Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan

Blogini on ollut hävyttömän hiljainen jo jonkun aikaa. Aloin saada syksyn uutuuksia ja samalla työt pyörähtivät vauhdilla käyntiin. Kirjoittamattomuuden kupla puhkesi eilen lukemallani sarjakuvateoksella. Kokemani häpeä sopii hyvin aiheeseen. Asiat ovat yhteydessä toisiinsa.

Ville Rannan uutuusteos Kuinka valloitin Ranskan on satiirinen teos polttavasta halusta onnistua ja elämän realiteeteista. Teoksen minäkertoja, sarjakuvataiteilija Ville Rannan oloinen mies, tahtoo menestyä taiteilijana Ranskassa. Se vaatii sarjakuvateosten julkaisua, ehkäpä oikeilla kustantajilla ja julkisuuden ja arvostuksen ylitsevuotavaista virtaa.

Sarjakuvateos Kuinka valloitin Ranskan keikkuu muutoksessa ja sen suotuisan muutoksen odottelussa. Tarinan aluksi Ranta on nuori ja innostunut, teoksen lopussa paljon yrittänyt ja väsynyt keski-ikäinen. Rannan kontaktit Ranskassa antavat taiteilijalle toivoa onnistumisesta ja läpimurrosta, mutta kohta taas pettymys valtaa mielen ja on aika palata Suomeen.

  

Taiteilijan elämän vastapainoksi asettuu arkinen elämä, jossa parisuhde, lasten saanti, jokapäiväiset puuhat ja levollisetkin hetket ovat menestymistä ja julkisuutta tärkeämpiä. Yhden asian valitseminen sulkee muita pois. Samaan aikaan ei voi olla perheen kanssa kotona ja uuden teoksen mainoskiertueella Ranskassa. 

Vapautta on hetkittäin, mutta sen vastapainona on paljon yksinäisyyttä, epävarmuuta, odottelua ja pelkoa. Teoksessa välähtelee häpeä ja riittämättömyyden tunne. Sen ainakin luulisin helähtelevän monen lukijankin suuntaan. Teinkö oikeita ratkaisuja? Miksi valitsin monta kertaa väärin?

 

Ville Rannan teos on paljas ja lohduttava. Taiteilijaelämä on epävarmuutta ja kompurointia, mutta ehkä se pätee myös koko elämään. Tarinaa on helppo seurata, nautin Rannan kynänjäljestä. 

Olen lukenut monta Rannan teosta, vaikka blogissani olen kirjoittanut vain sarjakuvateoksesta Kyllä eikä ei. Kerrassaan nautittava on Yle Areenasta löytyvä Sivullinen, jossa Miki Liukkonen haastattelee Ville Rantaa.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Kuinka valloitin Ranskan

Tekijä: Ville Ranta

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: WSOY

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama

Kissasta vielä: kutsun sitä välillä Kaihoksi, välillä Toivoksi, välillä Murheeksi. Se on kummallinen olento, jotenkin yliluonnollinen, ihan kuin se ymmärtäisi puhetta ja osaisi lukea ajatuksai. Kun se on sängyn jalkopäässä, olen saanut paremmin nukahdeltua.

Kirkkaan ja kauniin kannen on suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Nadja Sumasen novellikokoelmassa Sade on kaikille sama on liikkeellä hyvin monenlaista nuorta ja vähän vanhempaa ihmistä. Hupsahdin lukiessani teosta keskelle Sumasen fiktiivisten henkilöiden ja tapahtumien kirjoa ja yllätyin kokemastani ilosta vähän outojen tarinoiden äärellä. Sinänsä novellien maailma on mielestäni realistinen ja muistuttaa nyky-Suomea. 

Nuorille tarkoitetut novellit ovat pääosin lyhyitä ja siinä mielessä helppolukuisia. Kaikkea ei kirjoiteta auki, joten pohdittavaa ja tulkittavaa riittää. Muutama novelli on henkilöiltään yhteydessä toisiinsa. Välillä häkellyin, välillä yllätyin iloisesti ja aika usein sain uutta ajateltavaa.

Niminovellissa Sade on kaikille sama Aysha nauttii sateesta ja valitsemastaan soittolistasta. Hän tapaa sateen keskellä vieraan ihmisen, jonka seurauksena syntyy jotain yhteistä. Novellissa Pyörätuolipaikka nuori päähenkilö on hankkinut lipun konserttiin, mutta huomaakin ostaneensa pyörätuolipaikan tilaisuuteen, vaikka ei liikukaan pyörätuolilla. Voiko sinne mennä laisinkaan? Itse pidin erityisesti lyhyestä ja tehokkaasta Huomioo-novellista. Avioliitto-novellin käännekohdassa kiljaisin ääneen yllätettynä!

Sumasen novellit eivät ole turhan sovinnaisia tai siloiteltuja. Rakastan Sumasen novellien rosoja ja hämäriä kohtia. Valitsen jonkun novellin kokoelmasta ja luemme sen lukion ykkösten kanssa äikässä heti elokuussa.

Sumasen aiemmista teoksista kirjoitin niiden ilmestyttyä. Rambosta olen kirjoittanut usemmankin kerran, mutta tässä kaksi tärkeintä marraskuulta 2015: ensimmäinen ja toinen. Terveisin Seepra -teoksen luin myös tuoreeltaan, lokakuussa 2017.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Sade on kaikille sama
Tekijä: Nadja Sumanen

Kansi: Emmi Kyytsönen
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Otava

Natsumi Ando: Valssin aika 1

Salitanssissa pärjää kohtalaisen hyvin jo sillä että mies on hyvä viemään.

Luin pitkästä aikaa mangaa, vieläpä tuoretta. Natsumi Andon kolmiosaisen sarjan Valssin aika ensimmäinen osa on julkaistu. Seuraavat kaksi osaa julkaistaan tämän vuoden puolella (syyskuussa ja marraskuussa). 

Nimensä mukaisesti teos sijoittuu paritanssin maailmaan. Tanssikoulu Minamissa uurastaa Tango Minami, koulun omistajan poika. Hän on keskittynyt opettamaan tanssia, vaikka hän voisi loistaa myös kilpailuissa. Tanssikoulun ykköspari kilpailuissa on Yuusei Sudoo ja Sumire Shiraishi. He ovat Tangon ikätovereita. 

Hime Makimura on tyttö, jota kukaan ei tunnu huomaavan. Vaikka hänen nimensä tarkoittaa prinsessaa, hänestä tehtiin päiväkodin näytelmässä neljäs hiiri. Hime päätyy kuitenkin tanssitunnille tutustumaan paritansseihin. Opettajakseen hän saa Tangon. 

Valssin aika 1 on ihanan romanttinen, kevyt ja höpsö. Pysyn tarinassa vaivattomasti mukana ja viihdyn yllättävän hyvin. Kuvat ja tekstit sopivat hyvin yhteen ollen yhtä keveitä ja helppoja. Tunteikkaasta tarinasta löytyy syvempiäkin merkityksiä, joihin varmasti palataan seuraavissa kahdessa teoksessa. Ainakin Himen ja Tangon vanhemmat lataavat lapsiinsa suuria odotuksia. Hime haluaa muuttua. Tango puolestaan joutuu salailemaan koulussa tanssikoulua ja tekemisiään siellä. Kesken loppunut kilpatanssiharrastus tuntuu olevan kipeä asia Tangolle. 

Valssin aika 1 korostaa tanssimisen iloa ja sen erityistä vetovoimaa palkitsevuutta. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Valssin aika 1 (Waltz No Ojikan 1)
Tekijä: Natsumi Ando
Suomentaja: Kim Sariola
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Sangantsu Manga

Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää

"Olen iloinen että pääsin käymään." Äiti tarttui takapenkin halki käteeni ja laittoi sormensa minun sormieni lomaan. "Tätä varten äidit ovat olemassa."

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on romaani vaihtohtoisista elämänkuluista. Jos koet olevasi helposti äärimmäinen ja ehdoton ajatuksissasi, ehkä juuri Donna Freitasin uutuusromaani auttaa näkemään elämän monia sävyjä ja mahdollisten elämien kauneuden.

Rose Napolitanon yhdeksän elämää kuvaa naisen elämää ja hänen valintojaan. Rosa Napolitano on sosiologian alalta väitellyt tutkija, jolle työ ja ura ovat ymmärrettävästi hyvin tärkeitä. Hän ei halua tulla raskaaksi ja saada lasta. Tarina alkaa Rosan ja hänen aviopuolisonsa Luken välisestä tilanteesta eräänä elokuun päivänä 2006. Yhden tarinan tai elämän kiivas ja repivä riita kehkeytyy tai muuntuu toisessa elämässä joksikin muuksi. 

Teoksen keskeiseksi aiheeksi Rosan ja Luken välillä muodostuu lapsen saamisen tavoittelu. Mitä tarkoittaa parille ehkäisyn lopettaminen? Mitä se tarkoittaa miehelle? Entä naiselle? Voiko perhe muodostua kahdesta aikuisesta ihmisestä ja heidän parisuhteestaan? Mitä toiselta voi vaatia? Mitä joustamisesta, suostumisesta tai kompromissista voikaan seurata?

Romaanin nimen mukaisesti Freitas kertoo yhdeksän mahdollisuutta naimisissa olevan naisen elämänkuluksi. Ainakin yhdessä elämässä Rosa tulee raskaaksi. Alun rakkaus Luken ja Rosan välillä muuntuu tapahtumien myötä: katkeruuden ja ymmärtämisen polut erkanevat omikseen, vaikka lähtöpiste on sama. Rakkaus, välinpitämättömyys, viha, kaipaus, pelko ja luottamus toiseen ovat kaikki olemassa Freitasin romaanissa. Se on hienoa!

Romaani on rakennettu hyvin selkeästi. Jokainen luku alkaa päiväyksellä ja Rosan elämän numerolla. Välillä luku on kertomus useammasta elämästä, huimimmillaan kaikista yhdeksästä. Kaikkia yhdeksää elämää ei repäistä näkyviin heti alussa. Kokonaisuudessaan teoksen tapahtumat kattavat pisimmillään noin kaksikymmentä vuotta.

Minulla oli teoksen alussa lukutekniikkaan liittyvä ongelma. Otin kirjan muodon liian tosissani ja ryhdyin tekemään muistiinpanoja taulukkoon elämä kerrallaan jäsenneltynä. Lopetin turhan vakavan lukutavan luettuani ensimmäisen kolmanneksen. Vasta muistiinpanoista luovuttuani vapauduin kokemaan parin tunnelmia, mikä teki hyvää lukukokemukselle. 

Rosa on henkilönä uskottava. Hän on voimakastahtoinen ja haluaa olla uskollinen omille ajatuksilleen. Teoksen lähtökohta on heteropari. Mies ja nainen miettivät yhteistä elämäänsä erityisesti oman biologisen lapsen mahdollisuuden kautta ja elävät sitä sitten päätöstensä ja sattumien mukaan. Teos ei mielestäni erityisesti suosittele tiettyä ratkaisua. Rose Napolitanon yhdeksän elämää on leikki tai peli mahdollisuuksista ja seurauksista. 

Tekstini alussa ehdotin kirjan sopivan henkilölle, joka haluaisi ajatuksiinsa elämästä lisää sävyjä. Minulla niitä riittää välillä vaivoiksi asti, joten ajattelen, ettei Freitasin romaani ole ehkä laisinkaan minua varten. Lisäksi aihe ei ole minulle ajankohtainen, mikä keventää lukukokemustani. En lukisi romaania raskaana ollessani.

