juice Leskisen elämäkertaa, joka varmasti on toisenlainen työmaa verrattuna Pihkatappiin, joka on tekijänsä mukaan 98% fiktiota. Tilaisuus huipentui kahteen lauluun, jotka Heikkinen lauloi Maarit Halosen säestämänä. Voih! Edestäni kuulin rouvien ihailevan kirjailijan lauluääntä. Itse suputtelin samaa asiaa vieressä istuvalle. On hienoa, että on olemassa savolainen kirjailija, joka on myös supliikkimies, laulaja ja näyttelijä. Pidän Antille peukkuja, kun torstaina palkinnonsaaja julistetaan.

Pihkatappi on luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Amman lukuhetkessä (vieläpä savoksi).

Lue kirja! No minä luin. Tavallaan. Ooh, Granta.

Sain jonkin aikaa sitten käyttööni ilmaiseksi kuukauden Lue kirja -palvelua. Tämä kuukauden ilo ei liity blogiini millään lailla. Lue kirja -palvelussa voi noin 25 € kuukausihintaan lukea sähköisesti Otavan valikoimasta haluamiaan kirjoja. Olin jo aiemmin ajatellut, ettei tämä palvelu ole minua varten, koska saan muutenkin istua koneen äärellä ja kirjojen luku vanhanaikaisesti on tähän sähkö&ruutu-elämään mukavaa vaihtelua. Mutaa nyt halusin kuitenkin kokeilla, kuinka luku sujuu puhelimella (itselläni Lumia 900).

Kirjautuminen oli helppoa, joten olin nopeasti valikoimassa luettavaa itselleni. Jokusen kirjan valitsin, mutta tosissani en ryhtynyt lukemaan. Ruutu oli lukemiseen ärsyttävän pieni ja se tunnelma, joka minulle lukijana tulee uuden kirjan ensimmäisten sivujen silmäilystä, hävisi palvelussa kokonaan. Minulle on todella tärkeää nähdä kansi, takakansi, kirjan mahdolliset liepeet ja kaikki se tieto, jonka saan selatessani kirjan ensimmäiset sivut. Kauneimmissa kirjoissa valittu fontti, tekstin asettelu sivuille ja vaikkapa sivunumerot vaikuttavat lukukokemusta vahvistavasti. Tässä e-kirja-palvelussa on vain teksti, jota voi rullata alaspäin. Voi että!

Ensin luin Parnassoa ja selailin paria kirjaa. Sitten tärppäsi todella. Löysin Grantan uusimman numeron kolme tekstiä. Olen lukenut aikakausikirja Grantasta, josta nyt ilmestyi ensimmäinen numero. Teemana on ruoka. Minä, joka en pidä lyhyistä jutuista (en usko tätä kohta enää itsekään!), hihkuin lukiessani Anu Silfverbergin kirjoittamaa Ylimääräiset kilot. Ällöttävää ja aika jännää. Lisää, kiljuin. Seuraavana luin Turskan, joka on Leena Parkkisen kirjoittama. Pidin todella paljon huimista siirtymistä nykyhetkestä menneeseen ja taas takaisin.

"Olut tuotiin pikkuruisessa tuopissa, aivan kuin nukkekodin astiassa. He pilailevat minun kustannuksellani, Runoilija ajatteli. Hän tunsi silmät ympärillään, mutta kun hän käänsi päätään kukaan ei näyttänyt katsovan suoraan."

Lisää! Kolmas löytämäni oli Philip Teirin Mansikka 1979. Se oli nimensä puolesta hivenen kryptinen, mutta nimen merkitys selvisi aika pian aloitettuani lukemisen. Teir kirjoittaa lumoavan oudosti ja samaan aikaan kovin tavallisesti perheistä ja kiintymyksestä. Tunteista ja muistoista tulee joskus maukkaita, mutta Mansikka 1979 näyttää aivan padan pohjalle saakka. Kuvotus kurkussa päädyin lukemaan Teirin tekstin ja lopuksi olin pohjattoman surullinen. Muistin lapsuuteni ruokaihanuuksia ja ihmiset, jotka niitä minulle tarjosivat. Muistin myös hetket, jolloin jouduin luopumaan niistä lopullisesti. Mansikka 1979 onnistui itkettämään, oksettamaan ja naurattamaan.

Joten lopuksi pääsin yli ruudusta, fontista ja kaikesta maallisesta. Kiitos Grantan, ruoka sai mielessäni mitä moninaisimpia mielleyhtymiä. Jos lukisin enemmän sähköisiä kirjoja, tottuisin ruutulukuun. Juuri nyt en halua jatkaa harjoituksia, mutta Lue kirja -palvelussa on omat hyvät puolensakin. Tulevalla viikolla kuljen paikasta toiseen, joten on hyvä, että mukanani on puhelimen kautta aina KIRJAluettavaa. Koska kannan kirjoja ja papereita mukanani opiskeluun liittyen, arvostan kantourakkani keventämistä tältä osin.

Grantan ensimmäisestä osasta on kirjoittanut minua perusteellisemmin ainakin Katja Lumiomenassa
ja Jenni Kirjakirpussa.

Valoisia messuhankintoja

Ostin kirjamessuilta muutaman pokkarin (Forsgrenin: Auringon kehrä, Itkosen Hetken hohtava valo ja ensi viikon lukupiirin kirjan Puolikas keltaista aurinkoa, kirjoittajana Chimamanda Ngozi Adichie). Nyt kun pokkarien nimet ovat listana, huomaan ostaneeni itselleni valoa ja aurinkoa pimeyteen. Lisäksi ostin mangaa, osa lähti kotiin asti ja yksi jäi kummitytölle. Minun piti ostaa Habibi, mutta unohdin. Se oli HALPA ja pelkään, etten koskaan saa sitä luettua. Tilasin itselleni Parnasson.

Ja sitten ostin kuvassakin olevan Ermanno Bencivengan Olipa toisenkin kerran. 52 ajattelemisen arvoista satua. Itseni pitää lukea satuja (=haluan lukea satuja) ja ajattelin tulevaisuudessa muutaman muunkin laittaa kyseisiä filosofisia satuja lukemaan. Sadut ovat lyhyitä, parin kolmen sivun mittaisia ja eivät mitenkään erityisesti lapsille suunnattuja.

 "Eräänä päivänä luku neljä kyllästyi olemaan parillinen. Se ajatteli, että parittomat luvut ovat paljon kevyempiä ja hauskempia. Ja se kyllästyi myös siihen, että se oli muodoltaan vallan väritön, vähän kuin pieni tuoli. Se katsoi seitsikkoa ja ajatteli, miten sukkela ja elegantti se oli, ja kolmonen oli sen mielestä pulska ja sukkelaälyinen, mutta itse se mielestään oli kovin kulmikas ja vailla persoonallisuutta."

Satu Nelosen ongelma jatkuu Suuren Matemaatikon luoksen tehtyyn vierailuun, joka antaa neljälle ajattelemisen aihetta. Ihana pienehkö kirja, josta riittää minulle iloa pitkäksi aikaa.

Kirjamessuilta pää täyteen ajateltavaa, osa 2

Kaksi päivää kirjamessuilla aiheutti sellaisen ajatusruuhkan päässäni, että ykkösosan kirjoitettuani jatkan tässä vielä toisen samanmoisen oman messuantini ruotimista.

Eräs teema, jonka kuulin messuilla useamman kerran, oli oman lukijanlaadun kuvailut. Mielestäni moni kirjailija pohti ääneen omaa lukijuuttaan. Joten, kirjailijoita kuunnellessani, pohdin myös millainen lukija itse olen. Olen aina luullut, että luen paljon, mutta nyt olen alkanut epäillä asiaa. Tällä hetkellä lukuaikaani vähentää mm. täyspäiväinen opiskelu. Toisten lukublogeja lukiessani ymmärrän, että moni lukee paljon minua enemmän. Rakastan suositella ja vinkata kirjoja, joita en välttämättä ole aina edes lukenut. Pidän myös kertoa uudelleen tarinoita kirjoista, joita olen lukenut. Varsinkin perheeni saa nauttia tästä piirteestäni. Kirjastosta kantamani kassit ovat vain yhden viidesosan verran minulle tarkoitettuja, valtaosa menee perheemme muille jäsenille. Usein valitsen kaikille lapsilleni oman kirjan kirjastoreissullani. Pyrin yllättämään, yksi saa kirjan Euroopan kartoista, toinen pekonikeittokirjan ja kolmas paperitaitteluoppaan.

