Rottien pyhimys Hämeenlinnan teatterissa

Kävin katsomassa eilen Hämeenlinnan teatterin uutuusnäytelmän Rottien pyhimys päivänäytöksessä. Lähtökohdat olivat erittäin suotuisat. Olen lukenut Anneli Kannon samannimisen romaanin keväällä 2021 ja lumoutunut teoksesta. Ostin liput esitykseen jo tammikuussa, joten intoa on piisannut. Kävellessäni seuralaiseni kanssa rautatieasemalta teatterille huomaan ihmisvirran vievän kohti teatteria. En ole innostukseni kanssa yksin. Näytös oli loppuunmyyty.

 

Näytelmä juhlistaa myös Hämeenlinnan teatterin juhlavuotta. Tänä vuonna teatteri on ollut toiminnassa 120 vuotta. Onneksi olkoon! Hämeenlinnan teatteri toimii kauniissa ja hyvin yleisöystävällisessä rakennuksessa. Päänäyttämön katsomon rivit nousevat jyrkästi, katsomme näytelmän kolmanneksi viimeiseltä riviltä. Näkymä lavalle on erittäin hyvä.

 

Näytelmän Rottien pyhimys on ohjannut Milko Lehto. Näytelmän dramatisoinnista vastaavat Milko Lehto ja Katja Krohn. Rooleissa ovat mm. Antti Virmavirta ja Mikko Nousiainen.

 

Näytelmä kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalauksesta 1500-luvulla. Kirkko maalattiin sisältä kuvittamaan Raamatun tapahtumia ja vahvistamaan lukutaidottoman kirkonkävijän uskoa Jumalaan ja kirkkoon organisaationa. Pieneen kylään tulevan maailmanmiehet, maalauksen suorittavat pictorit, herättävät ihmetystä ja ihailuakin. Onnettoman tapahtuman seurauksena myös paikallinen outolintu, orpo nuori nainen, saa mahdollisuuden osallistua suureen luomistyöhön.

 

Yhteisönsä syrjimä Pelliina on minulle näytelmän päähenkilö. Sonja Silvander-Valo esittää Pelliinaa voimalla ja herkkyydellä. Näytelmää seuratessani ennätän ajatella monta kertaa, kuinka alkuperäisessä tekstissä Kanto on kirjoittanut Pelliinan aktiiviseksi toimijaksi, joka ei jää toisten jalkoihin. Pelliina on myös katsojan (lukijan) väylä maalausten kauneuteen ja rakkauden mahdollisuuteen. Kiitos, Anneli Kanto, tästä kokemuksesta ja tunteesta. Sama välittyy myös näytelmässä, ja liikutun kyyneliin asti.

Näytelmä Rottien pyhimys on nautinto. Roolitus on hyvä, Andreas Pictor ja mestari Martinus ovat uskottavia. Paikallisyhteisön omat voimahahmot käyvät valtataisteluaan, mikä heijastuu myös kirkon seinien sisällä tapahtuvaan yhteiseen urakkaan.

Nautin lavastuksen ja puvustuksen tarjoamasta näkymästä koristeltavaan ja kuvitettavaan kirkkoon ja keskiaikaiseen suomalaiskylään. Erityisen onnistuneita ovat kirkon seiniin syntyvät maalaukset. Kiitokset lavastussuunnittelusta vastaavalle Juha Mäkipäälle, pukusuunnittelusta vastaavalle Anne Laatikaiselle ja valosuunnittelusta vastaavalle Jari Vuorelle.

Ilahduin väliajalla lämpiössä myynnissä olevista Pelliinan keramiikka-astioista. Keramiikkapaja Potier on valmistanut Kannon romaanin inspiroimana käyttöastioita suomalaisesta punasavesta. Ostin kaksi puurokuppia, jotka otan käyttöön välittömästi. Toivon tämänkaltaista kirjallisuuden ja laajemminkin taiteen inspiroimaa tuotantoa. Tiedän monen Kannon romaanista innostuneen lähteneen paikan päälle Hattulan Pyhän Ristin kirkkoon. Toivon, että siellä myydään sekä romaania että keramiikka-astioita. Kirjamessuillakin hankkisin mielelläni kirjallisuuteen liittyviä tuotteita kirjojen kaveriksi.