Rose Napolitanon yhdeksän elämää kuitenkin liikutti minua. Emme lainkaan tiedä tarkoitustamme ja niitä merkityksiä, joita olemassaolomme, sanamme, katseemme ja tekomme antavat muille ihmisille. Lapset, vanhemmat ja isovanhemmat ovat monella lailla yhteydessä toistensa elämissä. Kaikki ne rakkauden alut ja loput puhuttelivat minua. Kuinka monimutkaista elämä onkaan!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Rose Napolitanon yhdeksän elämää (The Nine Lives of Rose Napolitano)

Tekijä: Donna Freitas
Suomentaja: Riie Heikkilä
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Otava

Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista

Emmekä me ole erityisiä // mutta jos elämäänsä ei voi paeta se on romantisoitava / jotta sitä sietäisi elää / niin kuin kaikesta, mikä on tärkeää, on tehtävä kaunista / jotta sitä sietäisi katsoa // se on yksi luovuttamisen* muoto // ehkä yleisin //

*ja sinä olit luovuttanut, siksi kykenit ownaamaan olemuksesi, elämään kauniisti sen, mikä läpi minä räpiköin, mikä oli minussa rumaa ja poikki, joskus herään siihen, että peippo nokkii ikkunalautaa, kaikki halveksunta on luovuttanutta vihaa, tiileksi poltettua savea.

Kansikuva kustantajan sivuilta.

Ennakkotilasin Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke -teoksen keväällä. Kun sain kirjan, luin sitä kevyesti loikkien. Pää ja sydän olivat vielä liian täynnä, joten en kyennyt keskittymään teokseen. Nyt loman rauhoittamana luin teoksen alusta loppuun. Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista on paljas runoteos tästä ajasta.

Kansipaperin kääntöpuolella on lisää luettavaa ja ajateltavaa. Eräällä lukukerralla minulla oli sitruunasorbettia.

Turkoosissa vyöhykkeessä on puhuja, joka osoittaa sanansa runojen sinälle. Heissä kahdessa on paljon samaakin, mutta myös eroja. Ajattelen heidän olevan parisuhteessa. Parisuhde on vain yksi ulottuvuus teoksen runoissa, koska merkityksellistä on myös maailma, jossa he elävät. Mikä on mahdollista, kun kaikki on muutoksessa?

Turkoosi on hyvin näkyvissä teoksessa. Osa sanoista on korjattu turkoosilla fontilla alkuperäisen sanan viereen. Väri näkyy myös viimeisessä luvussa, jossa turkoosi kuu kasvaa miltei täydeksi. Teoksen nimi kertoo runoelman olevan tutkielma yksinäisyyden väriopista.

Nyt kun kirjoitan blogitekstiä, luen teoksen runoja uudelleen. Osa niistä on uponnut minuun fiktion sijaan totena, ja ne tuntuvat oikeilta muistoilta, mikä on hämmentävää. Se kuvaa runojen läheisyyttä ja suoruutta.

Minulle Turkoosi vyöhyke on kaunis teos rumasta maailmasta. Kosola katsoo ihmistä rakkaudella ja ilman taka-ajatuksia: "Kaamoksen aikana  / katumainokset ovat köyhien kirkasvalolamppuja". Kun luin Variston, ajattelin, etten voi luopua teoksesta. Nyt nostan Turkoosin vyöhykkeen runohyllyyni kesäksi ja vien syksyllä luettavaksi luokkaani, jossa säilytän Varistoa.

Teos: Turkoosi vyöhyke - tutkielma yksinäisyyden väriopista

Tekijä: Susinukke Kosola

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: Sammakko

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

Yötuuli heilautti Tietiän harmaiden hiusten latvoja. Tietiän olalta olalle kulki ketju puisia kiekkoja, nuoren puun poikkileikkauksia, jotka oli kiillotettu niin, että vuosirenkaiden sisäkkäiset kehät näkyivät selvästi. Aurinko harasi aukeaa vaakasuorilla säteillään ja kosketti hopeaketjua Tietiän kaulalla. Se välkähti.

Hankin Meri Luttisen fantasiaromaanin Myrskynsilmä uteliaisuuttani ja kauniin kannen vuoksi. Ostin kirjan jo alkuvuodesta, mutta se jäi yöpöydälle odottamaan sopivaa hetkeä. Nyt kesäkuussa sopiva hetki tulikin. Vasta kirjan lukemisen aikana ymmärsin olleen myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana. Blogitekstin julkaisun jälkeen luin teoksen voittaneen Topelius-palkinnon. Aivan mahtavan upeaa!

Luttisen esikoisromaani kertoo nuoresta Kainusta, joka pääsee heti teoksen alussa muiden samanikäisten kanssa riittiin, joka kertoo oman paikan yhteisössä. Yhteisön tietäjä, Tietiä, ohjaa nuoret kulkemaan kehillä, joita on yhteensä kymmenen. Kehä kertoo oman osaamisen ja omat mahdollisuudet. Uloimmat kehät ovat käsityön, ruuan, emännyyden, äitiyden ja laulajien kehät. Sisemmät kehät ovat hyvin harvinaisia. Sisimpään kehään ei kukaan ole kulkenut viiteensataan vuoteen. Tietiän tehtävä yhteisössä on erityinen.

Myrskynsilmä on lempeä ja rauhallinen lukukokemus. Kainu on päähenkilönä sympaattinen. Hän tutkii itseään ja toivoo pääsevänsä yhteyteen muiden kanssa. Oma yhteisö kuitenkin hylkii ja kavahtaa Kainua, joka on omiensa keskellä erilainen. Kainu on avoin uudelle ja löytääkin itselleen merkityksellisiä ihmisiä.

Itseäni viehätti kirjassa eniten miljöö. Luttisen rakentama fantasiamaailma muistuttaa etäisesti  muinaissuomalaista maailmaa. Puulla on suuri merkitys varsinkin teoksen alkupuolella. Ihminen on vahvasti kiinni luonnossa ja sen kiertokulussa.

Myrskynsilmä sopii toki nuorille, mutta oikein hyvin myös aikuisille luettavaksi. Puolisoni lukee paljon fantasiaa, joten nyt luettuani kirjan siirrän sen hänen lukupinoonsa. Kirjoittaakohan Luttinen jatkoa teokseen? Kuvittelen Myrskynsilmän olevan trilogian ensimmäinen osa, vaikka missään ei kyllä sarjasta puhutakaan. Mielelläni kuulisin lisää Otavasta, Orasta ja Viimasta. 

Teos: Myrskynsilmä
Tekijä: Meri Luttinen
Kansi: Riikka Turkulainen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: WSOY

Edit: Lisätty tieto Topelius-palkinnosta 24.6.2021. 

Veera Salmi: Olin niinku aurinko paistais

Meitsin perhe taisi olla rotkon pohjalla,
mutta asiantuntija vakuutti
että muu Suomi ja talous eivät olleet siellä. 

Eli me oltiin siellä yksin.

Kansi: Perttu Lämsä

Käsissäni on minulle asti ennättänyt ensimmäinen nuortenkirja, jossa käsitellään koronaa. Veera Salmen säeromaani Olin niinku aurinko paistais ei pyytele anteeksi ja hyvä niin. Päähenkilö Gabriel on ensimmäiseen koronakevääseen törmännyt nuori mies, jonka perhe tarvitsee enemmän kuin antaa. Äiti Sanni (Sunny) pelautuu teoksen alussa kokonaan vaihtopenkille. Gabriel jää selviämään yhdessä pikkusisarensa Meeriken kanssa. 

Gabrielin elämä täyttyy puhtaan sinnittelyn lisäksi rakkaudesta. Ihastus tuntuu kaikkialla, ihan lukijan iholla asti. Säeromaanissa Salmi hyödyntää hienosti typografian keinoja; fontteja ja sivujen tilaa käytetään rohkeasti. Gabrielin vaihtuvat ja vahvat tunteet välittyvät lukijalle. Teoksen kieli on elävää ja muuttuvaa puhekieltä. 

Gabriel on kiinnostava päähenkilö. Hänessä on jotain samaa elämänvoimaa kuin Nadja Sumasen Rambossa. Kiintymys ei riipu rahasta, ja elämän hankaluuksista voi selvitä tosi monella lailla. Kirja sopii hienosti yläkoulaiselle ja sitä vanhemmalle lukijalle ja lukijaksi pyrkivälle. Jos ostat kirjan lahjaksi nuorelle, lue se itse ensin. Tai osta kaksi ja jätä toinen itsellesi luettavaksi. Säeromaani on ihana tekstilaji, ja Veera Salmi kruisailee lajissa taiturimaisesti.

Innostuin loppukeväästä lukudraamasta ja ajattelin kokeilla sitä syksyllä lukiossa jonkun ryhmän kanssa. Lukudraamassa ryhmä lukijoita lukee tekstin tai katkelman siitä vuorotellen ja/tai yhteen ääneen. Mitään ei tarvitse opetella ulkoa, koska tekstit ovat lukijoiden ja esittäjien käytössä esityksen aikana. Salmen teoksen luettuani tiesin löytäneeni sopivan tekstin. Kiitos, Veera Salmi!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Olin niinku aurinko paistais
Tekijä: Veera Salmi
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Otava

Irene Vallejo: Papyrus - Kirjan katkeamaton tarina

 

Kuva kustantajan sivuilta. 

[Aleksandrian] Museioinin oppineet saattoivat vertailla [saman teoksen] eri versioita ja todeta, että niiden välillä oli hälyttäviä eroavaisuuksia, että moninkertainen kopiointi muutti kaikessa hiljaisuudessa kirjallisten teosten sisältöä. Oivaltaessaan ongelman laajuuden he ymmärsivät, että vuosisatojen mittaan tekstit murenisivat ihmisen hiljaisen erehtyväisyyden vuoksi - siinä missä kalliotkin aaltojen niitä lakkaamatta huuhtoessa - ja tarinat muuttuisivat yhä vaikeaselkoisemmiksi kunnes ne kadottaisivat merkityksensä.

Irene Vallejon runsaassa tietokirjassa kirjoittaminen, kirjat ja kirjallisuus pääsevät kunniapaikalle. Teos väittää, että juuri kirjoittaminen ja kirjat ovat mahdollistaneet ihmisen henkisen kehityksen ja kukoistamisen. Tällaisen kirjaa ylistävän teoksen lukeminen on kirjaintoilijalle miltei uskonnollinen kokemus. Papyrus - Kirjan katkeamaton tarina rakastaa ihmisen halua muistaa ja luoda.

Irene Vallejo on espanjalainen romaanikirjailija. Hänen tietokirjansa viihdyttää lukijaa romaanin lailla. Teoksessa kuvataan historiallisia tapahtumia ja henkilöitä, jotka ovat omalta osaltaan mahdollistaneet kirjoitetun tiedon siirtymisen ja kasautumisen sukupolvi sukupolvelta. Teos alkaa antiiin Kreikasta ja jatkaa Roomaan. 

Luin teosta intensiivisesti kaksi kolmasosaa. Papyrus on tuhti tapaus, varsinaista tekstiä teoksessa on noin 600 sivua. Viimeisen kolmanneksen kohdalla ryhdyin lukemaan ääneen teosta kotijoukoille. Minun pitää vielä syventyä viimeisiin sivuihin, mutta silti voin suositella teosta luettavaksi. Vallejon teos sopisikin muutaman sivun katkelmissa loistavasti iltatarinoiksi aikuisille. Uskon Papyruksen olevan erityisen hyvä lahjaksi valmistuvalle ylioppilaalle tai vaikka maisterille. Toivon myös monen äidinkielen ja historian opettajan löytävän Vallejon teoksen.