Jo ylistämäni Eoin Colfer kertoi olevansa lukemisen suhteen kaikkiruokainen. Ruokapöydässäkin hänen piti lukea vaikka muropaketin kylkiä, lukuhimo pakotti siihen. Olen aina kammonnut lyhyitä tarinoita ja kääntynyt iloiten lukemaan paksuja romaaneja. Toki luen paksukaisia vieläkin, mutta olen löytänyt myös lyhyyden ilon. Jo jonkun aikaa olen saanut kotiini Outokumman Kummalinnun munia eli raapaleita, jotka ovat sadan sanan lyhytnovelleja. Sellaisen kirjoittaminen vasta hauskaa onkin. Kokeilkaapa! Samaa nopealukuisuuden ja lyhyen lukemisen iloa olen kerännyt sarjakuvista. Olen siis miltei kaikkiruokainen lukija, jonka arki asettaa esteitä lukemiselle. Haluan lukemani tekstin olevan minulle merkityksellinen, mutten voi sitä tietää ennakkoon. Ensin täytyy mennä kokeilemaan, miltä se teksti tuntuu.

Takaisin messuille. Huomasin viihtyväni parhaiten nuorten kirjojen lavan yleisössä. Louhi-lavasta vastasivat Kallion lukion opiskelijat eli KirjaKallio. He, ilmeisesti opettajansa johdolla, olivat suunnitelleet hienon kokonaisuuden ainakin lauantaille ja sunnuntaille, jolloin itse olin paikalla. Pidin todella paljon iloisesta ja rennosta ilmapiiristä Louhi-lavalla. Esitetyt tekstit elävöittivät haastatteluja. Kiitos KirjaKallion porukalle!

26.10.13
Loppuillan vietin ruotsiksi kuunnellen Folkhemmets förorter -keskustelun, jossa kirjailijat Susanna Alakoski, Eija Hetekivi-Olsson ja Mathias Rosenlund kertovat omia ajatuksiaan köyhyydestä ja siitä, kuinka köyhyys näkyy heidän teoksissaan. Tänään Helsingin Sanomissa oli juuri viimeksi mainitun esikoiskirjailijan haastattelu. Köyhyys näyttäytyi sielunmaisemana, jossa vallitsevana on voimattomuus. Pidän yhteiskunnallista keskustelua köyhyydestä tärkeänä ja arvostan sitä, että kirjallisuuskin on teosten kautta mukana keskustelussa.

Olin toki muuallakin kuulolla, mutta jätän kaikki pettymykset ja ärsytykset kertomatta. Upotan ne unohdukseen.

27.10.13

Valmistauduin ajatuksella Kari Hotakaisen uutuutta Luonnon laki käsittelevään lukupiiriin. Lukupiirin olennaisin asia on lukukokemuksen jakaminen. Tilaisuus, johon otin osaa yleisönä, oli paneelikeskustelu romaanista. En voi valittaa, sain kuunnella arvostamani kirjailijan mielipiteitä ja ymmärsin lukemani teoksen uudella lailla. Luonnon laki on hyvä nimi teokselle, teos kertoo kuolemasta ja siitä, kuinka kaikki ihmisen rakentama tuhoutuu. Yhteiskunnan rakenteet, jotka ihminen on rakentanut suojakseen, tuhoutuvat. Kaikki ihmiset syntyvät, elävät ja kuolevat. Se lienee luonnon laki.  

Kirjamessuilta pää täyteen ajateltavaa, osa 1

Olin Helsingin kirjamessuilla kaksi päivää tänä vuonna, lauantain ja sunnuntain. Kaltaiselleni ahnehtijalle tilaisuus on otollinen, haluttua herkkua on ympärillä riittävästi ja paljon sen yli. Olen aiemmin käynyt kerran kirjamessuilla ja opin silloin, etteivät messut ole minulle otollinen kirjakauppa, vaikka siltä näyttävätkin.

26.10.13
Päätin aloittaa painavasti, jotta voin keventää päivän mittaan mittaamattomaan aineettomuuteen. Menin kuuntelemaan vakavaa keskustelua hitaasti avautuvasta kirjallisuudesta otsikolla Liian vaikeaa, kiitos. Kuulin, että viihdekirjallisuuden rahoilla kustannetaan sellaistakin kirjallisuutta, joka ei myy. Tämä on minulle aivan ymmärrettävää, kirjan arvo ei ole kiinni sen myyntiluvuista. Ymmärrän kirjallisuudesta käytävän arvokeskustelun niin, että jokaisella lukijalla on yksi ääni, jonka arvo laskettaessa on merkityksellinen juuri sille lukijalle. Myös itselle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten äänillä on väliä. Se, että kirja X on hyvä kirjallisuustieteilijän, arvostetun kriitikon ja suositun kirjablogin pitäjän mielestä, ei auta minua lainkaan, jos itse en syty kirjan teemoista, sen kielenkäytöstä ja henkilöistä. Sen sijaan lukupiirini jäsen, jonka mielipidettä arvostan, voi saada minut lukemaan kirjan, jota kaikki edellämainitut moittivat. Kirjoja voidaan kirjoittaa, kustantaa, ostaa hyllyyn, lukea ja antaa toisille lahjaksi mitä moninaisimmista syistä. Minä olen kiinnostunut kirjoista, joilla on merkitystä minulle tai niille toisille ihmisille, joita ympärilläni on. Merkitys on joskus huimaavan syvällinen, joskus hilpeän pinnallinen.

Jatkoin samassa salissa kuunnellen lukupiireistä ja kirjabloggauksesta tilaisuudessa Jaetun lukemisen lumo. Olen itse ollut monessa lukupiirissä, joista kaksi jatkuu toistaiseksi. Pidän myös kirjalukublogia, joten aiheet olivat kovin tärkeitä minulle. Lukupiirit ovat tutkitustikin naisten harrastus, jossa ikä ja koulutus lisäävät riskiä joutua lukupiiriin tai jopa perustaa oma, joten suuri kapinallinen en tuntenut salissa olevani. Uskon, että sekä lukupiirejä että -blogeja yleisesti väheksytään samaan tapaan kun alaviistoon katsotaan kaikkea sitä, mitä aikuiset naiset elämässään tekevät palkkatyön lisäksi.

Ennätin kuuntelemaan loput kansakuntamme huumorintajun mahdollisesta alennustilasta Louhi-lavalle, jossa keskusteltiin teemalla Kansannauru - mikä meitä naurattaa. Sitten olikin vuorossa messujen henkilökohtaisesti suurin ilo ja yllättäjä: kirjailija Eoin Colfer. The Reluctant Assasin / Salamurhaajan oppipoika aiheenaan haastateltavana oli suosittu irlantilainen kirjailija, joka on minulle tuttu lähinnä kirjojen kautta, joita olen jälkikasvulleni ostanut. Mieshän on kirjoittanut Artemis Fowl -sarjan. Nyt hän oli kertomassa uudesta kirjastaan Salamurhaajan oppipoika ja tuli siinä samalla kertoneeksi omasta elämästään ja kirjailijanlaadustaan todella vetävästi ja houkuttelevasti. Hän kertoi, että tarinankertominen on varsinainen supervoima, jolla on paljon käyttöä elämässä. Colferin mielestä kirjojen luvun ei tarvitse viisastuttaa lukijaansa, hän kirjailijana haluaa ainoastaan innostaa ihmisiä lukemaan lisää.

On todella taito viihdyttää kuulijoitaan puhuen kirjoista ja kirjoittamisesta. Itse en kaipaa kirjailijalta surkeuden tai vaivojen kuvausta. Hänen ei tarvitse kertoa omaa tulkintaansa kirjoittamastaan teoksesta, ei avata minulle omaa arvoansa kirjailijana ja taiteilijana. Minä lukijana kyllä löydän sen, jos se on minulle mahdollista löytää. Toivon kuulevani kirjojen kirjoittamisen prosessista. Arvostan ihmistä, joka ottaa työnsä tosissaan. Minua kiinnostavat myös muut elämään ja ihmisenä olemiseen liittyvät asiat, jotka kirjailija kokee itselleen tärkeiksi.

Minun piti miettiä ja hautoa monta päivää, mitä kaikkea haluan messuilta teille kertoa. Kuvia ei ole lainkaan, mutta näköjään sanottavaa riittää niin, että jatkan ainakin yhden tekstin verran aivan piakkoin.

Vain pahaa unta

 

Vain pahaa unta on kannesta lähtien lumoava sarjakuvateos. Heti kirjan avattuani voin lukea, että kaikki kirjassa oleva on totta henkilöitä myöten. Lukiessa ja kuvia katsellessa erityisesti yölliset tapahtumat ja tunnelmat olivat minullekin kovin tuttuja. Juuri noin väsynyt, aivan kuin teoksen isä, minä olin, kun lapset olivat pieniä ja yöt pilkkoutuivat pieniksi toisiinsa liittyviksi paloiksi, joiden saumakohdat tuntuivat oksettavana uupumuksena koko kehossa.

