Huomaan itsessäni outoa muodollisuutta tämän blogin suhteen. Aivan kuin pitäisi kirjoittaa tänne oikeista ja riittävän isoista asioista. Nyt mielessäni on kaksi pientä.
1. Lyhyt älähdys
Luin englanniksi nuo Harmaakirjat (50 Shades of grey) putkeen, vaikka ärsyynnyin niistä. Nyt kun lukemisesta on jo useampi kuukausi, huomaan kirjojen jättäneen minuun (ainakin) yhden jäljen. Päähenkilöneitosen alahuulen pureskeluhan oli tälle höpsänkukkelimiehelle varsinainen innoke, ihan humoristisuuteen asti.
Ja nyt minä, aina kun huomaan purevani huultani, saan mieleeni nuo kaksi höperystä ja koko kirjojen vaillinaisuuden. Kiitos, hyvä kirjailija. Tätä muistijälkeä minä en halunnut.
2. Syvä ihastus
On hauskaa saada uusia lukijoita. Kiitos teille kaikille, uusille ja vanhoille, jotka jaksatte lukea blogiani. Luen koko ajan, mutta nyt on hieman vaikea pukea teille sanoiksi kaikkea lukemaani. Epäilen, ettette ilahdu, jos kirjoitan lukukokemuksistani mm. yläkoulujen äidinkielenkirjoista. Palan halusta lukea itse valitsemiani romaaneja. Vielä minä siihenkin pääsen!
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
torstai 25. lokakuuta 2012
Ei nyt ihan haudan takaa - Professori
Ihmeelliset ovat kirjojen, kääntäjien ja kustantajien polut. On hengissä olevia nykykirjailijoita, joilta odottaa seuraavaa kirjaa kieli pitkällä. Lukijana uskon ja toivon, että ainakin suosikkikirjailijoiltani on vielä tulossa monta monituista kirjaa, toinen toistaan parempia.
Sitten ovat ne klassikkokirjailijat, jotka ovat kuolleet pitkän aikaa sitten. Minä en odota lukevani esim. Brontën sisaruksilta yhtään uutta kirjaa. Ne, mitä tiedän, olen lukenut. En ole tosin heidän tuotantoaan käynyt systemaattisesti läpi varmistaen jo käännettyjä ja ehkä vielä kääntämättömiä kirjoja. Olen yksinkertaisesti ajatellut, että kaikki on käännetty. Ja kaikki ovat käsiini joutuneet.
Oli kirjakaupassa tässä eräänä päivänä. Ja näin Charlotte Brontën Professori-kirjan. Menin ohi ja palasin takaisin. - Mitä, mikä kirja tämä on? Miksi minulle ei ole kerrottu tästä? Luin takakantta ja esipuhetta. Ja aika pitkään minulla meni kaupassa ymmärtää, että tässä on kirja, joka on suomennettu vajaa kymmenen vuotta sitten. Teos kirjailijalta, jonka Kotiopettajattaren romaanista olen pitänyt jo pitkään todella syvästi. Tämä kirja tässä käsissäni on käännetty (se on ilo englanninkielisen kirjan jälkeen) ja odottaa minua. Huimaavaa oli, että kirja maksoi noin 3 €.
No, kun järkytykseni laski, vein kirjan kassalle ja kotiini. Silittelin kantta ja huokailin. Ja nyt saan joka ilta nauttia minulle rakkaan kirjailijan kirjasta. Saan lukea minulle uutta ja lukematonta tarinaa naiselta, joka on kuollut (pikainen laskutoimitus: 2012 - 1855) 157 vuotta sitten.
Ei nyt ihan haudan takaa, mutta hyvin kaukaa kuitenkin. Kiitos Charlotte / Currer! Tämä on hieno ja mielenkiintoinen tarina.