Uskomattominta kaikessa [Herodotoksen Historiateoksessa] on se, että Herodotos ei edes kirjaa muistiin kreikkalaisten versiota vaan ainoastaan persialaisten ja foinikialaisten. Länsimainen historia syntyy siis selittämällä vieraan ihmisen ja vihollisen näkökulmaa. Se on minusta syvän vallankumouksellinen lähestymistapa vielä kaksi tuhatta vuotta myöhemminkin. Meidän on tunnettava kaukaisia ja erilaisia kulttuureja, sillä niiden kautta hahmottuu myös peilikuva omastamme: ymmärrämme oman identiteettimme vain asettaessamme sen rinnakkain muiden identiteettien kanssa. Toinen ihminen kertoo minun tarinani, hän kertoo minulle, kuka minä olen. 

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Teos: Papyrus - Kirjan katkeamaton tarina
Tekijä: Irene Vallejo
Suomentaja: Taina Helkamo
Kansi: Fredrik Bäck
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: S&S

Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

 

Säeromaanissaan Ruskea tyttö unelmoi Jacqueline Woodson kertoo oman perheensä tarinan. Samalla Woodson kertoo Yhdysvaltojen historiasta erityisesti mustien amerikkalaisten näkökulmasta. Kirjailija itse on syntynyt 1963 Ohiossa.

Teos jakautuu viiteen osaan keskittyen kertojan lapsuuteen ja nuoruuteen. Äiti Mary lähtee kolmen lapsensa kanssa pois Jacquelinen Jack-isän luota. Perhe hajoaa. Ohion aikaa seuraa aika Etelä-Carolinessa äidin vanhempien luona.

Säeromaanissa Woodsonin ja Laaksosen kieli soljuu. Tarinan sanat ovat kauniita, vaikka sanojen alla on paljon vaikeita tunteita. Rakastan säeromaania tekstilajina. Se tuntuu tihentävän ilmaisua ja sopivan erityisen hyvin kuvaamaan vaikeita tunteita. Välillä jään säkeisiin ja luen niitä uudelleen. Ruskea tyttö uneksii ei ole kevyt tai hetken huuma. Teoksessa on melkein 300 sivua, joten luettavaa, omaksuttavaa ja ajateltavaa riittää. Ote teoksen runosta Etelä-Carolina on sodassa: "Etelä-Carolina on sodassa ja silloinkin kun me leikimme / ja istutamme kasveja ja käymme saarnaamassa ja  / nukumme, olemme mukana. // Te olette ruskeita, isoisä sanoo. / Ja aivan yhtä hyviä ja fiksuja ja kauniita ja vapaita / kuin muutkin. / Eivätkä Etelän ruskeat ihmiset lopeta, sanoo isoisä, / ennen kuin kaikki tajuavat miten asiat ovat. //

Minäkertoja aloittaa tarinansa jo vauvana, itse asiassa uutena vauvana. Ilmaus osoittaa, että vauvoja voi tulla vielä lisääkin. Varsinkin teoksen alussa lukija pidetään tiukasti otteessa. Rakastan minäkertojan pitkää, komeaa ja lempeää Gunnar-isoisää, josta tulee lasten puheissa isukki. 

Woodsonin teoksen vahva juonne on sanojen ja kirjoittamisen merkitys. Minäkertoja saa sisareltaan lupauksen loppumattomista sanoista, mikä avaa nuorelle kirjainten ja sanojen rakastajalle äärettömyyden. Ruskea tyttö unelmoi on ehdottomasti tarina kirjoittamisen voimasta. 

Teos sopii yläkouluikäiselle ja sitä vanhemmalle. Viisikymppinen lukija nautti teoksesta täysin siemauksin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Ruskea tyttö unelmoi (alkuperäinen: Brown Girl Dreaming)
Tekijä: Jacqueline Woodson
Suomentaja: Katja Laaksonen
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäinen 2014)
Kustantaja: S&S

Kirsi Saivosalmi: Levon vallankumous - 30 harjoitusta voimien keräämiseen

Tutustuin Kirsi Saivosalmen tietokirjaan Levon vallankumous - 30 harjoitusta voimien keräämiseen. Tutustuminen on ollut käytännössä selailua, lukemista ja harjoittelua. Pelkkä lukeminen ei olisi ollut riittävää tällaisen teoksen äärellä.

Pyysin arvostelukappaleen työn ja muun elämän stressaamana omasta kiinnostuksestani aiheeseen. Kaipaan lepoa ja rentoutusta, mutta käytännössä sen toteuttaminen onkin sitten vaikeampaa. Olen pyrkinyt rentoutumaan kausittaisen säännöllisesti eli epäsäännöllisesti harrastamalla rentoutusta ja joogaa erilaisissa ryhmissä, mutta mennyt koronatalvi ei ole ainakaan helpottanut kaltaiseni haahuilijan rentoutumisharjoittelua.

Saivosalmen Levon vallankumous on kaunis ja houkutteleva ulkonäöltään. Jo pelkästään kirjan selailu tuntuu laskevan hartiat korvista. Teos alkaa maltillisella tietopaketilla perusasioista. Oma asenne, tila ja tarvittavat apuvälineet ovat omalta osaltaan mahdollistamassa harjoitusten onnistumisen. Harjoitus kuulostaa sanana vähän hankalalta, koska mielestäni teoksen filosofiassa suunnataan katse kohti elämäntapaa, mutta silti puhun nyt harjoituksista.

Teoksessa kerrotaan restoratiivisesta joogasta, jossa ei venytellä, vaan tuetaan keho rentouttavaan asentoon. Asennossa, jossa on helppo olla, on mahdollista harjoittelulla saavuttaa tietoinen lepotila. Fysiologisen rentoutumisen käynnistyttyä psyykkinen ja emotionaalinen rentoutuminen on mahdollista. Kirjaa lukiessani muistelen erityisesti parhaita ryhmäkokemuksiani Yin-joogasta, jossa olen joskus hetkellisesti päässyt psyykkisen rentoutumisen äärelle. 

Tilanne muuttuukin astetta haastavammaksi, kun alan puuhaamaan varsinaista harjoitusta. Ensin kokoan tarvikkeita ja rakennan kotiin paikkaa, jossa rentoutua. Kirjan kuvat ovat havainnollisia ja kaikki tarpeellinen on kerrottu harjoituksen kohdalla. Kaipaisin melkein avustajaa lukemaan ohjeita ääneen, kun kampean itseni lepoasentoon. Ajattelen kuitenkin, että tunnelma ja ajatus on tärkein, asennon tulee olla helppo ja vaivaton. Haen kaapista lisää rullattavaa tekstiiliä. Luen ensin ja sitten teen. Ilmeisesti toisto olisi tässä avain onneen, samaa harjoitusta tulisi tehdä riittävän monta kertaa ja oppia asento tekemällä.

Saivosalmen kirja on kannustava. Teos lähtee aivan perusasioista, joten se sopii hyvin monelle aiheesta kiinnostuneelle. Levon vallankumous on hyvä lahja itselle, mutta sopisi hienosti myös lahjaksi henkilölle, jonka hyvinvointia haluaa lisätä. Teoksen sanoma tiivistyy lempeyteen itseä kohtaan ja elämän tahdin hidastamiseen. 

Lisää tietoa aiheesta kirjan verkkosivuilta.

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Levon vallankumous - 30 harjoitusta voimien keräämiseen
Tekijä: Kirsi Saivosalmi
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Tammi

Johanna Valkama: Katariinanpyörä

 

Kun pääsin viimein tasamaalle, oikaisin viiden alusmekkoni ja samettisen liivihameeni helmojen poimut. Olin perinyt mustan mekon äidiltäni matkavaatteeksi, enkä ollut osannut vuosia sitten aavistaa, kuinka tuosta epämuodikkaasta asusta tulisi myöhemmin luottoasuni. Sen rinnuksille kiinnitetyt kuluneet hopeamaljut ja hakaset lohduttivat minua myös tänään: minulla oli peritty arvoni ja se suojelisi minua. Kyrönmaan rahvas ei ymmärtänyt , kenen kanssa oli tekemisissä.

Johanna Valkaman tuotanto on minulle rakas. Minulle oli kuitenkin käydä köpelösti hänen uutuusteoksensa kanssa. Uuden sarjan aloittava Katariinanpyörä valikoitui luettavaksi työryöpyn keskelle. Aloitin kirjan jo kerran, mutta jouduin aloittamaan sen uudelleen paremmassa lukukunnossa. Kirjan veto alkoi kohdallani vasta puolenvälin tietämillä, mutta laitan sen oman kurittoman mieleni piikkiin.

Ilkkalan Susanna -sarjan aloitusosa alkaa dramaattisissa tunnelmissa. Tuore leski Susanna Katriina suree puolisoaan, joka on teloitettu teilipyörässä epäonnistuneen kapinan jälkeen. Päähenkilö on jäänyt kolmen pienen pojan kanssa keskelle hyvin epävakaata tilannetta. Vähän kerrassaan lukijalle alkaa paljastua päähenkilön todellinen luonne, joka onkin yksi teoksen viehätyksistä. Ote teoksesta:

Nautin, kun pippurin maku levisi kielelläni vallaten aistini. - - Purin sitä ja tunsin, kuinka pistelevän herkullinen maku täytti suuni. Isä, äiti, Kristiina ja Jonatan... Lyypekki, kotikaupunki ja Weckin mausteilta tuoksuva kauppahuone! Kun kaikki palasi takasin, tunsin musertavaa koti-ikävää.

Katariinanpyörän nykyhetkessä Susanna elää hengenvaarassa. Tapahtumat etenevät vauhdikkaasti tilanteesta toiseen, ja Susanna päätyy monien hurjien vaiheiden jälkeen Turkuun. Seikkailun keskellä, täysimittaisessa kriisissä, päähenkilö muistelee elämänsä vaiheita. Naimisiinmeno ja eläminen Kyrönmaalla on ollut hyvin erilaista kuin neidonelämä Lyypekissä maustekauppiaan tyttärenä. Yhteys sisareen on säilynyt kirjeenvaihdon avulla, läheinen sisar Cecilia Kristiina asuu Lontoossa. 

Valkaman uutuusteos keskittyy seikkailuun, jopa henkiinjäämiseen. Romantiikkaa teoksessa on hyvin vähän, mutta kiintymystä ja toisista huolehtimista sitten enemmän. Jään odottamaan seuraavaa osaa! 

Kiitos arvostelukappaleesta!

Teos: Katariinanpyörä
Tekijä: Johanna Valkama
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Otava

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

 

Teoksen graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Olof pyyhki kasvojaan, hän oli sotkenut kätensä aioliin ja hieroi sitä otsaansa, ja Hansin oli autettava siistiytymään lautasliinalla. Se näytti intiimiltä ja Hans piti siitä, hänestä oli mukava olla intiimi, hän oli mielellään intiimi kaikkien kanssa.

Innostuin Geir Gulliksenin romaanista Katso meitä nyt alkutietojen ja kannen perusteella. Itse lukeminen oli työläs urakka, koska ärsyynnyin päähenkilöön perusteellisesti. Näin jälkikäteen katsottuna melkein naurattaa. On hilpeää hermostua fiktiiviselle henkilölle. Se voi olla jopa puhdistavaa. Kirjan lopetus ja kansien sulkeminen, sillähän minä hänestä pääsen. Toisin on oikeassa elämässä.

Gulliksenin romaanin päähenkilö on PR-toimistossa työskentelevä keski-ikäinen mies. Hans Kaasajordet on naimisissa Ingunn Sanden kanssa. Aluksi kaikki vaikuttaa onnelliselta, vaivattomalta ja luonnolliselta. Pari viihtyy yhdessä. Sitten Hansin sisäinen väkkärä alkaa pyöriä.