Vain pahaa unta kertoo tyttären painajaisista ja unista, joita isä saa läpielää päivin ja öin. Kaikki päivällä koettu ja kuultu siivilöityy uniin, joita kirjassa kuvaillaan ja kuvitetaan. Unet on numeroitu (1-16) ja jokaisessa unessa merkkinä on myös kokijansa ja näkijänsä ikä (3-6 v.). Kuvitus on sekä Villen että Ainon käsialaa. Tämä voi kuulostaa kerrottuna kuivahkolta, mutta toteutus on kaikkea muuta.

Vain pahaa unta liikutti minua ja toi mieleen omia muistoja unista ja möröistä. Välillä pelottavassakin unessa löytyi jotain hauskaa. Useampi perheessämme luki jälkeeni kirjan ja kaikki nauroimme erityisesti yhtä kohtaa.

"En saa unta. Pelottaa... Ettei isällä ole aamulla tissejä."

Vain pahaa unta -teosta voi suositella kaikille lukutaitoisille, ikään katsomatta. Se vie lukijansa hetkeksi pois tästä todellisuudesta, kaikille ihmisille yhteiseen toiseen maailmaan.

(Toivottavasti Aino tienaa unillaan hyvin! Kuvatkin olivat upeita. Kenelle tämän voisi ostaa lahjaksi? Itselle?)

Lokakuun valo lukevalle

Lokakuu ei kuulu suosikkikuukausiini, mutta nyt näköpiirissäni on kaksi iloa, jotka liittyvät lukemiseen.

Ensimmäisenä lempikirjailijani Kaari Utrio kiertää ainakin kolmella paikkakunnalla esiintymässä täällä Itä-Suomessa. Hän kertoo historiallisen romaanin kirjoittamisesta käyttäen Seuraneiti-romaania havainnollistajana. Iisalmessa Utrio on 8.10, Varkaudessa 9.10 ja Kuopiossa 10.10.

Toinen iloni on Helsingin kirjamessut lokakuun lopulla, jonne pääsen lähtemään. Olen ollut kirjamessuilla vain kerran aiemmin, joten uutuuden viehätystäkin on vielä roimasti mukana tunnelmaa kohottamassa.

Molemmat tapahtumat vievät minut lukevien ja kirjoittavien ihmisten luo, joten mahdollisuudet uusilla ajatuksille ja oivalluksille ovat olemassa. Aion kuunnella, katsella ja ottaa opikseni.

Jääskeläiseltä tulossa uutuus

Ihastuttavassa mainoskampanjassa, johon nyt itsekin otan osaa tällä postauksella, voi voittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen koko tuotannon. Olen lukenut Taivaalta pudonnut eläintarha -novellikokoelman, mutta se, että juuri ymmärsin hänen teoksiaan löytyvän myös äänikirjoina, herätti todella mielenkiintoni. Kirjastoonko tässä nyt pitää lähteä? Ilmeisesti.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Automatkoillani on raikunut ruotsalaisen Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja äänikirjana. Kaunis yritykseni kirjaston äänikirjahyllyllä oli valita minulle uusia kirjailijoita ja kirjoja. Ja tässä sitä nyt ollaan. Edellinen osui kohdalleen, mutta nyt ei käynyt niin onnekkaasti.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kahdesta naisesta kertova kirja. Naiset joutuvat toistensa vaikutuspiiriin maaseudulla Ruotsissa ja vastoin todennäköisyyksiä ystävystyvät. Rankka ja eteerinen kohtaavat, molempien naisten vaikeat elämäntarinat tulevat teoksessa ääneen kerrotuiksi ja vaieten kuulluiksi. Eteeristä edustaa ainakin teoksen kerrontatapa ja naisten toiminta tarinan nykyhetkessä. Tarina on täynnään käsikkäin kävelyä ja ikkunasta katselua.

Äänikirjalla on mittaa seitsemän CD:tä. Ensimmäisen kuunneltuani olin valmis lopettamaan kesken. Päätin itsepäisyyttäni jatkaa. Nyt kirjan lopussa uskon päättäväisyyden olevan yliarvostettu luonteenpiirre tai päähänpinttymä. Kaikesta tästä huolimatta Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -teoksella on ansionsa. Se on kauniisti kirjoitettu tarina ihmisen selviämisen mysteeristä ja ihmisten välisen yhteyden vaikeudesta. Henkilö, joka nauttii näistä teemoista kirjassa, nauttinee tästäkin.

Voi olla, että äänikirja lisäsi ongelmiani. Lukijana oli Seela Sella, joka sopi äänellään ja puhetavallaan teoksen maailmaan. Mutta! Minulle kahden päähenkilön tarina oli miltei päällekäinen, kaikki kertautui ja toistui. Vaikka kaksi naista, Veronika ja Astrid, olivat eri ikäisiä ja olivat eläneet hyvin erilaiset elämät, oli heidän suhtautumisessaan maailmaan ja itseensä paljon samaa. Ja kun kaksi samanlaista laitetaan yhteen, tulee todella paljon yhtä ja samaa.

Ärisin autossa, kun tarinan edetessä taas nämä kaksi naista tapasivat ja toinen aloitti monologinsa. He erosivat ja ensi kerralla heidän tavatessaan olikin sitten toisen vuoro yksipuhelulle. Muistelin mielessäni Lumiomena-blogissa Katja Jalkasen esittämää hienoa Joel Haahtela -bingoa ja päätin olla tekemättä tätä Linda Olsson -bingoa enää koskaan.

Gummeruksen sivulla kerrotaan kirjan suuresta suosiosta. Kun esittelyitä kirjailijan muusta tuotannosta katsoo (Sonaatti Miriamille ja Kaikki hyvä sinussa), minun lienee parasta osoittaa päättäväisyyttä ja jättää nämä kirjat toisten luettavaksi.

DragonSlayer666, voi sentään!

Eilinen myöhäisilta meni teiniangstia hihitellessä. Perheenjäsenten ikäahdistukset eivät paljon naurata, joten sitä hauskempaa minulla oli, kun luettavana oli Aleksi Delikourasin Nörtti: New game. Viime kuukausina olen lukenut yhtä ja toista nuorille tarkoitettua kotimaista kirjallisuutta (mm. Seitalan Karikko). Nämä kaksi Delikourasin kirjaakin (jatko-osa Nörtti2: Next level) ovat perheessä olleet jo pari viikkoa luettavina, mutta nyt vasta itse ennätin kirjan lukea.

Päähenkilönä on DragonSlayer666, joka mieluiten käyttäisi kaiken aikansa koneella, mutta kirottu äiti pakottaa pojan kouluun ja välillä uloskin. Delikouras onnistuu loistavasti kuvaamaan päähenkilön, jota murrosikä riivaa vähintään ysin verran koko ajan. Dragonslayer666, tai tuttavallisemmin Drago on juuri niin huitero, kun tuon ikäinen voi olla. Kodista tulee turvapaikka, kun koulussa sattuu ja tapahtuu. Tosin koneensa kautta Drago pystyy säätämään kaikenlaista säpinää ihan neljän seinän sisälläkin. Drago on hyvää tarkoittava, ainakin omaa hyväänsä hakeva nuori mies, jonka puolelle lukijana asetun ja toivon asioiden menevän hyvin. Mutta niin vain ei käy.

Dragohehkutuksesta huolimatta itselleni hauskin henkilö oli ehdottomasti äiti. Äidin hauskuushan tulee näkyviin juuri pojan reaktioista ja ihmettelyistä. Vai miltä tämä vaikuttaa:

"Mutsin mielestä mä en ole vielä täysikäinen enkä pysty huolehtimaan itsestäni kotona. Ihme perseilyä tuollainen. En mä ole enää mikään kakara, joka tukehtuu saman tien legoihin, kun sen jättää yksin kotiin. Mä tosin pureskelen legoja. Ne auttaa hyvin keskittymään, jos pelaan tärkeää matsia. Mutsi aina vinee, ettei se vie mua sairaalaan, jos mä tukehdun niihin. Mutsin mielestä raitis ilma tekis mulle välillä hyvää. Eikö sille ole koulussa opetettu, että ilma on nykyään saastunutta eikä maantiepöly tee hyvää hengitykselle?"

Dragon mielestä yli nelikymppisten naisten seurustelu pitäisi kieltää lailla. Syynä tähän on äidin uusi poikaystävä Jorgos, joka myös hämmentää soppaa tarinassa aivan loistavalla tavalla. Jorgos on puhuttanut kotona jo kakkososan lukeneita, joten epäilen, että sama meno (ellei parempi) jatkuu kakkosessa.

