torstai 21. toukokuuta 2020

Ta-Nehisi Coates: Vesitanssija


Olen tässä kertomassa tätä tarinaa, en haudasta käsin, en vielä, vaan tässä ja nyt, kurkistan toiseen aikaan, ja silloin me olimme komentolaisia, lähellä maata ja lähellä voimaa, joka kummastutti oppineita ja hämmensi valkoista yläluokkaa, lähellä voimaa, jota he eivät käsitä, kuten he eivät käsitä musiikkiamme ja tanssiammekaan, koska he eivät muista.

Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija on vastaansanomattoman houkutteleva lukukokemus, joka muuttuu teoksen edetessä outoon ja aika haastavaankin suuntaan. Ensimmäisiltä sivuilta alkaen nuoren Hiramin tarina vetää lukijan luokseen. Alun tunnelmasta mieleeni tulee Waltarin Sinuhe egyptiläinen tai Jalosen Taivaanpallo. Tammi rinnastaa mainostekstissä Coatesin Toni Morrisoniin, minkä ymmärrän myös oikein hyvin.
Orjuus ei tuo rauhaa, koska jokainen päivä toisen vallassa on sotaa.

Hiram on nuori poika, joka on menettänyt äitinsä Rosien. Äidin kohdalla hyvin kaiken muistavalla pojalla tuntuu olevan muistamattomuuden sumu. Tummaihonen Hiram tutustuu valkoihoiseen isäänsä, joka löytää erityisen lahjakkaalle lapselle hyötykäyttöä. Isä, herra Howall Walker, on myös Hiramin ja hänen lähipiirinsä isäntä, joten varsinaista huolehtivaa isää ei Hiramilla ole. Locklessin isännällä on myös toinen poika, perin onneton tapaus. Nuori Maynard on virallinen perijä, jonka hyvinvoinnista koko talon väen tulee pitää huolta.


Coatesin teoksella on mittaa yli 500 sivua. Aluksi olen Vesitanssijan lumoissa, sitten väsähdän hetkeksi. Mutta kun tarina kuoriutuu maagiseksi ja oudoksi, se ottaa jälleen otteeseensa. En halua paljastaa mitään sellaista, joka laimentaisi henkilökohtaista lukunautintoa, joten yritän sanoa tärkeimmän yleisemmällä tasolla. Coatesin Vesitanssija on järisyttävä tarina kansasta, yhteisöstä ja selviämisestä. Hiramin kautta romaanissa kerrotaan Pohjois-Amerikan orjuuden historiasta. Olosuhteiden pakosta paikalleen sidotut ihmiset selviytyvät tarinoiden avulla. Tarinat kantavat yhteistä muistia ja mahdollistavat elämän, kiintymyksen ja rakkauden. Sanojen rinnalle nousee liike ja muistamisesta tulee hyvin kehollista.
"Emme unohda mitään, sinä ja minä", Harriet sanoi. "Unohtaminen on todellista orjuutta. Kun unohtaa, kuolee."

Ta-Nehisi Coatesin kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista. Suomentaja Einari Aaltonen on tehnyt hienoa työtä. Teoksen tapahtumat ovat usein julmia, ihmisiä kidutetaan ja alistetaan. Mutta kaikessa olemisessa ja tekemisessä korostuu selviytyminen ja hyvällä lailla henkiin jääminen. Minulle Vesitanssija on resilienssin ylistys. Hiram liittyy monen ihmisen elämään ja hänen ratkaisunsa vaikuttavat laajalti.



Vesitanssija on ehdottomasti lukupiirikirja. Olen merkinnyt teokseen melkein sata liimalappua. Merkitsin kohtia, jotka pelkäsin unohtavani. Nyt ne tuntuvat punoutuneen tarinaan, muuttuneen viittauksista osaksi suurta kokonaisuutta. Silti nauttisin keskustelusta muiden kirjan lukeneiden kanssa. 
Ja sitten minä tartuin sanojen otteella isääni kädestä ja johdatin hänet vuosikymmenten halki pellolle ja kivipaadelle, Bowie-veisten, puumien, karhujen ja kivenlohkareita raahaavien ja puroja uusiin uomiin pakottavien komentolaisten ja esi-isämme aikoihin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Vesitanssija (The Water Dancer)
Tekijä: Ta-Nehisi Coates
Suomentaja: Einari Aaltonen
Julkaisuvuosi: 2020 (2019)
Kustantaja: Tammi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vastaanotetaan kiittäen!