Hansin pomo Olofkin pyörittää omia kuvioitaan. Tuntuu, että jokainen Hansin vaikutuspiirissä oleva ihminen alkaa käyttäytyä tavalla, joka aiheuttaa ainakin pyörteitä yksityiselämään. Osa saa aikaiseksi kunnon myräkän. Ote kirjasta:

Ja sitten Harriet halusi rakastella uudestaan, ja he rakastelivat uudestaan, se oli hankalaa ahtaassa autossa, ja Hans ajatteli istuimia, häntä pelotti että kangaspäällinen menisi sotkuun, hänen pitäisi pyyhkiä istuimet kostealla vielä tänä iltana, jotta ne ehtisivät kuivua seuraavaksi päiväksi, auto oli nimittäin päivisin Ingunnin käytössä ja hän näki sielunsa silmin kuinka Ingunn kumartuisi tutkimaan istuimessa olevia spermatahroja ja kysyisi mitä tämä on?

Ihmiselosta jää kaikenlaisia tahroja. Niitä Hans ihmettelee ja välillä pyyhkiikin pois, kunnes taas aiheuttaa uusia. Gulliksenin romaani tarjosi minulle kaksin käsin erään miehen sielunmaisemaa ja ihmissuhteiden vaikeutta. Kerronta on piinallisen yksityiskohtaista, mutta toiminnan motiivia ei tunnu löytyvän. Jokainen kohauttaa olkapäitään kysymykselle tekojen syystä. Sitten mennään taas. Parisuhde ei vaikuta kovin houkuttelevalta tämän teoksen perusteella. 

Arja blogissa Kulttuuri kukoistaa on minua rakentavampi Gulliksenin romaanin äärellä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Katso meitä nyt
Tekijä: Geir Gulliksen
Suomentaja: Outi Menna
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Siltala

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme

Ajattelen jälleen Barthesia. Kirjailija on henkilö joka peuhaa äitinsä ruumiin kanssa, hän sanoo äitinsä kuoleman jälkeen, voidakseen ylevöittää sen, koristaa sen.
Kuinka tahdonkaan sen olevan totta.
- - Ihojemme välinen kontrasti yllättää minut vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen - aivan kuin tyhjä sivu, kun käteni tarttuu kynään ja alkaa liikkua sen tilaa pitkin, yrittää vaikuttaa sen elämään tahrimatta sitä. Mutta kirjoittamalla minä kyllä tahrin sen. Minä samanaikaisesti muutan, koristelen ja säilytän sinut.

Teoksen kansikuva, Aki-Pekka Sinikosken teos Ghost Study with Flowers no 15, on täydellinen. 

Tänään mittaan luetun kirjan arvon sen häiritsevyydellä ja lukijan kyynelillä ja totean Ocean Vuongin teoksen Lyhyt maallinen loistomme olevan loistava. Vuongin teos on ollut mielessäni jo ensimmäisestä katalogiesittelystä alkaen. Sen nimi jää kertalukemalla mieleen. Aloitin kirjan heti sen saatuani, mutta lukuprosessini on ollut hidas. Teos on ollut niin vahva, että olen joutunut säätelemään sen lukemista. Ote kirjasta:

Muistaminen on valinta. Sinä sanoit sen kerran selin minuun, niin kuin jumala sen sanoisi. Mutta jos olisit jumala, näkisit heidät. Katsoisit tätä männikköä, jonka latvat ovat valossa melkein läpikuultavia, pehmoisen kosteita loppusyksyn loistossaan. Katsoisit ohi oksien, ohi oksien välissä paistavan ruosteisen valon, ohi neulasten, jotka putoilisivat yksitellen, kun katsoisit niitä jumalan silmilläsi. Seuraisit neulasia, kun ne heittäytyisivät ohi alimpien oksien kohti metsän viilenevää pohjaa ja laskeutuisivat pojille, jotka makaavat vieretysten veri jo kuivana poskilla.

Lyhyt maallinen loistomme on pitkä kirje äidille, ehkä romaani tai essee. Teksti tunkeutuu lukijaan rakkauden kokemuksen kautta. Minäkertoja, nuori mies, rakastaa äitiään, isoäitiään ja erästä miestä. Minäkertoja on muuttanut Yhdysvaltoihin äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Poikaa nimitetään perhepiirissä Pikkukoiraksi, koska mitättömäksi nimetty saattaa säilyä turvassa vähäpätöisyytensä vuoksi. Lukutaidottomat äiti ja mummo ovat monella tapaa minäkertojan varassa. Kirjan ote, jossa Pikkukoira kohdistaa sanansa äidille:

Tiedän, että uskot jälleensyntymään. En tiedä uskonko minä, mutta toivon että se on totta. Koska ehkäpä sinä tulet sitten ensi kerralla tänne. Ehkä sinä olet tyttö ja sinun nimesi tarkoittaa jälleen ruusua, saat huoneen täynnä kirjoja ja vanhemmat, jotka lukevat sinulle iltasatuja maassa, jota sota ei koettele. Ehkäpä sinä löydät siinä elämässä ja tässä tulevaisuudessa tämän kirjan ja tiedät mitä meille tapahtui. Ja muistat minut. Ehkä.

Nämä teoksen rakkaudet koskettavat minua niin paljon, että pelkäsin lukea tarinan loppuun. Itkin kirjaa lukiessani säädyttömän paljon.

Vuongin teos on hyvin poliittinen. Siinä ääneen pääsevät he, joiden kokemuksia ei yleensä kysytä. Lukutaidoton, psyykkisesti sairas, maahanmuuttaja ja lääkeriippuvainen ovat kokevia ja eläviä ihmisiä ja paljon muutakin kuin ongelma ja haitta. Erityisesti Yhdysvaltojen opioidikriisi on kuvattu teoksessa koskettavan paljaasti. Tuho on väistämätön ja koskettaa niin monia.

Vuongin Lyhyt maallinen loistomme on häiritsevä, surullinen, kaunis ja aivan ainutlaatuinen teos. Minä en pysty lukemaan kovin monta tällaista kirjaa vuodessa, koska sydämeni halkeaa. Mielelläni aloittaisin kirjan uudelleen alusta ja nauttisin sen kielestä ja rytmistä löytäen uutta aivan varmasti, mutta en pysty sitä vielä tekemään. Erityiskiitos suomentaja Tero Valkoselle, jonka ansiosta teoksen kieli on ilmaisuvoimaista ja upeaa.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous)
Tekijä: Ocean Vuong
Suomentaja: Tero Valkonen
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: S&S

Katherine Pancol: Parittelurituaaleja

Hienosti hoidettu! Opinpahan olemaan kohtelias. Mitä terapeuttini minulle viime kerralla sanoikaan? "Rose, sinun on asetuttava ympyrän keskustaan ja säilytettävä etäisyys, ja kun impulssi tulee, älä toimi vain siksi, että tunnet painetta toimia, vaan mieti, haluatko sinä todella tehdä, mitä sinulta pyydetään, vai totteletko vain vanhaa kaavaa ja toistat oppimaasi vaikka ei se ole ole oma tahtosi. Lyhyesti sanottuna: sinun on kysyttävä, toimitko muiden painostuksesta vai onko valinta sinun omasi. Kysyttävä itseltäsi: 'Mitä minä, Rose Robinson, haluan tehdä?' Toimi vasta sen jälkeen."

Mielikuvissani Katherine Pancol kirjoittaa helppoa ja hyvää viihdekirjallisuutta. Siksi halusinkin lukea hänen uutuusromaaninsa Parittelurituaaleja. Romaani on viihdyttävä, mutta myös muutakin. Se muu yllätti minut.

Parittelurituaaleja kertoo pariisilaisen hyönteistutkija Rose Robinsonin elämästä ja työstä. Rosen erityinen mielenkiinnon kohde on hyönteiset. Hän tutkii elsassilaisia tulikärpäsiä ja on yliopistossa tutkijana. Rose on henkilönä kiinnostava. Hän reagoi toisiin ihmisiin hyvin omalaatuisesti. Rose tekee tutkimusta, mutta samalla hän jollain lailla on valmis seurustelemaan ja etsii pysyvää parisuhdetta. Teoksen aivan alussa Rose innostuu työkaveristaan, joka on pian palaamassa New Yorkiin. Rose innostuu mielessään helposti johdattelemaan asioita hyvin pitkälle, joten mielessään hän on jo naimisissa Leo Zackarian kanssa ja heillä on kaksi lasta.

Rosen suhde äitiin on ongelmallinen. Hän on saanut pitkään selvitä yksin ja äiti on aina väistynyt ja paennut töihinsä. Onneksi mummo on ollut turva Rosen elämässä. Roselle tarjotaan mahdollisuutta väliaikaiseen muuttoon, joka mahdollistaa suuremmankin muutoksen hänen elämässään. 

Pancolin teos on virkeä ja pääosin mukavaa luettavaa. Erityisen viehättävä puoli romaanissa on hyönteismaailma, jossa Rose elää. Rose hahmottaa ympärillään olevat ihmiset usein hyönteisten ominaisuuksien ja toiminnan kautta. 

Nyt siihen yllätykseen. En aavistanut lainkaan kirjaan tarttuessani, että kirjasta löytyisi seksuaalista väkivaltaa ja siihen liittyvä vakava psyykkinen trauma. En vastusta sen esittämistä kirjassa, mutta olisin arvostanut sisältövaroitusta tai edes jonkinlaista mainintaa takakannessa. Nyt yllätyin ja vähän kavahdin kirjaa, vaikka luinkin sen loppuun. Toimikoon tämä teksti sisältövaroituksena Pancolin uutuusromaaniin.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Parittelurituaaleja
Tekijä: Katherine Pancol
Suomentaja: Taina Helkamo
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Bazar

Ylistys kauneudelle, elämälle ja niille välikappaleille, joiden ansiosta me voimme nähdä merkittäviä asioita ympärillämme

Ensimmäinen ihminen Aatami ja kaikki hänen jälkeläisensä oli luotu neljästä elementistä: liha maasta, veri vedestä, henki ilmasta ja lämpö tulesta. - - Ihminen oli kokonainen pieni maailma, minor mundus.

Kun sain Anneli Kannon uuden romaanin luettavakseni, arvasin pitäväni aarretta käsissäni. Aloitin varovasti ja pidin tarinaan etäisyyttä. Päädyin lukemaan vain vähän kerrallaan ja kuuntelemaan sitten saman äänikirjana. Teoksen lukee Erja Manto, mikä sai minut miltei ilon kyyneliin. Jossain vaiheessa paperikirja lähti vetämään sellaisella vauhdilla, että äänikirja jäi odottamaan keväisiä kävelylenkkejä. Tänään maltoin vielä kuunnella kustantajan tarjoaman striimauksen, jossa Kannon kanssa teoksen maailmasta ja sen merkityksistä keskustelee Anna Kortelainen. Fanitan koko naiskolmikkoa, joten onneni on melkoisen täysi. Nyt olen lukenut romaanin ensimmäistä kertaa.

Kannon Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaustyöstä 1500-luvulla. Romaani on fiktiota, vaikka mukana on ymmärtääkseni ainakin kuvien osalta paljon myös faktaa, josta Kanto on sitten teoksen sommitellut. Kirjan kannen kuvat ovat kirkon seinistä. 