Nörtti on kirjoitettu hyvin, kieli on kuvaavaa ja värikästä. Tarina pitää otteessaan ja homma menee hyvin eteenpäin. Jos kirosanat ärsyttävät, tähän kirjaan ei kannata tarttua, vaikka niitä mielestäni tässä taitavasti käytetäänkin. Kotona kuulin, että Nörttiä lukemalla oppii taivuttamaan kirosanoja. Kaikille yläkoululaisille kirjaa voi suositella, mutta kaikki sitä vanhemmatkin saavat Nörtistä melkoisen määrän hupia. Nörtin voi lukea myös nykyisen koulujärjestelmän kuvana sovitteluineen ja puhutteluineen, jos aikuisena pähkäilee nuorten elämän kiemuroita ja mahdollisuuksia.

Lähikirjakauppa on ilo

Joku aika sitten monet kirjabloggaajat ostivat julkisesti kirjan tarkkaan harkitsemastaan kaupasta. Se päivä oli ja meni kohdaltani ilman kirjaostosta. Ostan vuoden mittaan paljon kirjoja sekä perinteisistä kirjakaupoista että nettikirjakaupoista, mutta nykyinen opiskelijastatukseni rajoittaa tätä ilottelua jonkin verran. En pelkästään osta kirjoja, vaan myös kerään ilmaisia kirjoja mukaani. Suhtaudun kirjoihin tunteellisesti ja yksinäisen kirjan nähdessäni voin viedä sen kotiin odottamaan uutta kotia. Siksi hyllyssäni saattaa ollakin useita kappaleita samaa teosta.

Asun pienellä paikkakunnalla, jossa on tasan yksi kirjakauppa. Siilinjärven keskustassa on Info, joka on minun lähikirjakauppani. Olen ostanut sieltä useita kirjoja ja toivottavasti tulen vielä ostamaan monia lisää. Lähikirjakauppa on aarre, jota haluan vaalia. Saan Siilinjärven Infosta loistavaa palvelua. Pienehkön kirjakaupan valikoima on riittävä ja tilaamalla saa tarvitsemansa. Usein vien toispaikkakuntalaiset vieraanikin kirjakauppaan ostoksille, varsinkin alennusmyyntien aikaan.

Eilen oli sopiva päivä käydä kirjakaupassa ostoksilla. Hauska yhteensattuma oli, että astuin kirjakauppaan miettien, mitä haluaisin teille kertoa omasta lähikirjakaupastani, mutta kuulinkin ajatukseni toisen suusta. Hyllyjen välissä kulkiessani sain kuunnella keskustelua, jossa eräs kauppaan tullut asiakas kertoi kassalla kuinka mukava kirjakauppa tämä on, koska "täällä voi hoitaa kahden minutin asian, mutta myös viettää tunnin etsien ja tutkien". Juuri näin! Lähikirjakauppa on paikka, johon tulen odottamaan perheenjäseniäni kylillä käydessämme. Tälläkin kertaa mieheni tiesi etsiä minua juuri Infosta.

Ostin Kari Hotakaisen uutukaisen. Pääsen lähtemään kirjamessuille ja aion osallistua siellä lukupiiriin, jossa keskustellaan Luonnon laki- teoksesta. Olen käynyt kirjamessuilla kerran aiemmin ja odotan kovin tuota lokakuista viikonloppua.

Viisas nainen tuo Renate Dorrestein

Arki on alkanut ja viikoissani on aika monta tuntia autoistumista. Vaikka tästä asioiden tilasta keksin vaivatta monta haittaa, yksi ilo tulee mukana - äänikirjat. Jo kesällä kirjastokäynneillä katselin äänikirjahyllyä ja huomasin vaikka kuinka monta ihanaa kuuntelematonta ja lukematonta, joiden kimppuun pääsisin heti opiskelureissuamisen alettua. Ajattelin jo kesällä, että aloitan kuunteluni mahdollisimman kevyellä äänikirjalla ilman mitään sivistymistarkoitusta.

Kirjailija Renate Dorrestein oli minulle aivan uusi tuttavuus. Olin pannut merkille, että kirjalla Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa on varsin houkutteleva ja kerralla mieleenjäävä nimi, mutta lukematta se on tähän saakka jäänyt. Äänikirja on seitsemän CD:n mittainen ja aika meni kyllä todella nopeasti tämän parissa. Dorrestein nappaa kuulijan päähenkilö Heleenin elämän hulluuteen, joka on niin totta, että kuulijana minua välillä itketti, välillä nauratti. Suurin asia, joka mullistaa Heleenin elämän, on äidin äkillinen sairastuminen. Siitä seuraa kaikenlaisia tapahtumia ja Heleen, jonka suhde äitiin ei ole aivan yksinkertaisen rakastava, on todella lirissä.

Dorrestein ei päästä teoksen henkilöitä helpolla, Heleenin perheessä ja lähipiirissä tapahtuu monia asioita samaan aikaan, kuten teoksen nimikin osoittaa. Minua kiinnosti Heleenin ja hänen persoonallisen äitinsä välinen suhde. Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa -teoksessa Dorrestein kertoo Heleenin suulla Margriet-äidin elämästä sellaisella iskukyvyllä, että täytyy ihailla. Heleen on nähnyt vain tyttären siivun äidistään ja välillä hän miettiikin, onko äidistä olemassa vielä vakavan sairauden kohdattuaan tyttärelle vieras kohta, josta hän ei tiedä.

"Äitinne haluaisi kovasti mennä sinne, Bill sanoi, hän on aivan tohkeissaan siitä.

Mutta Bill, en koskaan huomannut, että rouva van Dam ja äiti olisivat...

Uskokaa pois! He istuivat aina vierekkäin kahvipöydässä...

Lopetin puhelun hämmentyneenä. Tämäkin nyt vielä. Viettikö äiti Aurinkokummussa jotain salaista elämää, josta minulla ei ollut mitään tietoa? Minulle hän kyllä esitti säälittävää heti kun astuin ovesta sisään, mutta entäs poissa ollessani. Se olisi aivan tyypillistä hänelle,sille komediennelle."

Parasta kirjassa olivat hollantilaisen elämäntavan kuvaukset, jotka mielestäni olivat todella virkistäviä. Kirja oli surullisuutensa lisäksi samaan aikaan hauska ja sen huumori oli hyvin tummanpuhuvaa. Äiti ja tytär molemmat ovat olleet tyytyväisiä itsenäisyyteensä. Nyt kun molemmilta viedään itsemääräämisoikeus, lopputuloksena syntyy hyvin hermostuneita ja raivopäisiä naisia.

"Kutsukaa ritarit. Soittakaa sankarit. Ja se ainainen sätkä suupielessä.

Kutsukaa ritarit, älkää minua kutsuko."

Äänikirjan lukee Sinikka Sokka, jonka ääni sopii hienosti tarinan henkeen. Tämä kirja on täsmälääkettä elämäntuskaan kaikille elämää nähneille naisille. Blogikirjoitusta varten varsinaista kirjaa selanneena voin erityisesti suositella äänikirjaa. Kahdeksan tuntia viisaan naisen sanoja kannattaa ehdottomasti.

Säkenöivät hetket

Osa 1, kirjoitettu lukupiirin aattona 27.8.2013

Kun Säkenöivät hetket julkaistiin, ajattelin säästää kirjan itselleni pahan päivän varalle. Aikaa kului, jopa niitä pahojakin päiviä, mutta en vain saanut aloitettua kirjaa. Jahkailustani päättelin, että kirja pitää käsitellä lukupiirissä, koska sillä lailla kirjaa tulee luettua. Tässä vaiheessa olin jo lukenut ylistystä kirjasta lehdistä ja blogeista.

Koska ehdotin Kallion uutuutta lukupiiriin, tuli väistämättä se ilta, että kirja tuli aloittaa, jos mieli saada se ennen lukupiiriä luettua. Aloitin. Lukemiseni meni hirveäksi ähräämiseksi ja suhraamiseksi. Yritin alusta, keskeltä ja lopusta. Aloitin uudelleen alusta. Ei onnistu. Ei.

Minulle tässä kirjassa on feminiinisyyttä, hyvää käytöstä ja kauneutta, mutta nyt se ei toiminut. Tunnen olevani huonosti käyttäytyvä mies. Tai jotain muuta. Tämä kirja ei sovellu minulle. Tai sitten mielentilani on väärä.

En pääse tästä eteenpäin, joten jään kuuntelemaan toisten mielipiteitä tästä kirjasta. Huomenna on lukupiiri.

Osa 2, kirjoitettu lukupiirin jälkeen 29.8.2013

Lukupiiriläisten kanssa keskustelimme kirjan naisista, kahvin keitosta ja sen juomisesta. Pohdimme paksuihin ja luiseviin ihmisiin kohdistettuja katseita ja heistä lausuttuja mielipiteitä. Kenenkään ei tarvinnut muuttaa mielipidettään, kaikki saivat pitää omansa. Jokainen lukupiiriläinen luki ääneen joitain kohtia, jotka itsellä olivat jääneet mieleen. Minulle, joka oli lukenut kirjansa kevyimmin hyppelehtien, osoitettiin kirjasta kohtia, joihin kannattaa vielä palata.