Syksyni teema taitaa olla Anneli Kannon tuotanto. Olin kuuntelemassa häntä Työväen kirjallisuuden päivillä Tampereella elokuussa. Hänen uutuuskirjansa, Punaorvot, on juuri julkaistu. Nyt Hämeenlinnassa on katsottavana Rottien pyhimys ja lokakuussa pääsen kokemaan koskettavan Veriruusut Valkeakosken kaupunginteatteriin.

Oletko lukenut kaikki kirjahyllysi kirjat?

Tarvitsen kirjahyllyni kaikki kirjat puskuriksi minun ja maailman väliin.

Kohta pois muuttava kuopukseni kysyi minulta eilen, olenko lukenut kaikki kirjahyllyni kirjat. Vastasin kysymykseen, mutta aihe jäi pyörimään mieleeni. Aamulla valmistauduin tutkimaan asiaa tarkemmin.

Koko kuopuksen elämän ajan kotonamme on ollut kirjoja, paljon kirjoja. Viimeisimmässä muutossa pohjustin muuttomiesten tulevaa työmäärää kertomalla heille, että meillä on kirjoja pienen sivukirjaston verran. Ehkä liioittelin, mutta pelkään puhuneeni totta. Meillä on useampia kirjahyllyjä ja -pinoja, mutta aamun tutkimuksessa keskityin pääkirjahyllyymme, josta kuvassa on osa. Hyllyt on todella tungettu täyteen kirjoja.

Pyysin puolisoani valitsemaan yhden numeron annetuista (1–12) ja hän teki työtä käskettyä. Päädyin siis purkamaan seitsemännen hyllyn tai osion kirjat tarkempaan tarkasteluun.

 

Osa pääkirjahyllystä

Hyllyllä on 55 kirjaa. Mukaan oli eksynyt yksi lasten kuvakirja, jonka paikka on toisaalla, mutta nyt se pääsi mukaan laskentaan. Jaoin hyllyn kirjat kahteen pinoon: luettuihin ja lukemattomiin. Muutaman kirjan kohdalla jouduin miettimään tarkemmin. Kokoelmateosten kohdalla päädyin siihen, että katson kokonaisuutta. Näin Maiju Lassilan ja Aleksis Kiven kokoelmateokset joutuivat lukemattomien pinoon, koska olen lukenut heiltä vain osan kokoelmateoksen teksteistä. Hyllyltä löytyy myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, joka puolestaan päätyi jaossa luettujen pinoon. Toki Kiven kokoelmateoksesta löytyy myös Seitsemän veljestä, mutta on siinä muutakin. Luin Seitsemän veljestä viimeksi tänä keväänä. Loistava teos!

Hyllyn kirjoista olen lukenut 43 (78%), lukematta on 12 (22%). Eilen illalla päädyin selittämään kuopukselle, että kaikki kirjat hyllyissämme eivät ole minun, hyllyssä on myös hänen isänsä kirjoja. Luemme pääosin eri kirjoja. Puoliso vieressä selitti, että hänen kirjojaan hyllyssä on vähän. Pahkeinen, hän oli otoksen perusteella oikeassa. Vaikka hän on lukenut merkittävän osan kirjahyllymme kirjoista, miltei kaikki hyllyn kirjat ovat ensisijaisesti minun.