Sitten ovat ne klassikkokirjailijat, jotka ovat kuolleet pitkän aikaa sitten. Minä en odota lukevani esim. Brontën sisaruksilta yhtään uutta kirjaa. Ne, mitä tiedän, olen lukenut. En ole tosin heidän tuotantoaan käynyt systemaattisesti läpi varmistaen jo käännettyjä ja ehkä vielä kääntämättömiä kirjoja. Olen yksinkertaisesti ajatellut, että kaikki on käännetty. Ja kaikki ovat käsiini joutuneet.
Oli kirjakaupassa tässä eräänä päivänä. Ja näin Charlotte Brontën Professori-kirjan. Menin ohi ja palasin takaisin. - Mitä, mikä kirja tämä on? Miksi minulle ei ole kerrottu tästä? Luin takakantta ja esipuhetta. Ja aika pitkään minulla meni kaupassa ymmärtää, että tässä on kirja, joka on suomennettu vajaa kymmenen vuotta sitten. Teos kirjailijalta, jonka Kotiopettajattaren romaanista olen pitänyt jo pitkään todella syvästi. Tämä kirja tässä käsissäni on käännetty (se on ilo englanninkielisen kirjan jälkeen) ja odottaa minua. Huimaavaa oli, että kirja maksoi noin 3 €.
No, kun järkytykseni laski, vein kirjan kassalle ja kotiini. Silittelin kantta ja huokailin. Ja nyt saan joka ilta nauttia minulle rakkaan kirjailijan kirjasta. Saan lukea minulle uutta ja lukematonta tarinaa naiselta, joka on kuollut (pikainen laskutoimitus: 2012 - 1855) 157 vuotta sitten.
Ei nyt ihan haudan takaa, mutta hyvin kaukaa kuitenkin. Kiitos Charlotte / Currer! Tämä on hieno ja mielenkiintoinen tarina.
maanantai 22. lokakuuta 2012
Verronen ja vanhat kuviot
Eräs ystäväni on useamman vuoden kehunut minulle Maarit Verrosen kirjoja. Verronen on kirjoittanut vuodesta 1992 romaaneja ja novelleja reippaaseen tahtiin, laskujeni mukaan niitä on kahdeksantoista. Ystäväni sinnikkäistä kehuista huolimatta en ole vielä hänen kirjojaan lukenut, ehkä novelleja välttääkseni. Se on lapsellista ja rajoittunutta.
Itsepäinen kun olen, tartun kirjaan vasta nyt, mutta nyt kuitenkin. Luin valtaosan Verrosen novellikokoelmasta Vanhat kuviot, joka on julkaistu tänä vuonna. Syyni lukemiseni ajankohtaan on lukupiirimme, johon olen tämänkin kirjan kutonut tälle syksylle. Rakennan lukupiirin puolivuotiskauden aina mahdollisimman monipuoliseksi kirjailijoiden ja kirjojen osalta.
Vanhat kuviot on novellikokoelma, joka koostuu kolmesta osasta: Piiloutujista, Vastustajista ja Lähtijöistä. Välittömästi sisällysluettelon nähtyäni, minuun iski kova kiusaus lukea vain viimeinen osa, Lähtijät, koska koin, että se oli oma osani. Suotuisammassa tilanteessa olisin niin tehnyt, mutta nyt aloin lukea kirjaa perinteisen sopuisalla otteella alusta loppuun.
Ja yllätys oli, että pidin eniten ensimmäisestä osasta, Piiloutujista. Piiloutujat oli helposti lähestyttävä viiden novellin kokonaisuus. Verronen käyttää kieltä taitavasti ja harkitusti. Kielellä ei kuitenkaan kikkailla, vaan lukiessani koin, että tarina ja sen kuljettaminen kirjailijan haluamaan suuntaan, oli kirjassa tärkeintä ja olennaisinta. Varsinkin kirjan alkupään novellien tapahtumapaikat ovat naapurustossa, kodin kulmilla, sukulaisten ja tuttavien luona. Tarinat, joita novelleissa kerrotaan, ovat miltei mahdollisia tai ehkä tapahtuneita, pari pykälää nyrjähtäneitä juttuja, jotka kuullostavat oudon tutuilta.