Osa 3

Moni on kirjasta pitänyt, tässä linkkejä heidän merkintöihinsä kirjasta:
Susa blogissa Järjellä ja tunteella
Minna blogissa Ilselä
Laura Honkasalo blogissa Sininen kirjahylly
Katja Jalkanen blogissa Lumiomena
Karoliina Timonen blogissa Kirjava kammari

Isä

Isän katse

Kun kirjastossa sain käsiini Hanneriina Moisseisen Isän, vaikutti teos heti tutulta. Muistelen nähneeni Moisseisen teoksessa olleita tekstiilitöitä Kiasmassa. Näin olikin, tekijälle mustat pellavaiset käspaikat kuvaavat epäilyksiä ja likaisuutta, jota katoamiseen liitetään. Tekstiilityöt tuovat sarjakuvateokseen yhden kerroksen lisää, piirtämisen lisäksi tekijä on todella tehnyt töitä käsillään. Alun tuttuuden tunne säilyi vahvana koko lukemisen ajan. Sen teki lapsuuden kuvaus Pohjois-Karjalassa ja tuttu murre. Tuttuus tunteena teki lukukokemuksesta oudon läheisen ja aiheen raskaudesta huolimatta lohdullisen.

Isä kertoo tositarinan kirjoittajan isän katoamisesta ja siitä, kuinka kirjoittaja eli lapsuudesta aikuisuuteen surun ja selviytymisen pyörteissä. Tämä voisi tehdä teoksen synkäksi ja ahdistavaksi. Mutta sitä se ei ollut. Lukukokemukseni oli surusta huolimatta hyvä ja valoisa, vaikka ymmärränkin, että kirjan tekeminen on vaatinut paljon.

Sivu kirjasta

Teos on kanttaan myöten tummanpuhuva. Se alkaa lehtijutulla "Joensuulaismies kateissa Iivarissa" ja päättyy Moisseisen kirjeeseen isälle ja kuvaan itsetehdystä hautakivestä saaressa, jonne isä katosi. Teos on mittava ja sisältää paljon. Välillä on perinteisempiä sarjakuvatarinoita, välillä taas kuvasarjoja ommelluista töistä, jotka voivat olla kokonaan ilman tekstiä tai sisältää muutaman sanan. "Pelkät" kuvat eivät ilmaisuvoimaa vähennä lainkaan teoksessa. Itse ajattelen, ettei kaikelle kokemukselle ole sanoja.

Kirjoittaessani tätä mietin nimeämisen ongelmaa. Sillä, ajattelenko teoksen isää isänä vai Seppo Johannes Moisseisena, on merkitystä. Jos ajattelen häntä nimellä, on hän isä juuri tekijälle, Hanneriinalle. Jos ajattelen häntä isänä, sekoittuu tarina omiin ajatuksiini isästäni ja minusta tulee tytär. Ja silloin kaikki on paljon henkilökohtaisempaa ja koskettavampaa.

- Sie et ikinnään pääse erroon siitä, että siulla on isäsi silimät!
- Entäs sitten
- Aina kun kahot peiliin niin sie muistat isäs ja sen hävviimisen
- Entäs sitten
- Sitä vaan että siulle tullee sitten aina mieleen se hävviiminen nuista silimistäs!
- Entäs sitten?
- Että mahtaa olla vähä vaikkee elämä yhellä kun on isä hävinny!
- Entäs sitten[?] Ei kai se siun persettäs kaiva!

Sarjakuva on kirjallisuuden muotona aivan loistava! Tämä(kin) teos sen todistaa. Pidin paljon Isästä ja toivon, että teos löytää lukijansa.

Isästä on kirjoittanut ainakin Olga ja Salla. Maaliskuussa Helsingin Sanomat kirjoitti jutun kirjailijasta.

Järjestys

Olen siivoillut ja lajitellut blogiani järjellisemmäksi. Olen järjestellyt tekstejäni välilehdille, joista löytyvät tällä hetkellä ainakin sarjakuvat, romaanit ja lukemiskokemuksissa piehtaroivat eritellysti. Omia mieltymyksiänikin lukijana olen yrittänyt avata. Lisää uudistuksia tulee sitä mukaa, kun ymmärrän ja ennätän niitä tehdä. Kaavailin tekeväni välilehden ainakin nuorten kirjoille. Korjailen tunnisteitakin yhteismitallisiksi tässä joku päivä. Luultavasti joudun korjailemaan jo tekemiäni säätöjä, mutta sellaista se elämä on. Ja varsinkin minun elämäni.

Toivottavasti tämä auttaa blogini lukemista ja erityisesti niiden tekstien löytämistä, jotka haluaa löytää. Lisävinkkejä saa antaa.

Pöydällä odottaa blogiin merkinnäksi kirjoittamistaan jo luettu Moisseisen Isä ja yläkerrassa vasta osin luettu Kallion Säkenöivät hetket. Jälkimmäisellä alkaa olla hoppu, lukupiirikäsittely on ensi viikolla.

Kyllä eikä ei

Hyvää luettavaa

Ensimmäinen tietoni tästä kirjasta oli Hesarin juttu. Sen luettuani tiesin, että minun on saatava tämä uutuus luettavaksi. Kiinnostuksen ja halun jälkeen minulle tapahtui lukemani artikkelin sisällön unohdus, joten en muistanut miksi etsin, mutta muistin kyllä, että pitää etsiä. Uutuuskirjan saa poikkeuksetta hienosta lähikirjastostani vaivattomasti, joten jo tämän viikon alussa kutsu kävi hakemaan kirjaa kotiin. Sarjakuvat merkitsevät minulle vaivattomuutta, joten kirjan jytäkkä ulkomuoto (261 sivua) sai minut päivittelemään kirjan kokoa lainaustiskillä.

Huoleni oli turha. Kirja on jytäkkä sisällöltään, mutta nopea lukea. Hyvässä kirjassa hidaslukuisuus ei sinänsä haittaa, mutta sarjakuva mahdollistaa uudelleen lukemiset ja kieppiluvun, jossa osan kirjasta luettuaan palaa taaksepäin ja lukee uudelleen, koska joku jäi mietityttämään tai vaivaamaan. Tällä kertaa en lähtenyt lukemaan kirjaa uudelleen, mutta kieppilukua tein sekä kirjan alkupuolella että lopussa.

Kyllä eikä ei kertoo hyisestä ja höyryävästä ihmiselämästä 1800-luvun Oulussa. Kirjan sisäkansissa on kasvogalleria teoksen henkilöistä, joista monella onkin esikuva todellisissa eläneissä. Maria Piponius, Elias Lönnrot ja Hans Nyman kiinnittivät minun huomioni. Teoksessa tärkeitä ovat myös ne kadunnaiset ja -miehet ja vaikkapa palvelusväki, jotka katseellaan ja kuiskatuilla kommenteillaan ottavat kantaa näytillä olevien ja asemallaan kaupungissa vaikuttavien ihmisten tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Osa ihmisen elämästä on toisten katseitten alla, osa muilta piilossa. Kirjan mieleenpainuvin kohta minulle olikin tarinan alkupuolella, kun näkyviin tulee Hans Nymanin piilotettu sisäinen palo.

Usko on vahvasti läsnä kirjassa. Hans Nymanilla on liperit kaulassa ja tarinassa käydään niin kirkossa kun seuroissa, jonne odotellaan saarnaaja Paavo Ruotsalaista paikalle. Saarnaaja saapuukin ja saa aikaiseksi monenlaista liikettä. Liikettä sai Rantakin tähän lukijaan. Alku oli niin täräkkä, etten voinut lukea kirjaa paikallani, en sohvalla tai tuolissa istuen. Minun piti olla kirjan kanssa liikeellä, keittiössä tai kävellä paikasta toiseen.

Vaikutuin teoksen kuvituksen liikeestä. Oulu hehkuu kuvissa, valo ja pimeys vuorottelevat ja vuodenajat vaihtuvat. Itselle jäivät mieleen ääripäät, leimuva valo ja synkkä musta, vaikka uudelleen selatessa kuvissa on myös paljon vihreyttä ja meren aaltoja. Minulle tässä teoksessa kuvat vievät tarinaa tekstiä enemmän, mikä on sopivaakin, kun sarjakuva on käsillä.

Takaisin siihen alun Hesarin juttun, joka on otsikoitu raflaavastikin "Ville Rannan sarjakuva rinnastaa perussuomalaiset ja 1800-luvun körtit". Minä en osaa niin sanoa teoksen luettuani, ehkä ei tarvitsekaan. Minä luin Ville Rannan uutuuden hienona historiallisena sarjakuvaromaanina 1800-luvun Suomesta ja erityisesti Oulusta. Teos oli yhtä aikaa rohkea ja hallittu kertoen jotain niistä voimista, jotka ihmistä liikuttavat.