Päähenkilöitä ovat ainakin kirkkoa maalanneet pictorit ja paikallinen hylkiö, Pelliina. Siinä missä maalarit ovat arvostettuja käsityöläisiä, on saviastioilla itsensä nippa nappa elättävä outo orpo tyttö moninkertaisen kummeksuttava olento pienessä yhteisössä. Jo pelkästään tapahtumat ja tarinan juonen kulku on kiehtova. Teoksen kanteen on kuvattu kirkon maalauksia, ja teoksessa Kanto kuvaa niitä aivan mahdottoman mukaansatempaavasti ja elävästi. Ote teoksesta: 

Martinus piirsi minua varten hiilellä luonnoksen Tuskien Miehestä josta tuli niin kärsivän näköinen että sydäntä viilsi. Kun luonnoksesta ei tullut hänen mielensä mukainen hän ripsutti kanansiivellä hiilen pois ja piirsi uudelleen. Kristuksella oli kovat kivut ja hän oli niin laiha että kylkiluut näkyivät. Vilppu oli tehnyt nokimustaa ja maalasimme Kristukselle murheenmustalla värillä - - . Kristuksen tukasta tuli musta ja kylkiluista mustat ja kasvot olivat tuskasta vääristyneet.

Kanto kuitenkin ylittää juonet, käänteet ja kaiken sellaisen romaanissaan ja kurottaa kohti ikuista. Olen aivan liikuttunut Rottien pyhimyksen äärellä. Teoksessa kuvataan taiteilijan luomistyötä ja taitelijaksi kasvamista. Teos on kuvaus työstä ja ihmisistä työnsä äärellä. Maalarin osaaminen on ainakin katseessa ja sivellintä pitävässä kädessä. Luova työ vaatii paljon kärsivällisyyttä ja vakaata kättä, mutta myös mielikuvitusta ja rohkeutta tehdä asioita uudella lailla. Maalarin lisäksi – tai ehkäpä vastapainoksi – asettuu omaa työtään tekevä pappi Petrus Herckepaeus, sinne piispan ja kaniikkien varjoon. Ote teoksesta:

Lopulta Petrus Herckepaeus kaksitoista vuotta opiskeltuaan oli valmistunut magisteriksi, mutta tutkinto ei lainkaan valmistanut häntä siihen mitä tuleman piti.
Hän tunsi itsensä ruunaksi, jolle oli lyöty kuolaimet suuhun ja länget hartioille, perään painava kärry vedettäväksi ja piiska viuhumaan lautasille. Ruunalta oli viety miehiset tarvekalut, ja siinäkin Petrus Herckepaeus tunsi kohtalonyhteyttä hevosen kanssa.

Kanto käyttää kieltä taitavasti, aivan haluamallaan lailla. Kun ääneen pääsee Pelliina, tekstistä putoavat pilkut ja sanat kuvaavat hyvin ihmisten välisten suhteiden kipua ja hyljeksityn tuskaa. Pahasilmä ja kateisiin kuuluva saa kyläläiset katsomaan häijysilmällä ja ohiväistämään. Kun teoksessa tunteet kuumenevat, haukkumanimet ovat vertaansa vailla. Nykyisen tylsän ja toistetun v-sanan asemasta voisi ottaa käyttöön kryppyperseen ja pyövelin napalangon.

Kannon romaani Rottien pyhimys saa minut kokemaan olemassaolevan kauneuden. Romaanissa tuntuu olevan kaikki: ihmisten toiveet, Jumala, arkinen aherrus ja elämän koko kulku alusta loppuun. On uskomatonta, että lukemalla pääsen Andreas Pictorin viereen katsomaan maalien sekoittamista ja seinään tehtyjä hiililuonnoksia. Mennyt on nyt, ja henkäisen, kun sivellin on niin pehmeä ja maali häikäisevän kirkasta. Saan häkeltyä kuvista aivan kuin vuosisatoja sitten ne ihmiset, joille esittävät kuvat olivat ennennäkemättömiä. Maalarit ovat jumalallisia välikappaleita, mutta niin on kirjailija Anneli Kantokin. Kiitos tästä kauneuden ja pyhyyden kokemuksesta, jota en osannut edes kaivata, mutta jota rakastin joka sivulla.

Tiedän käyväni olosuhteiden sen salliessa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Toivottavasti siellä on myytävänä Kannon romaania kesä toisensa jälkeen. Tällaista mahdollisuutta tarjota kirkossa kävijöille pysyvämpää muistijälkeä historiallisesta rakennuksesta ja sen taiteesta ei saa hukata.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Rottien pyhimys
Tekijä: Anneli Kanto
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Gummerus

Onko sinulla Canthia?

Minna Canth, tuo aikansa supernainen, viettää nimikkopäiväänsä 19.3. Kirjasome haluaa nostaa hänen työtään ja merkitystään esiin tänäkin vuonna. Minna Canthin tekemä työ on suuri osa suomalaista kulttuuriperintöä ja yhteiskunnan muodostumista sellaiseksi kuin se nyt on.

Logokuva: Aino-Maria Savolainen 

Minna Canthin kotitalo Kuopiossa on ollut purku-uhan alla vuosia. Me toivomme, että talo säilyy ja että se kunnostetaan arvoiseensa käyttöön kulttuurin keskukseksi myös tulevien sukupolvien iloksi ja hyödyksi. Vetoamme sinuun, koko yleisöömme, yhteisöihin sekä Kuopion kaupunkiin, jotta remontti voi toteutua. Samalla säilytetään arvokasta rakennusperinnettä ja historiaa, jonka katoaminen olisi korvaamatonta.

Kirjasome julkaisee 19.3. juttuja ja somenostoja teemalla #minullaoncanthia.

Lue lisää Kanttilasta sivulta kanttila.fi. Voit myös tukea Kanttilan kunnostusta rahallisesti osallistumalla keräykseen.

Tutustu myös vuosittaiseen Minna Canth -lukuhaasteeseen blogissa Yöpöydän kirjat.

Onko sinulla Canthia? -haastepostausta emännöivät Amma Amman lukuhetki -blogissa ja Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa.

Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

 

Ennakkotietojen perusteella uumoilin Antellin esikoisromaanin olevan juuri minua varten tehty. Aloitin teoksen kuuntelun jännittyneenä ja miltei henkeäni pidätellen. Huoleni oli turha, viihdyn leskirouva Jenny Malmströmin kintereillä oikein mainiosti. Ote teoksesta:

Jennyn kasvot punehtuivat harmista. Tuon miehen ei tarvinnut kuin avata suunsa saadakseen hänet heti pois tolaltaan. Hän yritti pitää äänensä vakaana, kun sanoi purevasti: – Lapset voi aivan hyvin hoitaa palvelija, ja eikö lasten kasvattaminen ole molempien vanhempien oikeus? Eikö miehelle ole paljon enemmän tukea sellaisesta vaimosta, joka on oppinut, kuin sellaisesta, joka ymmärtää vain ensi kevään hattumuodista? Hän tuijotti miestä silmät leimuten.

Rakastan historiallista romaani Puuvillatehtaan varjossa ainakin neljästä syystä: menneen ajan kuvaus, koukuttava kerronta, sarjamuotoinen tarina ja kiinnostava päähenkilö.

Antellin teos sisältää päätarinansa lisäksi paljon tietoa 1800-luvun elämästä Turussa. Lukiessani romaania saan nauttia kuvauksista ajankohtaan liittyvistä rakennuksista, vaatteista, arkisista tavoista, perhe-elämän kiemuroista ja naisen elämänkulusta. Jennyn suku on hyvin pieni, teoksen alussa hänellä on elossa olevia sukulaisia vain oma isä ja isän sisko. Varsinkin Loviisa-täti haluaa Jennyn pääsevän mahdollisimman pian naimisiin. Avioliitto tarkoittaa naiselle turvaa. 

Puuvillatehtaan varjossa etenee jouhevasti. Teoksen alkuosan kuuntelin äänikirjana kävellen siinä samalla. Minun piti välillä jatkaa kävelylenkkiäni, että pääsin kohtaan, johon maltoin tarinan jättää. Kun sain eilen käsiini paperikirjan, luin yötä myöten kirjan loppuun. Nyt sitten odottelen malttamattomana Puuvillatehdas-sarjan toista kirjaa. Koska ensimmäinen on ilmestynyt vasta äskettäin, saan odotella jonkun aikaa. Antellin tekstiä on ilo lukea ja kuunnella. Suorat ja epäsuorat viittaukset kirjallisuuteen, kirjailijoihin ja yksittäisiin teoksiin ovat lisänautinto lukijalle.

Romaani on ensimmäinen osa sarjasta. Nuoren Jennyn elämässä on tapahtunut jo paljon, mutta hänen elämänsä on toisaalta vasta aluillaan. Lyhyeksi jäänyt ensimmäinen avioliitto on tuonut hänelle aseman, joka mahdollistaa tarinan ajassa itsenäisen päätöksenteon ja elämän. Jenny on hyvin aktiivinen yhteiskunnallisesti ja luonteeltaan epäkohtiin tarttuva. Uskon tämän näkyvän myös tarinan edetessä seuraaviin osiin. Teossarjan nimi, Puuvillatehdas, viittaa siihen. 

Leskirouva Jenny Malmstöm on mielestäni kiinnostava. Hän on jo heti teoksen alussa henkisessä ahdingossa äskettäisten elämäntapahtumiensa vuoksi. Ymmärtävä isä on avuksi, mutta yllättävä muutos omassa sosiaalisessa asemassa on valtavan iso asia hyväksyttäväksi. Jennyn tilanne ei ole lopultaan edes kaikkein läheisimpien tiedossa, joten hän joutuu kantamaan yksin melkoista taakkaa.

Ihana kirja! Maltan tuskin odottaa seuraavaa osaa. Kiitos kirjasta, Ann-Christin Antell!

Teos: Puuvillatehtaan varjossa
Tekijä: Ann-Christin Antell
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Gummerus

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

Heti kun joku oli kuollut, isä lisäsi hänen nimensä perään sanan "parka" ja suuttui äidille, joka ei tehnyt niin. Tämä "parkuus" oli isän suvussa hyvin kunnioitettu tapa. Puhuessaan kuolleesta sisarestaan isoäiti sanoi erehtymättömästi "Regina parka", eikä koskaan käyttänyt hänestä muuta nimeä.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme oli minulle lempeä ja lohduttava lukukokemus. Kirjailijan esipuhe asettaa teoksen paikalleen; hän kertoo perheensä tarinan välttäen kaikkea keksittyä. Kieli jota puhuimme on romaani ja sellaisena sen luin.

Minäkertoja on teoksen alussa lapsi, joka ärsyyntyy kutittavista villavaatteista, joita äiti pakottaa käyttämään. Molemmat perheen vanhemmat ovat omanlaisiaan persoonallisuuksia, joiden tahdon mukaan perheen viisi lasta joutuvat arkeaan ja juhlaansa elämään. Ginzburg vyöryttää upeasti perheen tapoja, tapahtumia ja sen jäsenten välisiä suhteita. Teos sijoittuu Mussolinin ajan Italiaan, mutta nyt en mene sen tarkemmin perheen fasismin vastaiseen elämäntapaan tai romaanin yhteiskunnallisuuteen. Perhe vie huomioni täysin.

Kirjoitan teoksen nimen koko ajan väärin, kun muutan verbin preesensmuotoon. Toki tekstissä isä paasaa, Natalia itse kysyy ja isoäiti huokailee, mutta romaanin merkittävä ulottuvuus on juuri mennyt aika. Kieli jota puhuimme viittaa menneeseen aikaan ja siihen, joka nykyhetkessä on menetettyä. Ote teoksesta:

Riittää, että joku meistä [sisaruksista] sanoo "emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta" tai "miltäs rikkihappo haisee", ja löydämme taas aiemmat välimme, lapsuutemme ja nuoruutemme, jotka ovat pysyvästi sidoksissa noihin sanoihin ja lauseisiin. Yksikin niistä riittäisi meille toistemme tunnistamiseen pimeässä luolassa miljoonien ihmisten joukosta.