Esittelen hyllyn luettuja kirjoja kahden kuvan kautta:

 

Hyllyn luetuista kirjoista osa on todella paneutuen luettuja. Valitsin kuvaan näitä moneen kertaan luettuja teoksia. John Irving on ollut minulle rakas kirjailija erityisesti nuorena. En oikein uskalla palata Irvingin kirjoihin enää nyt, koska pelkään tunteen haalenneen. Silti voin suositella kaikkia kuvan kirjoja. John Irvingin tuotannosta pidän erityisesti romaaneista Ystäväni Owen Meany, Välisarjan avioliitto, Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailma. Ken Folletin Taivaan pilarit ja Daniel Keyesin Kukkia Algernonille ovat myös todella hienoja lukukokemuksia.

 Näistä hyllyn luetuista löytyvät myös tarkemmat blogikirjoitukset:

• Olli Jalonen: Taivaanpallo
• Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (osa 1, osa 2 ja osa 3)
  
• Eino Santanen: rakas kapitalismi pilkku

Olin varma kuvaa ottaessani, että olen kirjoittanut sekä Abdulrazak Gurnahin Loppuelämät-romaanista että Haruki Murakamin 1Q84-kimpareesta. Enpä olekaan.

Lukemattomiakin löytyi, mikä ei yllätä minua lainkaan. Kerron hyllyn lukemattomista kolmen kirjan kautta: Yashar Kemalin Ohdakkeet palavat on ohdaketrilogian toinen osa. Olen lukenut ensimmäisen osan, Haukkani Memed, mutta sitä pidemmälle en ole ennättänyt. Kirja odottaa siis lukemista. Toisena kirjana kuvassa on klassikko, Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoita. Olen ostanut kirjan luettavaksi ja hyödynnettäväksi opetuksessa. Olen suunnitellut kirjan lukemista hävyttömän pitkään. Jatkan suunnittelua. Kolmas on Peter Høegin Kertomuksia yöstä. Minulla ei ole mitään järkevää syytä, miksi kirja on edelleen lukematta, joten nostin sen nyt yöpöydälleni mahdollisten luettavien joukkoon.

Palaan minulle esitettyyn kysymykseen. Ensimmäinen vastaukseni on, etten halua olla tilanteessa, jossa kaikki kirjat olisivat jo luettuja. Tavoite on, että kirjahyllystäni löytyy luettuja hyviä kirjoja ja mahdollisesti hyviä lukemattomia kirjoja. Tarvitsen kirjahyllyni kaikki kirjat puskuriksi minun ja maailman väliin. Jos kolmen minuutin päästä minulle kerrottaisiin, etten voi hankkia elämässäni enää yhtään kirjaa ja minun tulisi selvitä loppuelämäni kotonani olevilla paperikirjoilla, selviäisin mainiosti. Selviäisin, vaikka eläisin pitkään ja lukisin vielä elämäni viimeisenä päivänä.

Toinen vastaukseni on, että tarvitsen kaikki kirjani. Luultavasti tarvitsen enemmän kuin minulla nyt on, mutta tarvitsen ainakin nämä. Osa hienoista kirjoista häviää kaupoista hyvin nopeasti. Koska haluan lukea tiettyjä kirjoja nyt ja tulevina vuosina, minun on viisasta ostaa ne itselleni. Jokunen vuosi sitten perheessämme riehui Ready Player One -polte, jonka seurauksena ostin meille riittävän monta kappaletta samaa kirjaa. Keskustelin kirjasta ja lukukokemuksesta viimeksi jälkikasvuni kanssa tänä vuonna, joten Clinen loistavaa romaania luetaan perheessämme vieläkin. Myös miltei kaikki Kaari Utrion kirjat ovat hyllyssäni pysyvästi, koska lukuhimo voi iskeä keskellä yötä ja/tai lumimyrskyä. Tällä viikolla lonkka juili ja piti minua yöllä hereillä, joten yöllinen lukuhalukin on tuoreessa muistissa. 

Kotikirjahyllyni on lohtuturvani, virkistykseni ja varastoni. Vaikka käytän sähköisiä lukuaikapalveluita ja kirjastoa, en luovu kirjahyllystäni ja paperikirjoistani. Saatan luopua osasta kirjojani ja olen niin tehnytkin useammankin kerran elämässäni. Mutta itse hyllystä ja sen lukuisista aarteista en koskaan.