"Elämä ei ole kuin lyhyt hetki kärsimystä ennen kuolemaa."

Taivaslaulu

"Uni ei tullut enää. Hartiarengas ja istumalihakset upposivat sohvatyynyjen väleihin ja lanneranka vääntyi mutkalle. Nyppyinen kangas tuntui ikävältä paljaita jalkoja vasten ja tarttui kantapäiden karheumiin ja teräväksi jääneisiin kynnenreunoihin. Perheenisän olisi pitänyt nukkua yönsä hälytysvalmiudessa kunnon varusteissa: pitkissä kalsareissa ja tennissukissa. Rangaistus seurasi heti, jos sääret joskus erehtyivät uneksumaan vaimonpohkeiden kanssa vastakkain. Miten tähän hullunmyllyyn voisi tulla vielä uusi vauva valvottamaan?"

Luin Pauliina Rauhalan esikoisteoksen Taivaslaulu. Aloitin lukemisen jotenkin vastentahtoisesti ja vaikeana, mutta tarina kyllä tempaisi minut mukaansa. Rauhala kirjoittaa hyvin kauniisti, vaikka asia sinänsä, josta hän kirjoittaa ei olekaan pelkkää siloa ja kiiltoa. Juuri tuo Rauhalan kirjoittamisen tyyli tuo tähän teokseen oman sävynsä, joka ainakin minulla jäi mieleen pyörimään vielä pitkään lukemisen jo päätyttyä.

Kirjan takakansi kertoo kyseessä olevan Viljan ja Aleksin rakkaustarinan. Minulle kirja kertoi rakkautta enemmän yksilöistä, jotka yrittävät selvitä oman yhteisönsä silmien alla. Kirjassa oli nähtävissä molempien päähenkilöiden kasvu aikuisiksi ja heidän parisuhteensa kaari. Heidän uskonsa Jumalaan ja kuulumisensa uskovaisten yhteisöön tuottivat heille molemmille yksilöinä ja heille yhdessä parina ja perheenä monenlaisia haasteita. Kuinka ajatella ja toimia oikealla tavalla? Sen oikein toimimisen vaatimuksen seuraaminen oli minulle lukijana tuskallista.

"Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mitä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. Se on uskonkysymys.
Minä en ole selviytyjätyyppi.
Hyvä Jumala. Varjele tuulenpysäyttäjää ja auringonkantajaa."

Minun piti ottaa kirjaan ajallista etäisyyttä, että voisin siitä kirjoittaa edes jotain. Nyt, etäisyyden saatuani, kun selaan kirjan sivuja, sama imu ja ahdistus iskee kiinni heti. Ajatus uudelleen kirjan lukemisesta ei kuitenkaan houkuttele. Se ei toki kirjan ansioita vähennä.

"Isä, miksi sää puhut rakkauesta ainoastaan silloin kun hylkäät? Lapsena kuulin rakkauesta vain silloin, kun piiskasit vyöllä. Aikuisena kuulen rakkauesta eka kertaa nyt, kun lyöt uskon vyöllä."

Tärkeä kirja, tärkeä aihe.

Lähiluettavaa tuleville kuukausille

Tuossa taannoin pähkäilin kuinka saisin omien hyllyjen lukemattomia kirjoja luettua. Pyysin apua arvonnassa, kiitos siitä Raijalle ja Bleuelle. Kaikenlaista luettavaa hyllyissä on, ja jotkut kirjat vain jäävät lukematta, syystä tai syyttä. Kaavailin nostavani kaksitoista kirjaa tuleville kuukausille luettavaksi, nyt olen päätynyt itseäni armahtaen seitsemään.

Hyllyjä penkoessa ymmärsin, että olisi ihanaa lukea juuri vanhoja klassikoita. Mutta nyt niitä on mukana vain jokunen. Pelkään, että täyslastilla klassikkoja uuvahdan lopullisesti. Sananen valintaperusteistani ja ennakoivista tunnelmista kunkin kirjan osalta:

Anu Kaipainen Kaihoja kukkuvat käet
Pidän tätä samankaltaisena puoliklassikkona kuin Joenpellon Elämän rouva, rouva Glad, jonka joskus lukupiirissä luimme. Tämä kirja tuli vastaan lähikaupan kirjakierrätyshyllyllä, josta kerroinkin reilu vuosi sitten. Ajattelen, että tämä kirja pitää lukea ainakin kerran elämässä.

Taavi Soininvaara Pimeyden ydin
Meillä on hyllyssä Soininvaaraa pitkä pätkä, kiitos puolisoni. Uskon, että kirja on hyvä ja kirjailija taitava, mutta koska en trillereistä ja dekkareista juuri innostu, olen jättänyt kaikki nämä lukematta.

Patrick Rothfuss The Name of the Wind / Tuulen nimi
Minulle tätä kirjaa ensin suositeltiin, puolisoni tähän ihastui. Minä uuvahdin heti alkuun. Tämä on kai se toinen mahdollisuus.

Jane Smiley Vuonojen kansa
Sain kirjan kesällä erään läheisen jäämistöstä. Pidän kirjasta jo takakannen perusteella, mutta nyt yhdistän kirjan tietyn ihmisen muistoon. Tätä lukemista odotan. Liitän tämän tarinankerronnan tavan Untinen-Auelin Luolakarhun klaani -sarjaan.

Minna Canth Ihmiskohtaloita
Huonohan tämä ei ole. Ei ole vain ollut sitä hetkeä, että lukisin.

Kamala Markandaya Punaista tomua
Vanha ja kaunis kirja, jonka olen taatusti löytänyt jostain ja en ole voinut jättää ottamatta. Minä en tiedä tästä mitään, mutta pitänee ottaa selvää.

Lois Bromfield Joki tulvii
Lue edellinen, kaikki sopii myös tähän kirjaan. Lisäksi olen kirjoittanut nimeni tähän kirjaan nuoren tytön käsialalla, eli olen jaksanut kuljettaa kirjaa mukanani noin 25 vuotta muutosta toiseen. Kirjan etusivulla kerrotaan kirjan kuuluvan Otavan joka kodin tähtikirjastoon, numerolla 10.

Ajattelin lukea nämä ensi kesään mennessä. En haasta ketään, en liity kenenkään haasteeseen. Kunhan vain asetan nämä kirjat odottamaan sopivia lukemisrakoja muulta luettavaltani. Tällä hetkellä odotan eniten listani loppupäätä, uteliaisuus heräsi!

Höyryaamiainen

Aloitin aamuni muutamalla tarinalla. Luin kirjasta Steampunk! Koneita ja korsetteja kaksi novellia, jotka ovat lajityypiltään steampunkia, minulle ennestään vierasta tieteiskirjallisuuden alalajia. Magdaleena Hain Vaskimorsian ja J. S. Meresmaan Augustine olivat molemmat mielenkiintoisia, hyvin sulavia ja pisamaisia tarinoita. Sopivan outoja tähän aamuun.

Kuva Osuuskumman sivuilta

Hakiessani kannen kuvaa Osuuskumman sivuilta silmäni tarttuivat toiseen huvitukseen, Kummalinnun muniin. Kahdellakymmenellä eurolla saa sähköpostiinsa raapaleita, lyhyitä tarinoita koko vuoden. Ilottelun voi näköjään aloittaa jo maksamalla tuon summan tämän vuoden puolella, jolloin vuoden loppuun saa treenimunia. Itselläni ei ole mitään erityisiä yhteyksiä Osuuskummaan, joten tämä ei ole hyötymistarkoituksessa kirjoitettu, kunhan haluan saattaa tämän mahdollisuuden tietoonne. Ideana aivan ihana! Sopisi vaikka lahjaksi jollekulle fiksulle lukevalle ihmiselle. Palvelua suositellaan kuusitoista vuotta täyttäneille. No, minähän olen.

Aamupalan jälkeen lienee soveliasta palata takaisin opiskeluhommiin. Sitä ennen aion tilata itselleni Kummalinnun munia.

Seuraneiti ja jälkiväristykset

Kaari Utrion Seuraneiti on luettu. Suosikkikirjailijan uusi teos on aina riemun paikka ja aion jättääkin tämän ihanuuden yöpäydälleni odottamaan jotain synkkää iltaa syksymmällä, jolloin aloitan kirjan uudelleen. Ilahduin törmätessäni netissä Booksyn bloggaukseen Seuraneidistä, koska omat tunnelmani kyseisen kirjailijan ja itse teoksen suhteen ovat hyvin samanlaiset. On ihanaa olla jonkun kirjailijan tuotannosta erityisen innostunut ja hurmioitunut. Minulla on ollut muitakin kirjallisia ihastuksia, osa on laimentunut (John Irving) ja osassa kirjailijan kuolema on lopettanut uusien kirjojen odottelun (Kurt Vonnegut). Mutta ehkä ei nyt kirjailijoiden kuolemista sen enempää.