Ehkä toteutan alkuperäisen ajatukseni ja luen vain lopun uudelleen. Viimeisenä novellina osassa Lähtijät on niminovelli Vanhat kuviot.
Tapaan ystävääni, joka pitää Verrosen kirjoista, aina kesäisin. Koska puhun Verrosen kirjoista kesä toisensa jälkeen syreenien kukkiessa, pidän häntä kesäisin luettavana kirjailijana. Tässä lokakuun lukemisessa on jotain riitasointuista. Kaikesta ulkoisesta ja sisäisestä epäharmoniasta huolimatta, tai sen takia, Verrosen Vanhat kuviot on ehdottomasti luettava kirja. Verrosta kannattaisi lukea enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että hän on kirjoittanut dystopioita viime vuosien romaaneihinsa. Vuodelta 2010 Kirkkaan selkeää minulla onkin jo hyllyssäni.
Itsepäinen kun olen, tartun kirjaan vasta nyt, mutta nyt kuitenkin. Luin valtaosan Verrosen novellikokoelmasta Vanhat kuviot, joka on julkaistu tänä vuonna. Syyni lukemiseni ajankohtaan on lukupiirimme, johon olen tämänkin kirjan kutonut tälle syksylle. Rakennan lukupiirin puolivuotiskauden aina mahdollisimman monipuoliseksi kirjailijoiden ja kirjojen osalta.
Vanhat kuviot on novellikokoelma, joka koostuu kolmesta osasta: Piiloutujista, Vastustajista ja Lähtijöistä. Välittömästi sisällysluettelon nähtyäni, minuun iski kova kiusaus lukea vain viimeinen osa, Lähtijät, koska koin, että se oli oma osani. Suotuisammassa tilanteessa olisin niin tehnyt, mutta nyt aloin lukea kirjaa perinteisen sopuisalla otteella alusta loppuun.
Ja yllätys oli, että pidin eniten ensimmäisestä osasta, Piiloutujista. Piiloutujat oli helposti lähestyttävä viiden novellin kokonaisuus. Verronen käyttää kieltä taitavasti ja harkitusti. Kielellä ei kuitenkaan kikkailla, vaan lukiessani koin, että tarina ja sen kuljettaminen kirjailijan haluamaan suuntaan, oli kirjassa tärkeintä ja olennaisinta. Varsinkin kirjan alkupään novellien tapahtumapaikat ovat naapurustossa, kodin kulmilla, sukulaisten ja tuttavien luona. Tarinat, joita novelleissa kerrotaan, ovat miltei mahdollisia tai ehkä tapahtuneita, pari pykälää nyrjähtäneitä juttuja, jotka kuullostavat oudon tutuilta.
Ehkä toteutan alkuperäisen ajatukseni ja luen vain lopun uudelleen. Viimeisenä novellina osassa Lähtijät on niminovelli Vanhat kuviot.
Tapaan ystävääni, joka pitää Verrosen kirjoista, aina kesäisin. Koska puhun Verrosen kirjoista kesä toisensa jälkeen syreenien kukkiessa, pidän häntä kesäisin luettavana kirjailijana. Tässä lokakuun lukemisessa on jotain riitasointuista. Kaikesta ulkoisesta ja sisäisestä epäharmoniasta huolimatta, tai sen takia, Verrosen Vanhat kuviot on ehdottomasti luettava kirja. Verrosta kannattaisi lukea enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että hän on kirjoittanut dystopioita viime vuosien romaaneihinsa. Vuodelta 2010 Kirkkaan selkeää minulla onkin jo hyllyssäni.
maanantai 15. lokakuuta 2012
Täällä Pohjantähden alla, osa 1
Olen elokuusta kiemurrellut riemusta autolla ajaessani. Syynä ei ole autoilun ilo, vaan äänikirja Täällä Pohjantähden alla, osa 1. Olen taatusti lukenut kirjasarjan nuorena, koska luin silloin kaiken, minkä käsiini sain. Mutta se, mitä tarinasta ymmärsin silloin, lienee aika vähäistä.