Mikael J. Mäkinen: Päiväkirjani. #1 Kuinka kaikki alkoi

 

Kuvaan päätyi myös uusin numero Sarjainfoa, koska Mäkisen sarjakuva innosti minua tarttumaan kotiin tilattuun lehteen.

En ole lainkaan varma, kuinka päädyin lukemaan Mikael J. Mäkisen sarjakuvateosta Päiväkirjani. #1 Kuinka kaikki alkoi. Ehkä luin suosituksen tai maininnan teoksesta. Varasin ensin teoksen kirjastosta ja nyt teoksen luettuani päätin ostaa sen itselleni. Tein juuri tilauksen Musta Ritari kustannuksen -verkkokauppaan, vaikka Tampereen Makedonia onkin yksi Mustan Ritarin jälleenmyyjistä ja erittäin hyvä sarjakuvakauppa.

Olen pitänyt taukoa sarjakuvien lukemisesta, vaikka siihen ei ole yhtään hyvää syytä. Nyt käsillä oleva Mäkisen sarjakuvateos Päiväkirjani on todella virkistävä ja helposti lähestyttävä lukukokemus. Teos kutsuu lukemaan värikkyydellä, toistolla ja lempeällä lukijan opastuksella. 

Teoksessa minäkertoja-piirtäjän arkinen aamu saa pian maagisen käänteen, mikä viihdytti ainakin tätä lukijaa. Hän on hyvin tietoinen itsestään tarinassa, joten tarina on metafiktiivinen. Minäkertojan itseironisuus hymyilyttää myös. Ennen kuin huomaankaan, hauska teos on lopussa. Kertoja on toki varoitellut tarinan päättymisestä puolessa välissä tekstiä ja senkin jälkeen, mutta yllätys loppu on joka tapauksessa. Kirjepalstankin luen, mutta teksti ADHD ja minä on ainakin minulle erityisen tärkeä osa kokonaisteosta.

Pidän erityisesti piirroksista, niiden selkeydestä ja vauhdikkuudesta. Musta Ritari kustannuksen sivuilta voi tutustua teoksen lukunäytteeseen. Nautin postmodernista otteesta, joka on toteutettu lukijaystävällisesti eli riittävän helposti. Nyt jään sitten kädet ristissä odottamaan seuraavia osia Mäkisen päiväkirjaan. Toivottavasti niitä on tulossa. Verkkosivuilta ymmärsin, että kakkososaa on ollut jo kaupan.

Teos: Päiväkirjani. #1 Kuinka kaikki alkoi
Tekijä: Mikael J. Mäkinen
Julkaisuvuosi: 2023
Julkaisija: Mikael J. Mäkinen ja Musta Ritari -kustannus

Margaret Atwood: Kipeästi

Kävin huhtikuussa Vinhan kirjakaupassa Ruovedellä. Mukaani sieltä tarttui Margaret Atwoodin runoteos Kipeästi. Vasta kotona ymmärsin, että teos on uusi, julkaistu tänä vuonna helmikuussa. 

Rakastan Margaret Atwoodin kirjallista tuotantoa, vaikka en ole kaikkea häneltä lukenut. Jo Orjattaresi on niin merkittävä teos, että se riittäisi yhden ihmisen koko tuotannoksi. Olen lukenut vuosia hänen runoteostaan Myös sinun nimesi, josta olen kirjoittanut blogiini aikoja sitten.