Luen Utrion kirjoja aina uudelleen ja olenkin niitä hyllyyni hankkinut mahdollisuuksien mukaan. Päivitin listaani minulta puuttuvista Utrion kirjoista ja kiertelin nettiantikvariaatteja (Antikka ja Antikvariaatti) eräänä iltana. Kiertely tuottikin tulosta ja kohtsillään postin kautta saan hyllyyni neljä uusvanhaa kirjaa Utriolta (Neidontanssi, Saippuaprinsessa, Pirkkalan pyhät pihlajat ja Rakas Henrietta). Kaikille teille, jotka ette ole vielä nettiantikvariaatteihin tutustuneet, suosittelen. Olen tilannut netistä jos sun vaikka mitä antikvariaattikirjaa ja kaikki on sujunut vallan loistavasti. Helppoa ja hämmästyttävän halpaa! Joitakin Utrion kirjoja ei tunnu löytyvän mistään (esim. Pormestarin tytär), mutta pitänee jatkaa etsintöjä.

Seuraneiti oli hyvin viihdyttävä. Utriolla oli tässä kirjassa hyvin tasapainossa ajasta ja paikoista kertominen suhteessa henkilöihin ja juoneen. Joskus jossain Utrion paksuimmissa kirjoissa historiallisessa ajan kuvailuun, paikkoihin, pukuihin ja kaikkeen ympäröivään käytetään niin paljon huomiota, että minua lukijana hirvittää, vaikka niitäkin kirjoja rakastankin. Seuraneidin henkilöt, ihana Sieglinda ja muut, kuvattiin tarkasti ja kiinnostavasti.

Seuraneiti, kaikista ihastelevista ennakkoajatuksistani huolimatta, onnistui yllättämään minut kahdella tavalla. Seuraneiti oli yksi hauskimmista Utrion kirjoista ja se oli hienoa. En lue Utrion kirjoja juuri hauskuuden vuoksi, mutta minulla ei ole mitään hauskuutta vastaan. Joten kiitos siitä! Toinen erityinen ilon aihe tässä kirjassa olivat vauhdikkaat kohtaukset, joita kirjassa oli useita. Juuri tarkkuuden, seikkaperäisyyden ja kuvailevuuden vuoksi joskus hyvin verkkaisesti etenevien Utrion kirjojen joukossa Seuraneidissä oli sellaista rämäkkyyttä monissa kohtauksissa, että minun piti peruuttaa lukiessani ja uudelleen lukea vauhdikkaita kohtauksia nauttien niiden rytmistä ja vauhdista. Rakastan vauhtia ja yllätyksiä, kiitos niistä!

Joten jälkiväristyksiä on. Huomaan, että avatessani teoksen nyt sen luettuani, uppoan taas sitä lukemaan. Se ei käy tässä tilanteessa, joten vien kirjan odottamaan pimeää syksyiltaa ja harmaata mielialaa.

Seuraneiti

Elokuun alku on ollut varsinaista lukuilottelua, olen onnistunut saamaan käsiini hienoja kirjoja (Punainen kuin veri, Pikku Närhi, Sudenveri), joista olenkin jo kirjoittanut aiemmin. Yhden ihmisen ja muutaman kirjan juhlat ovat hyvässä vaiheessa, kun käsissäni on Kaari Utrion uusin romaani Seuraneiti. Olen jo aiemmin tunnustanut olevani utriofani, joten jo kirjan lukua ennakoivat vaiheet ovat olleet odottavan riemukkaita. Jossain vaiheessa kesää ymmärsin, että elokuussa julkaistaan uusi Utrion kirja. Jee! Seuraava vaihe oli kirjan varaaminen lähikirjakaupasta. Kirjan haku tapahtui eilen ja aikani kirjan kantta silitettyäni aloitin lukemisen.

Kirjan lukeminen alkaa kansien ja sisäliepeiden lukemisella. Utrio kirjoittaa romaaneihinsa seikkaperäiset liitteet, joten kirjan lopussa on sanasto, Pietari Suuren rankijärjestys vuodelta 1722 ja mitat, painot ja rahat 1800-luvun alkupuolelta. Kirjan alkaa odotetusti listalla romaanin keskeisistä henkilöistä. Jo tässä vaiheessa hihittelen, neiti Amalia Waldenia kuvataan riiviöksi. Henkilöistä löytyy niin touhukkaita kuin tyytymättömiä, riiviön lisäksi minua kiehtoo listassa neiti Berenice von Schindel, parhaansa yrittäjä. Minäkin toivoisin olevani sellainen, jos kirjaan pääsisin. Takakannen perusteella tiedän päähenkilöksi iidensalmelaisen Linda Melinin, joka nimetään maalaiskaunottareksi.

Tässä vaiheessa toista lukupäivää olen lukenut vajaat puolet kirjasta. Yritän lukea tavallista hitaammin, koska kirja on nautittava. Monta vuotta olen pitänyt erityisesti Utrion keskiaikaan sijoittuvista romaaneista, mutta viimeisen vuoden aikana olen huomannut 1800-luvusta kertovien romaanien viehätyksen. 

Seuraneiti sijoittuu Kajaanin ja Iisalmen seuduille ainakin tarinan alkupäässä, joten Savossa asuvalla savolaisen kanssa naimisiin menneellä lukijalla on hauskaa omasta takaa. Ja Seuraneiti on hauska, mukana on runonpätkiä, paljon arjen historiaa ja paikallisten ukkojen ja akkojen kommentteja.

"Carlesonille oli kerrottu, että savolaiset eivät säikähtäisi niin helposti kuin Hämeen hermoherkkä väki. Mutta keisarin käskyä täytyi totella. Saman tien oli kielletty lattiaoljet joulukirkossa, mitä pidettiin kohtuuttomana savolaisia kohtaan; eiväthän he olleet kirkkojaan polttaneet ja lähimmäisiä talloneet."

Kaiken savolaisuudessa piehtaroinnin lomassa olen viehättynyt tavasta, jolla mamselli Linda Melinin luonnetta tuodaan tarinassa esiin. Aluksi olin jonkin verran ymmälläni ja virheellisten tai epätarkkojen tulkintojen mahdollisuus neidin käytöksen perusteella oli mahdollista muutaman kirjan henkilön lisäksi minullekin lukijana, mutta tässä vaiheessa kirjaa kuva neidistä ja hänen arvoistaan alkaa hahmottua. Toki jotain arvailuja tulevista tapahtumista tarinassa voisi esittää kirjan lajin ja henkilöiden kirjon perusteella, mutta luetaanpa eteenpäin!

Upea Sudenveri

Parhaat lukukokemukset tulevat sattumalta, ja äsken lopettamani Sudenveri on ehdottomasti tänä vuonna lukemieni parhaimmistoa. Hesarin parhaan romaanin metsästykseen liittyen luin alkuviikosta kaikenlaisia listoja, joita lehti on ystävällisesti koonnut sivuilleen. Kriitikko Toni Jerrmanin listasta löysin Jenny Kangasvuon esikoiskirjan Sudenveri. Kirja löytyikin kirjastosta heti hyllystä, joten käsissäni oli nopeasti todella kaunis Teos-kustantamon julkaisema romaani, joka ainakin kotikirjastossani luokitellaan fantasiaksi.

Kuva kustantajan sivuilta

Lukukokemus oli nopea ja huumaannuttava. Kangasvuo käyttää todella kaunista ja ilmaisultaan tarkkaa kieltä, lukiessa kaikki teoksessa tuntuu mietityltä ja viimeistellyltä. Sudenveri kertoo ihmisistä, susista, laumasta ja luonnon pakosta. Tarina kerrotaan kolmen naisen näkökulmasta ja jokaisella kertojalla on oma, selvästi erottuva ääni. Itselleni läheisimmiksi tulivat Martta ja Varga/Hanna.

"Jokin murtui. Minun ylpeyteni.
Sen kuuluikin murtua, minulla ei pitänyt olla ylpeyttä alun alkaenkaan. Susihahmo ei ollut mikään lelu, jolla lapset voivat leikkiä, vaan se on syy vainoon. Sain hyödyllisen opetuksen asiasta, jonka olisi pitänyt olla itsestään selvää, mutta sen opetuksen hintana olisi voinut olla koko Lauman tuho. Tein sellaisen virheen, joihin meikäläisillä ei ole varaa."

Tästä kirjasta tulee väistämättä mieleen Kallaksen Sudenmorsian, mutta Sudenveri ei häviä tuolle klassikolle millään lailla. Kangasvuo on kirjoittanut upean tarinan suomalaisista susi-ihmisistä tai ihmissusista. Lukijan Kangasvuo asettaa miettimään ihmisyyttä, eläimen olemusta ja normaaliutta. Tarinassa on paljon todellista, Suomen lähihistoriaa ja arkista elämää. Kaiken tämän tavallisen lomaan Kangasvuo kirjoittaa kulkevat sudet, joiden kokemuksille ja tuntemuksille on vaikea löytää sanoja. Silti Kangasvuo löytää juuri parhaat sanat.