Linna kirjoitti trilogiansa niin, että samalla romaaninluvulla tai -kuuntelulla saa tunteisiin vetoavia ihmiskohtaloita, ison annoksen tarinoita suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja kulttuurihistoriaa. Henkilöhahmoja on vaikka millä mitalla, vaikka päähuomion taitaa ensimmäisessä osassa viedä Koskelan perheen miehet, ensin Jussi ja lopussa Akseli. Myös koulutushurmoksellinen Halme ja vaimonsa pauloissa oleva kirkonmies Salpakari kiinnittivät ainakin minun huomioni.
Ainoa, mitä muistin tarinasta etukäteen oli, että Akseli saa Elinansa. No, paljon oli jännitettävää ennen sitä. Äänikirjan lukijana toimi Veikko Sinisalo. Hänen äänensä ja lukutapansa sopi loistavasti kirjan henkeen.
Se, kuka äänikirjaa lukee, on olennainen osa kuuntelun viehätystä. Nykykirjoissa on myös mahdollista, että lukijana toimii itse kirjailija. Valitettavasti se ei aina toimi. Yksi esimerkki hyvästä kirjailija-äänikirjan lukijasta on Jouni Hynynen.
Autossa odottaa jo Täällä Pohjantähden alla, osa 2. Jokainen näistä sarjan osista on kahdenkymmenenneljän CD-levyn kokoinen mötikkä, joka sulaa sydämeen korvien kautta vasta monen tunnin autoilulla. Mutta ei kyllä nukuta ratissa. Naurattaa ja itkettää, ärsyttää ja innostaa.
Linna kirjoitti trilogiansa niin, että samalla romaaninluvulla tai -kuuntelulla saa tunteisiin vetoavia ihmiskohtaloita, ison annoksen tarinoita suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja kulttuurihistoriaa. Henkilöhahmoja on vaikka millä mitalla, vaikka päähuomion taitaa ensimmäisessä osassa viedä Koskelan perheen miehet, ensin Jussi ja lopussa Akseli. Myös koulutushurmoksellinen Halme ja vaimonsa pauloissa oleva kirkonmies Salpakari kiinnittivät ainakin minun huomioni.
Ainoa, mitä muistin tarinasta etukäteen oli, että Akseli saa Elinansa. No, paljon oli jännitettävää ennen sitä. Äänikirjan lukijana toimi Veikko Sinisalo. Hänen äänensä ja lukutapansa sopi loistavasti kirjan henkeen.
Se, kuka äänikirjaa lukee, on olennainen osa kuuntelun viehätystä. Nykykirjoissa on myös mahdollista, että lukijana toimii itse kirjailija. Valitettavasti se ei aina toimi. Yksi esimerkki hyvästä kirjailija-äänikirjan lukijasta on Jouni Hynynen.
Autossa odottaa jo Täällä Pohjantähden alla, osa 2. Jokainen näistä sarjan osista on kahdenkymmenenneljän CD-levyn kokoinen mötikkä, joka sulaa sydämeen korvien kautta vasta monen tunnin autoilulla. Mutta ei kyllä nukuta ratissa. Naurattaa ja itkettää, ärsyttää ja innostaa.
maanantai 8. lokakuuta 2012
Missä lastenromaanissa olisi oikein erikoinen perhe?