Teoksen Kipeästi runot on ryhmitelty viiteen kokonaisuuteen. Esipuheessa Atwood kertoo teoksen runojen syntyneen vuosien 2008–2019 välillä. Olen lukenut teosta nyt alusta loppuun, lopusta alkuun, keskeltä, osio kerrallaan ja aivan hyppien. Otin runoteoksen mukaan matkalleni Prahaan ja luin sitä lukemasta päästyäni. Luin ja rakastin. Saavutan vaivatta saman tunnelman kuin aiemmin lukemani teoksen aikana. Aivan kuin olisin rauhallisessa paikassa rakkaan ystäväni kanssa. Ystävä on viisas, minua vanhempi ja kokeneempi. Hän kertoo ja kertomansa kautta antaa minun katsoa maailmaa toisen silmin.

Runoteos Kipeästi on minulle runoja ikääntymisestä, luopumisesta ja kuolemasta. Runon puhujaminä näkee kuolemaa ympärillään ja todistaa sitä monin harkituin sanoin ja säkein. Puhujaminä ei katso vain ihmistä. Hän kääntää katseensa myös ympäröivään luontoon ja koko ekosysteemiin. Hän todistaa runoissaan myös kasvi- ja eläinkunnan ahdinkoa ja tuhoa.

Kipeästi on monella lailla surullinen ja ahdistava teos. Niin saa ollakin. Luontotuho on vahvasti esillä runossa Voi lapset. Puhujaminä pohtii, onko tulevaisuuden maailmassa lintuja, astereita tai simpukoita. Runossa Velhon oppipoika ihmiskunta on ottanut helpon sanan käyttöön, mutta ei osaa käyttää vaikeaa. Osaamme käskyn käynnisty, mutta lopeta on meille mahdoton, käyttöohjeet ovat kadonneet ja velho on kuollut. 

Eniten minua koskettavat runot luopumisesta, menettämisestä ja kuoleman lähestymisestä. Jos aiemmassa runokokoelmassa piti luopua äidistä, nyt lähtevä on aivan vieressä tai katsoo peilistä aamuisin. Kaikki tiivistyy mielestäni runossa Jonakin päivänä, jossa runon puhujaminä elää elämänsä nuoruudesta vanhuuteen ja kohtaa lopuksi kuoleman. Puhujaminän seurana ovat kolme kohtalotarta, jotka laulavat kuorossa, ikään kuin antiikin ajan teatteriesityksissä vahvistaen viestiä. Aluksi runossa on riemua ja rytmikästä tanssia. Lopuksi on kuisketta, keppiin nojailua, kuihtuneita kuunliljoja ja pelargonian juuria. Runon viimeinen säe:

Tökkäät kepillä:
pelkkää multaa ja juuria. Kivi.
Ehkä se on ovi, sanot.
Jee, jee, he kuiskaavat.
Mutta lukkoa ei ole. Ei se ole
vaikeaa. Ei ole koskaan ollutkaan.
Avaat vain.
Ja kävelet alas.

En ehkä koskaan luovu tästä kirjasta. Kiitos Margaret Atwood. Kiitos suomentaja Hilkka Pekkanen ja kustantaja Otava. Onneksi on olemassa runoutta!

Teos: Kipeästi (Dearly)
Tekijä: Margaret Atwood
Suomentaja: Hilkka Pekkanen
Julkaisuvuosi: 2023
Kustantaja: Otava

Niko Hallikainen: Suuri märkä salaisuus

Mä tiedän jo nyt liikaa mun kokooni nähden vaan en ymmärrä mistään suuremmasta tarpeeksi.

Kansikuva kustantajan sivulta. Kannen kuva on Michael Salernon teos Untitled (2016).

Hankin itselleni Niko Hallikaisen romaanin Suuri märkä salaisuus, koska rakastin Kanjonia. Nyt joudun turvautumaan IG-postaukseeni maaliskuussa 2021, koska muistan vain tunteen, en sisältöä. Silloin kirjoitin näin:

Aloitin kuuntelemaan Niko Hallikaisen Kanjoni-esikoisromaania. Teoksen alkupuoli saa minut levottomaksi ja ihastuneeksi. Koen kirjan olevan juuri oikea minulle, vaikka luulenkin monen kirjaystäväni kavahtavan Kanjonin aihetta ja käsittelytapaa. Seksiä sivutolkulla, päähenkilön rakkauden kinuamista mahdolliselta poikakaverilta. Nuoren miehen muistot nuoruuden häpeästä, kiusatuksi tulemisesta ja sosiaalisesta näkymättömyydestä kolahtavat minuun kovaa.