"Kiima on poikkeustila, joka kestää hetken. Silti se on luonnollinen osa kiertoa. Kiima on halua löytää joku, jonka kanssa jakaa pentujen kasvattaminen. Kiima tarkoittaa aina muutosta, uusien pentujen syntymää.
Kiima on sen ydin, mikä on suden elämässä parasta: toisten susien läsnäolo ja läheisyys."

Lähiluettavaa eli kaksitoista kirjaa omasta hyllystä

Helposti innostuvana ihmisenä keksin jatkuvasti luettavaa itselleni. Osan kannan kirjastosta, osan ostan kirjakaupasta. Osan kotiin kantamistani luen, osan jätän lukematta. Joskus jätän hyväksi arvelemani luettavan odottamaan joko pahan viikon varalle tai palkinnoksi jostain tulevasta ärsyttävästä työstä. Tästä lukutavasta johtuen kannan kirjastosta paljon kirjoja kotiin ja takaisin kirjastoon, osan toki luenkin siinä välissä. Toinen seuraus kirjahillittömyydestäni on hyllyissäni pötköttävät lukemattomat kirjat.

Tänään, pihalla punaherukkapensaan vieressä seisoessani, ajattelin tehdä asialle jotain. Lukemattomien kirjojeni ahdistustani lisää uutuuskirjojen virta, jota ainakin minä jään ihmettelemään joka syksy ja kevät. Mitähän näistä romaaneista, tietokirjoista ja lasten ja nuorten kirjoista lukisikaan? Toki luen yhtä sun toista uuttakin, mutta en suostu jättämään oman hyllyn lukemattomia kirjojakaan ihan tähän pisteeseen.

Lukublogit tursuavat haasteita, itse innostuin viimeksi Blogistanian lukumaratonista. Olisiko minun aika haastaa itseni lukemaan kaksitoista kirjaa omasta hyllystäni seuraavan kahdentoista kuukauden aikana. Uusi pääkirjahyllymme koostuu kahdestatoista palasta, tästä siis luovasti napattu tuo lukumäärä. Olen jakanut kirjat tuossa hyllyssä kotimaisiin naiskirjailijoihin, kotimaisiin mieskirjailijoihin, ulkomaisiin naiskirjailijoihin ja ulkomaisiin mieskirjailijoihin. Joka pala on täynnä kirjoja ja jokaisesta palasta löytyy useita kirjoja, joita en ole lukenut.

Auttakaapa, hyvät lukijat. Kaikki halukkaat saavat osallistua päättämään, mitä luen. Kirjahylly muodostuu siis kahdestatoista palasta, vasemmalta ylhäältä laskettaessa ylimmässä rivissä ovat numerot 1-3, toiseksi ylimmässä 4-6, toiseksi alimmassa 7-9 ja alimmassa numerot 10-12. Laittamalla tähän postaukseen viestiksi esim. P12 (pala 12) K16 (kirja 16), annat minulle ohjeeksi lukea oikean alakulman palasta sen ensimmäisen lukemattoman kirjan, joka tulee vastaan, kun lähden laskemaan kuudennestatoista kirjasta eteenpäin. P voi siis olla 1-12, K 1-30 (tai sinne päin, älkää nyt laittako älytöntä lukua). Kiitos kaikille auttaville. Jos pariin viikkoon ei tule riittävästi määräyksiä, luen tasan mitä huvittaa. Esittelen nuo kaksitoista kirjaa, kunhan paketti on kasassa.

Pikku Närhi

Kuva, jossa lukija näkee Pikku Närhen ensimmäistä kertaa. Tarina on jo alkanut aiemmin.

Vihdoin sain hyppysiini Lauri ja Jaakko Ahosen tekemän sarjakuvaromaanin Pikku Närhi. Jo heti kansi esittää päähenkilön niin, että lukijan mielenkiinto on vangittu. Mikä saa Pikku Närhen tuntemaan noin? Katsomaan arkaillen siipien takaa.

Sarjakuvat ovat hienoja. Ne mahdollistavat vaihtoehtoisen lukemisen, jos lukutapaa vertaa romaaneihin. Alusta asti Pikku Närhen lukemiseni oli niin levotonta, että minun oli ensin juostava suorilta loppuun asti. Minun oli nähtävä, mistä oli kyse. Joten ensimmäisen lukemisen jälkeen luin teoksen vielä kaksi kertaa. Toki sen voi tehdä romaaninkin kanssa, mutta käytännön toteutuksesta tulee väistämättä erilainen. Itse asiassa aikanaan luin John Irvingin Ystäväni Owen Meanyn juuri noin, monta kertaa peräkkäin. Silloin elämäntilanne oli toinen, ja se oli mahdollista.

Takaisin Pikku Närheen. Ensimmäisen lukukerran jälkeen mielessäni velloivat ahdistus ja suru. Koko teos on tummasävyinen niin kuviltaan kuin tunnelmaltaan. Henkilöitä on niukasti, vain muutama närhi. Kuvassakin näkyvillä sukulaisilla on oma osansa tarinassa, toinen merkittävä tarinan kannalta on Pikku Närheä ympäröivä talo. Rytmi on muutamia nopeita kohtia lukuunottamatta hyvin verkkainen, joka on omiaan virittämään lukijan sopivaan mielentilaan tarinan kannalta.

Huomasin lukevani teoksen äidin näkökulmasta. Toisella ja kolmannella lukukerralla pystyin näkemään joitakin tarinan yksityiskohtia ja vahvistamaan mieleeni tarinan kokonaisuudessaan. Tarina pysyi surullisena ja ahdistavana, vaikka pilkahduksia muutoksen mahdollisuuksista olikin. Minulle Pikku Närhi kertoi kiintymyksestä perheessä, rajoista ja vahvuudesta, joka jähmettyy heikkoudeksi. Kaunis sarjakuvaromaani, jonka päähenkilö katsoo lukijaa vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

Simukan nuortenkirjojen pyörteissä

Vuosi sitten intoilin äänikirjoista. Tänä vuonna voi menna jopa syyskuun alkuun, että pääsen nauttimaan automatkoilla äänikirjoista oikein toden teolla. Siihen asti saan olla kotona, lukea tenttiin ja kenties lukea yhtä sun toista pientä. Toki joudun tekemään muutakin, mutta siinäpä ne tärkeimmät. Opiskeluissa on alkamassa viimeinen vuosi, ja aion ottaa tästä aikuisen ihmisen kolmen vuoden sapatista ilon irti. Sapattini teema on uuden ammatin opiskelu, joten vuoden päästä blogia kirjoittanee tuore äikän ope.

Olen lukenut viimeisen viikon aikana Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, jota onkin jo kehuttu useammassa blogissa. Yritän palata Taivaslaulun lukukokemukseen lähitulevaisuudessa. Olen myös lukenut Salla Simukan Jäljellä, Toisaalla ja Punainen kuin veri. Viimeksi kirjoitinkin lukevani kirjaparia Jäljellä ja Toisaalla yhdessä teini-ikäisen lapseni kanssa. Kirjat on nyt luettu ristiin rastiin ja suu vaahdossa niistä puhuttu. Kirjat kyllä iskivät meihin molempiin, Simukka oli rakentanut tarinat hienosti toimimaan itsenäisinä, mutta samaan aikaan liittymään yhteen lisäten lukukemukseen jotain uutta ja enemmän. Mietin kuka toisen kirjan lukeneista, joka on lukemastaan pitänyt, malttaa olla lukematta parin toista kirjaa? En ainakaan minä.

Kun ryhdyin lukemaan Lumikki-trilogian ensimmäistä osaa, Punainen kuin veri, odotukset olivat korkealla. Takakannesta ja kirjan liepeistä ymmärsin aloittavani nuorille tarkoitettua dekkaria. Liepeessä tosin puhutaan trilleristä. Kirja on niin kaunis, että osa lukuajasta menee kauneuden huokailuun ja kannen silittämiseen. Vaikka dekkareista en innostu, tästä innostuin hyvinkin. Pidin sisupussi Lumikin reippaasta ongelmanratkaisusta, ja kirja oli viihdyttävä. Kirjailija Simukka osaa asiansa ja koko "tässä on silmieni eteen luotu keinotekoinen maailma" -ajatus unohtui minulta kirjaa lukiessa. Lumikki Andersson oli elävä ja huolestuin hänen hyvinvoinnistaan ja selviämisestään tarinaa lukiessani.

Hain nimittäin Simukan kirjoja kirjastosta, koska yritän löytää sopivaa gradun aihetta. Pitäisiköhän lähteä kirjastoon hakemaan lisää luettavaa?