Nautin Ginzburgin romaanin käännöksestä, jonka Elina Melander on alkuperäisteoksesta tehnyt. Rakastan perhepuhetta, lapsuutta, lasten suhteita vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Arvostan romaanin yksityiskohtaisia kuvauksia henkilöiden sanomista ja tarinoista, joita toistetaan päivästä toiseen. Hihkuin mummon porttolapuhetta riemastuneena. Ote teoksesta:

– Käyttäydytte kuin porttolassa. Tässä talossa eletään kuin porttolassa, isoäiti tapasi sanoa tarkoittaen, ettei meille mikään ollut pyhää. Lausahdus jäi perheessämme elämään, ja toistelimme sitä aina, kun meitä naurattivat jonkun kuolema tai hautajaiset.

En osannut aavistaa, että 1960-luvulla kirjoitettu italialainen romaani tarjoaa minulle maaliskuussa 2021 iloa ja rakkautta. Huomaan ihastuneeni Italiaan maana ja toivon vielä joskus pääseväni sinne. Kun luin André Acimanin Kutsu minua nimelläsi, rakastin teoksen miljöötä. Samankaltaisia tunteita koin nytkin. Tällä kertaa puhutun kielen avulla luotu todellisuus puhutteli minua todella ja vei minut aivan muualle useammaksi tunniksi.

Teos: Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare)
Tekijä: Natalia Ginzburg
Suomentaja: Elina Melander
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäinen 1963)
Kustantaja: Aula

Aino Louhen Mielikuvitustyttö ja sarjakuvatunnelmia

Ensin sarjakuva-avautumista loman kunniaksi:

Sarjakuvien ja runojen lukeminen on minulla hyvin kausittaista. Voin hakea sarjakuvia kirjastostakin, mutta ostan niitä myös mielelläni. Ostetut tai muuten hankitut sarjakuvat pääsevät jatkokäyttöön lukion äidinkielen ja kirjallisuuden tunnille. Saatamme lukea tunnilla sarjakuvia ykkösten ja kakkosten kanssa, mutta erityisesti luetutan niitä abeilla viimeisillä äidinkielen kursseilla. Usein lukiolaiset eivät ole erityisen kokeneita sarjakuvan lukijoita, mutta aina joskus minua onnistaa ja saan tunnilla kuulla kokeneen lukijan analysoivan sarjakuvaa. Se on aivan mahtavaa ja erittäin opettavaista! Yleisin innon kohde on tuolloin manga.

Sarjakuvat ovat taas pulpahtaneet pinnalle lukemisessani. Ennakoin kaameaa työruuhkaa, joka alkaa parin viikon päästä. Silloin hätälukeminen on paikallaan. Hätälukemisessa tärkeintä on saada nopeasti jotain luettavaa, josta pääsee myös irti tarvittaessa. Lohtukirja käy, mutta sarjakuva on oikein mainiota pikaluettavaa. Ennakoin tilannetta jo käymällä kirjastossa. Lainasin muutaman runo- ja sarjakuvateoksen, kuten esimerkiksi Aino Louhen Mielikuvitustytön. Muutamat lainat eivät kuitenkaan riitä mihinkään, joten kirjastoon pitää päästä tällä viikolla uudemman kerran.

Kävin eilen myös Turun Sarjakuvakaupan sivuilla. Ajattelin tilaavani sieltä muutaman hätävaran pahan kevään varalle. Osto jäi yrityksen tasolle. Huomasin, etten oikein ole ajan tasalla minua kiinnostavista uusista sarjakuvateoksista, joten mielenkiintoista luettavaa oli yllättävän hankala löytää. Kirjastossa pääsen selaamaan teoksia. Sarjakuvissa kynänjälki, sivujen ulkonäkö, värimaailma ja jopa tekstin fontti ovat todella tärkeitä.

Kaipaan nopeaa luettavaa hetkeen, jolloin minulla ei ole aikaa syventyä uuteen romaaniin. Nyt minun pitäisi perehtyä asiaan niin huolella, että saisin varustettua kotikirjastoni pahan päivän/viikon/kuukauden/koronavuoden varalle. Perehtyminen vaatii aikaa, joten... Siis, minulle saa suositella hyviä suomenkielisiä sarjakuvia. Tästä näkee osan jo lukemastani sarjakuvasta. 

Nyt varsinaiseen asiaan:

Luin kirjastosta hakemani sarjakuvateoksen ja pidin lukemastani oikein paljon. Aino Louhen Mielikuvitustyttö ei huuda tai alleviivaa. Kannen kuvassa päähenkilö katsoo lukijaa poskillaan puna. Olen nyt lukenut teoksen kolme kertaa. Katse ja ilme kannessa kertovat minulle eri asioita eri lukukertojen jälkeen. Yhdellä kertaa pinnalle jää kokemus nolouden ja häpeän tuntemisesta. Nyt kolmannen lukukerran jälkeen ajattelen ihmisen tunteiden ja kokemusten kirjoa ja jonkinlaista ymmärrystä itseä ja toisia kohtaan.

Haluan, että hän huomaisi minut.

Mielikuvitustyttö alkaa päähenkilön vauva-ajasta. Hänen paras ystävänsä Heta on ollut lähellä aivan alusta alkaen. Koulussa tähän saakka itsestäänselvä ystävyys rakoilee. Pysyvä ystävyys muuttuu neuvoteltavaksi ja ystäväajasta joudutaan käymään kauppaa. Kun epäilys ja hylkäämisen tunne syntyy, siitä ei pääse eroon, Mielikuvitusystävä ei tulkitse tai suurentele, mutta aikuisen lukijan sydämeen sattuu. Miksi me ylenkatsomme toisiamme? Miksi jonkun hyväksyminen tarkoittaa toisen hylkäämistä? Tyttö kokee olevansa outo ja epäilyttävä. Neljännellä luokalla tyttöjen maailmaan tulee poikia. Se ei ainakaan tee sosiaalisesta elämästä helpompaa. Teoksessa käsitellään kokemuksia itsestä ja toisesta lapsuuden, nuoruuden ja nuoren aikuisen elämän ajalta. Teoksen lopussa päähenkilö on aikuinen nainen. 

Sivulla on pääasiassa kuva tai kaksi. Myöhemmin teoksessa on sivuja, joilla on kuusikin kuvaa. Jokainen sivu on kuitenkin hyvin ilmava ja vailla pakkoa. Sivun alalaidassa teksti on englanniksi, joten teoksen voi lukea joko suomeksi tai englanniksi. Kuvat ovat pelkistettyjä ja yksinkertaisia. Kynän viiva on ohut ja tarkka. Louhen teos on miellyttävä lukea.    

Teos: Mielikuvitustyttö (Imaginary Girl)
Tekijä: Aino Louhi
Englanniksi kääntänyt: Pauliina Haasjoki
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta

 

Yhdeksän sarjakuvataiteilijaa teki viime vuoden puolella yhteisteoksen Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta. Teoksen julkaisi Ateena. Minäkin hankin omani. Alkupuheessa tekstit teokseen kerännyt Karoliina Korhonen kertoo teoksen tuotoista 75% menevän Mieli ry:lle. Toinen teoksen toimittaja on Anssi Vieruaho. Lueskelin teosta yksi tarina kerrallaan joululomalla. Ennen lomaa teosta ennättivät lukemaan muutamat abit äidinkielentunnilla. Puhuimme siitä, kuinka tärkeä aihe kirjalla onkaan. 

Jokaiselta tekijältä teoksessa on yksi teksti. Tekstit ovat itsenäisiä ja kertovat väsymyksestä, uupumuksesta ja masennuksesta oman tarinansa. Valitsen blogitekstiin neljä minua puhutellutta tarinaa. Ne ovat Tuisku Hiltusen, Milla Paloniemen, Henri Tervapuron ja Emmi Niemisen tekemiä.

Tuisku Hiltusen teksti Herätys 7:00 aloittaa teoksen. Tarina tapahtuu kokonaan yhdessä huoneessa. Päähenkilö on nuori nainen. Lähenevä deadline, kasvavat odotukset ja ahdistus luovat painostavan tunnelman. Hiltunen kuvaa yksinkertaisesti ja tehokkaasti päälle vyöryvää ahdistusta. Värillä on merkitystä. Hiltusen kuvat liikuttavat minua, punaiset hiukset kiinnittävät huomion alusta alkaen. Elämänvoiman heikkeneminen näytetään selkeästi. Kuuleeko kukaan avunpyyntöä? 

Milla Paloniemen teksti teoksen keskitietämillä kertoo rakkaudesta hevosiin. Ikioma hevonen alkaa minäkertojan lapsuudesta. Kuvat ovat piirretty paksulla viivalla. Mustavalkeat kuvat teksteineen ovat hyvin selkeitä ja pelkistettyjä. Sivulla kuvaruutuja on tyypillisesti kolmesta kuuteen. Sisällöllisesti tarinassa tahti kiihtyy ja kuristava ote lukijankin kurkusta tiivistyy. Kuvissa se ei näy, ne jatkavat tyylillisesti samanlaisina alusta tarinan loppuun. Eniten pidin tarinan sisällöstä ja koin tärkeäksi kuvauksen oman innon vauhdittamasta luisumisesta onnesta väsymykseen. 

Henri Tervapuron Golemi puolestaan vie huomioni kuviin ja erityisesti niiden väreihin. Kuvaruutujenkin asettelu on kiinnostavaa, joten tutkin Tervapuron sivut useampaan kertaan ennen kuin edes pääsen itse tarinaan kiinni. Päähenkilö Timon otsasuoni pullistuu töissä ja vapaa-ajalla. Tarinassa kuvataan taitavasti sekä kuvien että tekstin tasolla henkistä, fyysistä ja sosiaalisista ylivuotoa: Kehä piti murtaa. Kroppa piti sammuttaa, pää ampua, hirttää. Ihan mitä vaan. Ei enää sekuntiakaan. Kehittymätön ja keskeneräinen olento, golem, on ehkä ihmisestä kumpuava paha olo, joka pitää saada takaisin saveksi ja mullaksi. Hieno tarina!

Viimeiseksi olen säästänyt ehdottoman suosikkini eli Emmi Niemisen Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa. Niemisen teksti on kuvien puolesta ilmava ja hengittävä. Tekstin sisältö on puolestaan niin painavaa ja osin surullista, että kuvat mahdollistavat hengittämiseni lukemisen aikana. Tekstin tapahtumapaikka on mielessäni fiktiivinen tila, jossa nykyisyyden aikuinen kertojaminä pääsee kuuntelemaan kuusitoistavuotiasta minäänsä, joka makaa väsyneenä ja masennuksesta toipuvana sängyssä. Miten hieno ja eheyttävä oivallus tekstin miljööksi! Tämä asetelma tuo tekstiin lohtua ja lempeyttä. Näin hyvin sinä paranet! Sinä selviät! 

Niemisen sarjakuvatarinassa nuori minäkertoja kuvaa uupuneensa ensimmäistä kertaa lukion ensimmäisellä luokalla 16-vuotiaana. Romahdus tapahtui toisen vuoden syksyllä. Toipuminen oli monen vuoden mittainen prosessi. Niemisen tarina tulisi painaa pieneksi vihoksi, jonka voisi jakaa kaikille nuorille toisen asteen opintojen aluksi. Mukaan voisi liittää vinkkejä auttaviin tahoihin ja vinkkejä oman ja kaverin jaksamisen tueksi. 

 

Kuva sivusta Emmi Niemisen tekstistä Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa 

Teos Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta on yksi kymmenestä tämän vuoden Sarjakuva-Finlandia finalistista. Valinta voittajasta julkistetaan tämän kuun lopussa. 

Tänä talvena olen onnistunut bloggaamaan kahdesta muustakin kisan finalistista. Tuisku Hiltusen teos Kuutamo ja muita kertomuksia ja Viivi Rintasen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta löytyvät myös esiteltyinä blogistani.