Ilahduin teoksesta. Rakastan kirjaa nyt viisikymppisenä. Tiedän, että olisin rakastanut kirjaa myös alle parikymppisenä. Se tuntuu harvinaiselta ja arvokkaalta.

Palloilen teoksen läpi vuorotellen äänikirjaa ja paperiversiota.

"Sain pidellä jotain, mitä en saanut pitää. Mitä sanoja sellaiselle on?"

Luin romaanin Suuri märkä salaisuus monien vaihtuvien tunteiden vallassa. Koin ainakin ahdistusta, väsymystä toistosta, iloa ja ihmetystä. 

 

Minun on vaikea lukea lasten kärsimyksistä. Romaanin minäkertoja on ahdingossa, moni ikävä asia ei ratkea lainkaan. Elämä tuntuu vaikealta. Romaani välittää loistavasti pienen lapsen tuskan ja myöhemmin kasvavan nuoren hämmennyksen. Oma elämä on tässä ja nyt, on vaikeaa astua hetkeksikään syrjään omasta kokemuksestaan ilman ulkopuolisen apua.

 

Teos on ymmärrettävästi toisteinen. Lapsen elämä on kaiken muutoksen ja kehityksen keskellä myös muuttumatonta. Päähenkilö elää kahdestaan äitinsä kanssa. Äiti on paljon poissa, pääasiassa töissä. Päähenkilö, teoksen alussa seitsemän vuotta vanha poika, joutuu selviämään yksin monena iltana. Avuksi annetaan herkkuja ja elokuvia. Ote teoksesta:

Mä inhoan olla lapsi. Mut on määrätty näin keskeneräiseksi, uskomaan mitä vain mua isompaa. Kumpa putoaisin näiden avuttomien ääriviivojeni yli. Vilkaisen taakseni enkä näe enää kotiin.

Minulle teoksen pääsävy on tumma. Kaiken sen keskellä on kuitenkin myös hetkellisesti iloa. Ihmetykseni ja ihailuni kohdistuu Hallikaisen käyttämään kieleen ja erityisesti lauseiden kauneuteen. Hänen kirjoittamansa teksti on ilmavaa ja yllättävää. Rakastan. Ote teoksesta:

Katson olkani yli, ja perheen koira nukkuu siellä. Ruudulla päälaki kolahtaa lohkareeseen ja koko ruho ponnahtaa hirvittävämpään vauhtiin. Kuvataiteilijan poika sanoo, niskat nurin. Hän pelaa kuulemma kaiken aikansa. Mä rakastan enemmän videopelejä, joissa edetään kaksiulotteisesti oikealle joka tasolle. Elämät loppuvat ja kaikki alkaa taas alusta vasemmalta.

 

Mä haluan päästä kaiken läpi.

Toinen ote:

Sielu odottaa pääsevänsä kunnolla näkyviin, se on lähetetty kehoon kuin lukematon tekstiviesti tai bensiinillä rasvattu timantti.

 

Mä pilkistän tuonpuoleiseen joka sanalla.

 

Tuonpuoleinen on matkalla tähän nimenomaiseen kohtaan, maksamaan moninkertaisesti takaisin sen, mitä mulle ollaan velkaa.

Minulle Niko Hallikaisen romaani Suuri märkä salaisuus on ihan Finlandia-kamaa. Suosittelen uppoamaan tähän kieleen ja maailmaan. Pidin, pidin todella paljon.

Teos: Suuri märkä salaisuus

Tekijä: Niko Hallikainen

Julkaisuvuosi: 2023

Kustantaja: Otava