Tuossa edellisessä postauksessa Bleue kaipasi tietoa lukemistani lastenromaaneista. Tässä lukulistani, jossa riittää pureskeltavaa analyysin puitteissa kevääseen asti:
- Bagge, Tapani (2001) Urho ja viidakon villipeto
- Kontio, Tomi (2000) Keväällä isä sai siivet
- Mäki, Harri István (2000) Yöjuttu
- Parkkinen Jukka (2002) Karhukirjeitä Karvoselle
- Puikkonen Arja (2003) Haloo, kuuleeko kaupunki
- Tiainen Marja-Leena (2001) Antti ja salametsästäjät
Hyvät blogin lukijat, jos tiedätte suomalaisen lastenromaanin, mieluiten 2000-luvun alussa julkaistun, jossa kuvataan perhettä, joka on jollain lailla erilainen sellaisesta perusperheestä, joka ihmiselle yleensä tulee mieleen perheestä puhuttaessa, otan kiitollisena vastaan vinkin!
Peppi Pitkätossun perhehän on vallan erikoinen, mutta mikä suomalainen lastenkirja pistää vielä paremmaksi?
lauantai 6. lokakuuta 2012
Kyllä on täällä hiljaista! Anteeksi!
Tämä blogi on nyt ihan voimaton ja nahju. Voi minua!
Luen kaiken aikaa, mm. 2000-luvun kotimaisia lastenromaaneja, mutta tänne asti siitä ei kyllä irtoa mitään. Jos saan kandityön, johon nämä lastenromaanit liittyvät, kirjoitettua säällisessä ajassa, olen kiitollinen.
Luen edelleen kesällä (Mikä kesä? Menikö se jo?) aloittamaani Eugenideksen The Marriage Plotia. Uskomatonta, että kirja saa minut heti otteeseensa, kun saan aikaiseksi avata kirjan. Huokailen ihastellen kirjailijan kykyä kuvata Leonardin pään sisäisiä kokemuksia kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja lapsuuden syvänteistä. Vaikka ihmissuhteet (kuka pääsee kenenkin kanssa johonkin pitkäaikaiseen ja pysyvään) ovat kirjassa tärkeitä, vähintään yhtä tärkeitä ovat kaikkien kolmen päähenkilön hetkistä lehahtavat tunnelmat ja muistot. Näitä tarina vilisee. Se, että luen kirjaa englanniksi, on oikein mukavaa, mutta hidastaa näköjään puuhaani jonkin verran. Jo jonkin aikaa sitten hankin itselleni suomenkielisen saman herran Middlesexin, joka ilmeisesti odottaa lukemistaan ilmeisesti ainkakin jouluun.
Välipalana luin tässä yksi päivä Kunnaksen Aarresaaren. Hiio hoi!
Luen kaiken aikaa, mm. 2000-luvun kotimaisia lastenromaaneja, mutta tänne asti siitä ei kyllä irtoa mitään. Jos saan kandityön, johon nämä lastenromaanit liittyvät, kirjoitettua säällisessä ajassa, olen kiitollinen.
Luen edelleen kesällä (Mikä kesä? Menikö se jo?) aloittamaani Eugenideksen The Marriage Plotia. Uskomatonta, että kirja saa minut heti otteeseensa, kun saan aikaiseksi avata kirjan. Huokailen ihastellen kirjailijan kykyä kuvata Leonardin pään sisäisiä kokemuksia kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja lapsuuden syvänteistä. Vaikka ihmissuhteet (kuka pääsee kenenkin kanssa johonkin pitkäaikaiseen ja pysyvään) ovat kirjassa tärkeitä, vähintään yhtä tärkeitä ovat kaikkien kolmen päähenkilön hetkistä lehahtavat tunnelmat ja muistot. Näitä tarina vilisee. Se, että luen kirjaa englanniksi, on oikein mukavaa, mutta hidastaa näköjään puuhaani jonkin verran. Jo jonkin aikaa sitten hankin itselleni suomenkielisen saman herran Middlesexin, joka ilmeisesti odottaa lukemistaan ilmeisesti ainkakin jouluun.
Välipalana luin tässä yksi päivä Kunnaksen Aarresaaren. Hiio hoi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)