Katkenneita lankoja -teosta löytyy ainakin Atenan omasta kaupasta ja Turun sarjakuvakaupasta. 

Teos: Katkenneita lankoja – tarinoita loppuunpalamisesta
Tekijät: Tuisku Hiltunen, Emmi Nieminen, Sami Nyyssölä, Niko-Petteri Niva, Mari Ahokoivu, Milla Paloniemi, Henri Tervapuro, Avi Heikkinen, Anssi Vieruaho ja Karoliina Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Atena

Tommy Orange: Ei enää mitään

Joskus tarina on se, ettei tarinaa ole.

Opal tekee aina saman asian kavuttuaan postiautoonsa. Hän katsoo peruutuspeiliin ja huomaa katsovansa itseänsä vuosien läpi. - - Silti hänestä on raskasta nähdä vuodet kasvoillaan, haarautuvat uurteet ja rypyt silmien ympärillä kuin halkeamat betonissa. Mutta vaikka hän ei pidä kasvojensa katselusta, hän ei ole osannut lopettaa sitä aina peilin nähdessään. Peilissä hänen on mahdollista saada hetkeksi kiinni kasvojensa ainoista kuvajaisista, jotka voi itse nähdä – lasin pinnalla.

Aloitin Tommy Orangen romaanin Ei enää mitään varovasti ja etäisyyttä pitäen. Teos kertoo Yhdysvaltojen alkuperäisväestön eli intiaanien elämästä nykyajassa ja valtakulttuurin puserruksessa. Romaani kertoo urbaaneista intiaaneista, identiteeteistä, yhteisöistä ja niiden puutteesta ja juurettomuudesta. Kuuntelin äänikirjaa ja aina välillä luin uudelleen kirjaa paperiversiona. 

Lopussa varovaisuutta ei enää ollut, romaani tuntuu sydämessäni kipuna. Romaanin henkilöt ovat monella lailla eksyksissä ja osattomina. Löydän paljon tunteita, jotka ovat minulle tuttuja. Loppu teoksesta sulaa itkuksi. Kuuntelen kirjan loppuun ja hengittelen pitkään sulatellen kaikkea kuulemaani. Palaan lukemaan tekstiä paperikirjasta. Olen lukenut kirjan, johon haluan ehdottomasti myöhemmin elämässäni palata.

Hän haluaa kuulla rummun vielä kerran. Hän haluaa nousta seisomaan ja lentää pois verisillä sulillaan. Hän haluaa perua kaiken tekemänsä. Hän haluaa uskoa tietävänsä, miten rukous tanssitaan ja uutta maailmaa rukoillaan.

Alusta asti tarina tuntuu olevan menossa kohti tuhoa. Romaanissa pääsevät ääneen monet henkilöt, joiden tarinat nivoutuvat yhteen. Yksittäisten ihmisten kautta menneet vuosikymmenetkin tulevat osin kerrotuiksi. Väkivalta erottaa ihmisiä toisistaan. Kuolema tuntuu olevan läsnä aina. Päihteistä haetaan unohdusta ja turtumusta, mutta apu on vain hetkellistä. Niin aikuiset kuin lapsetkin ovat yksinäisiä, ja yhteys toiseen ihmiseen tuntuu olevan miltei mahdoton saavuttaa. Välittämistä ja huolenpitoakin tarinassa on.

Orange on taitava kirjoittaja. Jään ihailemaan teoksen rakennetta ja tyyliratkaisuja, kunnes taas tempaudun tarinan vietäväksi. Kaikkein vaikuttunein olen romaanin Välinäytöksestä, jossa nimetyt minäkertojat vaikenevat ja ääneen pääsee kertoja, joka kuvaa meidän kaikkien [intiaanien] tekoja ja kokemuksia. Viimeinen valitsemani ote teoksesta:

Murhenäytelmästä tulee sanoin kuvaamaton, koska olemme sentään taistelleet vuosikymmeniä, jotta meidät tunnustettaisiin tässä ajassa eläviksi ihmisiksi, nykyaikaisiksi ja osallisiksi maailmassa, mutta kohtalomme on kuolla nurmella sulkiin pukeutuneena.

Teos: Ei enää mitään (There There)
Tekijä: Tommy Orange
Suomentaja: Jussi Korhonen
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Aula & Co

Elina Kilkku: Vaimovallankumous

 

Suutelen Mikaa, mutta se ei innostu. Se johtuu varmaan pitkään sadetakkiin pukeutuneesta miehestä, joka on tullut seisomaan meidän vuoteen jalkopäähän.

Elina Kilkun Vaimovallankumous ajaa täysillä alusta loppuun. Päähenkilö Anni Suvilahti kiemurtelee totaaliahdistuksessa. Hänellä on ihana miesystävä, joka haluaa elää loppuelämänsä yhdessä rakastamansa naisen kanssa. Mikä voisi mennä pieleen? Ilmeisesti ihan kaikki mahdollinen.

Kilkku kuvaa romaanissaan rakkausgenren kaikkia tuttuja kliseitä. Rakkauselokuvat ovat päähenkilön käyttövoima ja viitekehys omalle elämälle. Anni odottaa tosirakkauden järisyttävän maailmaa perusteellisesti ja kun niin ei tapahdukaan Mikan kohdalla, ei seurustelussa ole mitään järkeä. Anni on uskomattoman ärsyttävä päähenkilö.

Päähenkilön äklön vaaleanpunaisessa maailmassa on Mika-rakkaan lisäksi muutamia henkilöitä, jotka antavat elämään vähän muitakin sävyjä. Äiti on eläkkeellä oleva nuorisopastori, joka tubettaa ja jättää keskitien toisille. Paras ystävä Irene elää uraohjuksena New Yorkissa. Irenellä ei ole pulaa rahasta. Ystävätuttava Henna puolestaan uuttaa unelmaelämäänsä ydinperheen rakastavana äitinä jokaiseen somepostaukseensa. Ote kirjasta:

Kaiken hirveän jälkeen lämmin vesi tuntuu taivaalliselta. Mä nojaan taaksepäin ja suljen silmäni. Tältä varmaan tuntuisi, jos rakastava äiti halaisi.

Irene tökkää mua samppanjalasilla olkapäähän, ja mä avaan silmäni. 

- Tekeekö sun mieli a) itkeä, b) soittaa Mikalle ja tunnustaa kaikki, c) hukuttautua veteen, d) hukuttautua viinaan, e) muuta, mitä? Irene kysyy.

Vaimovallankumous oli minulle vähän ristiriitainen lukukokemus. Rakastan Kilkun överityyliä. Olen nauttinut siitä erityisesti teatterin ja kulttuurin maailmaan sijoittuvassa Alina-trilogiassa, josta olen lukenut kaksi ensimmäistä osaa. Täydellinen näytelmä ja Mahdoton elämä. Odotan viimeistä osaa, Jumalaisen jälkinäytöksen pitäisi ilmestyä syksyllä. 

Myös käsillä olevassa Vaimovallankumouksessa on samaa ylitsevuotavaa tykitystä. Jostain syystä rakkaushöttö ja sen kriittinen tarkastelu ei nyt innosta minua niin paljon kuin toivoisin. Silti teoksella on ehdottomasti hetkensä. Kirja, jossa käytetään sanaa huoratonttu, on ehdottoman tarpeellinen. Kiinnostun eniten Annin äidistä, Irenestä ja Hennasta, mutta Anni jättää minut miltei kylmäksi. Loppuratkaisu on kuitenkin loistava!

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Vaimovallankumous

Tekijä: Elina Kilkku

Julkaisuvuosi: 2021

Kustantaja: Bazar

Han Kang: Valkoinen kirja

Tästä lähtien annan sinulle valkoisia asioita.

Ojennan sinulle vain valkoisia asioita, 

vaikka ne saattavat likaantua.

Enkä enää kysy itseltäni

saanko antaa sinulle tämän elämän.

Han Kangin Valkoinen kirja on pieni kooltaan, vaikka se ei olekaan koko totuus teoksesta. Aloitin sen eilen ja nyt kirja on luettu. Kirja kertoo surusta, menetyksestä ja kuolemasta, mutta myös paljon elämästä ja ihmisen paikasta maailmassa.

Han Kang on nimenä minulle tuttu. Luin aikanaan Vegetaristin ja pidin lukemastani. Olen hankkinut myös romaanin Ihmisen teot, mutta se on lähtenyt käsistäni lähipiirin lukijalle ennen kuin ennätin sen lukea. No, kirja palaa minulle aikaan.

Valkoinen kirja on sanomaltaan painava. Kustantajan mukaan teos on "rakkaudentunnustus nimettömältä kertojalta" jo vauvana kuolleelle sisarelle. Teos alkaa kertojan pohdinnalla kirjoittamisesta ja listauksella valkeista asioista. Nuo asiat tulevat kuvatuiksi teoksessa yksi kerrallaan kuvaten aika määrittelemättömäksi jäävän kertojan  mennyttä ja nykyisyyttä. 

Ajattelen, että teos kertoo surusta ja kuolemasta. Teoksessa on paljon menetystä ja poistumista. Osa menetyksestä on konkreettista ja osa abstraktia. Teos jakautuu kolmeen osaan: Minä, Hän ja Kaikki valkoinen. Ennätin lukea teosta useissa eri mielentiloissa ja se vaikutti lukukokemukseeni. Osan aikaa ihailin erityisesti Kangin kuulasta kieltä. Kiitos kuuluu myös suomentaja Taru Salmiselle. 

Luen valkoisesta, kävelen valkeuden keskellä ja kirjallisuus limittyy omaan elämääni monin eri tavoin.

Kangin teksti on aiheestaan huolimatta helposti lähestyttävää. Sisällöllisesti teksti on hyvin merkityksiä kantavaa ja tiivistä. Sain lukea osan teoksen teksteistä useampaan kertaan, mikä sopi minulle oikein hyvin. Muistot kuolleesta vauvasta tuntuvat kaikkein vaikeimmilta ja mykistävimmiltä. Mukana on myös paljon lohduttavia ajatuksia ihmisenä olemisen merkityksistä ja elämän hetkellisyydestä.

Tekstin lomassa on myös valokuvia. Sekä kannen kuva että teoksen sisältä löytyvät kuvat ovat Douglas Seokin ottamia. Ne ovat hyvin pelkistettyjä ja niukkoja. Vauvan paita ja valkea kivi ainakin ovat sekä tekstissä että kuvissa. 

Valkea väri liittyy kuolemaan, mutta se kantaa myös elämän merkityksiä. Teoksessa kuvataan, kuinka "[p]akkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa". Luin Kangin lumoavaa ja hiljaista teosta romaanina, mutta nyt blogitekstiä kirjoittaessani pohdin ja epäröin. Valkoinen kirja lähestyy yllättävästi runoteosta. 

Kangin Valkoinen kirja sopii lahjaksi ystävälle, joka on joskus kokenut elämän myrskyjä. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Valkoinen kirja
Tekijä: Han Kang
Suomentaja: Taru Salminen
Kuvat: Douglas Seok
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantamo: Gummerus

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

 

Hän kuvittelee rakennuksen mielessään, rakentaa sen tiili tiileltä päänsä sisään, hän pystyttää seinät, tornit ja balkongit. Tämän hän on aina osannut, näin hän aina sen tekee - kuvittelee rakennuksen ensin päässään, pienetkin yksityiskohdat. Vasta sen jälkeen hän ottaa käteensä tussin ja alkaa luonnostella. Hän on nopea, sillä hän ei jää miettimään jokaista yksityiskohtaa vaan luottaa yleensä ensimmäiseen visioonsa, siihen, joka nousee hänen mielikuvituksestaan.

Sain joulun alla käsiini ennakkokappaleen Pirkko Soinisen uutuusromaanista Valosta rakentuvat huoneet. Romaani kertoo arkkitehti Wivi Lönnin (1872–1966) elämästä. Romaani alkaa vuodesta 1879 ja Wivin lapsuudesta. Prologissa ollaan vuodessa 1945, joten romaani kattaa suuren osan hänen elämästään.

Soinisen romaani katsoo syvälle tuon merkittävän ja toimeliaan naisen sieluun. Wivi Lönn kokee olevansa tarkkailija ja viihtyy vähän syrjässä, mutta julkinen ja näkyvä työ asettaa omat vaatimuksensa. Hän joutuu taistelemaan oman paikkansa niin julkisesti kuin yksityisestikin. Rakennusten suunnittelu on päähenkilölle sydämen asia ja into tehdä työ mahdollisimman hyvin on palava. Tempauduin mukaan romaanin maailmaan ja koin vahvasti päähenkilön turhautumisen ja ponnistelut.

Teos jakautuu lukuihin, joiden alussa on vuosiluku. Lukeminen etenee nopeasti ja vuodet seuraavat toisiaan. Viisikymppisen Wivin kohdalla hätkähdän, nyt olemme saman ikäisiä. Jotain olennaista onkin erään kevään tunnelmissa. Ote kirjasta:

Wivi poimii pihalta narsisseja, varret napsahtavat hänen sormissaan, keltaiset kukat täynnä kevättä. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä enemmän hän on alkanut rakastaa ja kaivata kevättä – nuorena hänen lempivuodenaikansa oli syksy, niin hän oli aina ajatellut, sillä melankolinen luopumisen vuodenaika sopi hänen luonteelleen, mutta nyt, monien menetyksien jälkeen, hän kaipaa nimenomaan kevään voimaa, sitä rohkeutta, jolla nämäkin narsissit olivat kaivautuneet kylmän mullan läpi kohti auringon lämmittämää ilmaa.

Valosta rakentuvat huoneet on rohkaiseva kirja elämästä, työstä, ystävyydestä ja rakkaudesta. Läheinen ystävä ja elämänkumppani Hanna Parviainen sulostuttaa ja rikastuttaa Wivin elämää niin monella lailla. Soinisen romaani on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se sopii hienosti kirjalahjaksi vaikkapa ystävälle. Kaunis ja viisas kirja!

Kirja ilmestyy aivan pian. Julkaisupäivä on 26.1.2021.

Kiitos ennakkokappaleesta kustantajalle!

Teos: Valosta rakentuvat huoneet
Tekijä: Pirkko Soininen
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Bazar

Terhi Ilosaari: Iloa etsimässä

Saan Suomesta tutun kysymyksen:
- Milloin palaat?
Miksi ärsyynnyn tästä kysymyksestä aina hieman? Elämä, josta lähdin, ei ole enää saatavilla. On vain palasia, mihin palata. Voisin toki rakentaa näköispatsaan ja elää näennäisesti elämää, josta lähdin, mutta silloin koko murheen rullan läpikäynti tuntuisi täysin turhalta. En lähtenyt palatakseni.

Tartuin Terhi Ilosaaren teokseen Iloa etsimässä - Matka mieleen & Bosniaan, Islantiin, Italiaan, Itävaltaan ja Grönlantiin. Ilosaaren kirja on kuvaus kriisin käynnistämästä elämänmuutoksesta. Kirjoittaja Ilosaari kuvaa omia tuntojaan ja ottaa lukijan mukaan pitkälle matkalleen. Ote kirjasta:

Muistelen koukeroisella kirjoituksella lapsuudessa kirjoittamiani ja saamiani kirjeitä. Kirjeet alkoivat aina sanoilla:

"Mitä sinulle kuuluu? Minulle kuuluu sekä hyvää että huonoa."

Nyt kirjoittaisin:

"Minulle kuuluu vain ja ainoastaan hyvää."

Mietin ihan vakavissani, että teenkö parhaillaan jotain rikollista. Käyn läpi kaiken virallisen ja epävirallisen, viallisenkin. En keksi mitään laitonta. Olen laillisesti laittoman onnellinen.

Ilosaari on teoksen alussa ahtaalla niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäänkin. Yllättävä avioero keikauttaa selviämisen sisäiseksi kaaokseksi. Ratkaisuksi löytyy vapaaehtoistyö Bosniassa. Bosniasta Ilosaari jatkaa Islantiin ja muihin maihin.

Teoksen suurin anti minulle on vapaaehtoistyön kuvaaminen. Ilosaari on kokenut matkailija ja rohkea heittäytyjä. Minäkin lukijana pääsen mukaan hurjiin, väsyttäviin, ärsyttäviin, lumoaviin, yllättäviin ja ainutlaatuisiin tilanteisiin eri maissa uusien ihmisten kanssa. 

Ilosaari viittaa lukemiinsa teoksiin kirjassaan. Aivan kirjan alussa kerrotaan Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -teoksesta, joka tuntuu aloituksensa puolesta hyvinkin samaistuttavalta kirjoittajalle. Viittaukset toisiin teoksiin ilahduttavat minua. 

Nautin erityisesti teoksen alkupuolesta. Isosaaren kuvaus Islannista sytytti minussa toiveen matkasta sinne joskus. Söisin oikein ison jäätelön ja pyrkisin juttusille paikallisten kanssa. Kirja toi joululomaani paljon iloa, kuvaukset lampaiden hoidosta olivat todella mielenkiintoisia.

Olen huono lukemaan elämäntaito-oppaita ja matkakirjoja. Tunnistin puutteeni jo ennen Ilosaaren kirjaan tarttumista. Ymmärrän kuitenkin, että toisten elämänvaiheista lukeminen ei pelkästään ole toisten elämään ja heidän ratkaisuihinsa perehtymistä. Huomasin kirjaa lukiessani miettiväni paljon omaa elämääni, tunteitani ja toiveitani. Lukija tuo tämänkaltaisen kirjan kohdalla lukukokemukseen oman sävynsä, joten jokaisen kirja on todellakin erilainen. Minun lukukokemukseni oli haikea ja hetkellisesti onnellinen.

Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle!

Teos: Iloa etsimässä

Tekijä: Terhi Ilosaari

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Terhi Ilosaari

Lisää tietoa teoksesta: https://terhiilosaari.fi/

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Siitä lähtien olen kuljettanut sinut kanssani kaikkialle, Sol, rakentanut sanoista sen maiseman, jossa kuljen, jotta se olisi myös sinun ulottuvillasi. Voin puhua sinulle silloinkin, kun et kuule, tarvitsematta pelätä, että sanat katoavat avaruuteen, mistä niitä ei poimi kukaan.

Kansi on Jussi Kaakisen suunnittelema.

Aloitin jo kerran Itärannan uutuuden lukemisen. Ajankohta oli väärä, olin ennen joulua sumuisen väsynyt ja lukeminen ei edistynyt laisinkaan. Laitoin kirjan tyynesti takaisin yöpöydän pinoon ja päätin palata kirjaan vähän myöhemmin. Loman aikana sain nukuttua ja luettua muita kirjoja. Kirkkain ajatuksin aloitin kirjan uudelleen viikon alussa. Vauhdittajana toimi 28.12.2020 pidetty Järvenpään kirjaston etätapahtuma, jossa esiintyi Emmi Itäranta. Hän kertoi mm. kirjoitusprosessistaan.

Kuunpäivän kirjeet on voimakas teos. Se ottaa mielestäni kantaa ihmisen merkitykseen luonnolle ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen. Se on myös uskomattoman kaunis teos. Itäranta kirjoittaa hyvin ilmaisuvoimaisesti kuvaten luontoa tarkasti. Ote teoksesta: 

Kahvilasta palaan asuntoomme, kuljen siellä kuin aave. 

Bambutuolit puistoon katsovalla parvekkeella seisovat tyhjinä, mutta parveke on täynnä: siemenestä kasvattamani yrtit levittävät tuoksua hyllyiltään, rosmariini ja basilika ja korianteri, ja suuressa saviruukussa kukkiva ruusukvitteni vetää kimalaisia puoleensa. Niiden surina on hidasta ja niiden turkki hohtaa siitepölystä, ja voisin katsella niitä koko päivän. Istutimme kvittenin ruukkuun yhdessä saavuttuamme Fuxille, kätemme hipaisivat toisiaan, kun työnsimme sen tummaan multaan. - - Silti puhuin pensaalle toisinaan, kun et ollut kotona. Kerroin sille, että pitäisin siitä huolen, pyysin sitä kasvamaan vahvaksi ja onnelliseksi, ja sen kasvoi.

Kuunpäivän kirjeet -teoksen runkona toimivat parantaja Lumi Salon kirjeet puolisolleen. Etnobotanisti Sol Uriarte ei palaa työmatkaltaan ja Lumi jää epätietoisuuteen. Mitä on tapahtunut? Pariskunnan yhteiseen historiaan kiertyvät yksittäisten ihmisten elämää yleisemmät tapahtumat. Maapallo ei enää ole suotuisa asuinpaikka. Ihmiset tutkivat uusia planeettoja ja etsivät keinoja hyödyntää kaikkea ympärillään. Teoksen maailman ihmisten yllä leijuu mielestäni tuho tai ainakin sen uhka. 

Itäranta on kirjoittanut teokseen taitavasti tekstien kirjon. Teoksessa on kirjeiden, viestien ja tapahtumien kuvauksen lisäksi katkelmia mm. geologisesta sanakirjasta, muista hakuteoksista ja kansantarina. Tekstikokoelma luo kuvan ihmisten elämästä ja niistä tapahtumista, jotka johtivat nykyisenlaisen yhteiskunnan muuttumiseen. Teoksessa ollaan vuoden 2168 keväässä.   

Siinä missä Sol edustaa konkreettisempaa puolta yhteiskunnasta, Lumi on selkeästi mystiikan ja henkimaailman äärellä työnsä vuoksi. Hän on henkimatkaaja, joka kulkee yhdessä sieluneläimensä kanssa. Ote teoksesta:

Aloitin matkan tekemisen vaimealla hyräilyllä. joka kutsui reittiä jalkojeni juureen, maisemaa ympärille: lauloin itselleni näkyviksi muinaisen metsän korkeat kuuset ja niiden oksia ravistavat puhurit, vihreät varvut puiden alla ja vaimeina virtaavat vedet. Lauloin jokaisessa juuressa ja lehtisuonessa juoksevan elämän, valon ja varjon vaihtelun metsän matolla, kivet joita vesi kuluttaa. Lauloin tuoksun, joka kohosi sateesta ja jäästä ja keväästä, ja auringosta neulasten iholla. - - Aukot avaruudessa väljenivät, tiet toisiin paikkoihin, hohtavat madonreiät laajenivat leveiksi tunneleiksi.

Kirjaa lukiessani liikutuin ja vaikutuin. Itäranta kuvaa kauniisti luontoa pienimmästä kivestä ja kukasta valtavan avaruuden pimeyteen ja tähtiin. Hän kertoo myös ihmisen puuttumisesta kaikkeen ympärillään. Tulevaisuuden vaihtoehdot näyttäytyvät meille tässä ajassa teosta lukeville. Kuinka voisimme säilyttää mahdollisimman paljon olemassa olevaa eliöiden kirjoa ja puuttua ympärillämme olevaan luontoon mahdollisimman vähän? Tuleeko ihmisen tehdä, koska haluaa ja voi?

Olen lukenut aikanaan sekä Teemestarin kirjan että Kudottujen kujien kaupungin. Itärannan kolmas romaani on minulle merkittävin näistä kolmesta. Kiitos kirjasta, Emmi Itäranta! 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Kuunpäivän kirjeet
Tekijä: Emmi Itäranta
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Teos