Perusainetta jo toista kertaa

Kiitos haasteesta, bleue blogista Sininen keskitie.
Tässä haastessa tulee kiittämisen lisäksi kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään ja jakaa haaste A blog with substance eteenpäin kahdeksalle. Jätän jakamisen keskittyen kahdeksaan satunnaiseen asiaan itsestäni. Osa lukijoista ennätti jo lukea minusta kahdeksan paljastusta, joten nyt sattuneesta syystä otan homman uusiksi.

1. Sain kokea virushyökkäyksen koneeseeni ensimmäistä kertaa elämässäni aivan äskettäin. Siihen liittyi sekoiluni aiemman päivityksen kanssa. Kiitos virustorjuntaohjelman, asia on nyt kunnossa.

2. En yleensä muista uniani. Siitä olen kiitollinen. Elämä on tarpeeksi hämmentävää näinkin. Viime yönä tein opiskeluhommia pitkälle yöhön ja kun aamulla heräsin kesken unien, muistin uneni lopun. Unessa olin luennolla kirjoittamassa muistiinpanoja. Kultainen Kalervo oli luennon aiheena. Miksi, sitä en ymmärrä.

3. En ole liikunnan perään, mutta yritän tehdä "jotain". Viimein ihastukseni on sauvakävely, joka todella on hauskempaa tehtynä kuin vierestä katsottuna.

4. Luen joka ilta ennen nukkumaan menoa. Se on rutiini, iltatoimi ja tapa rentoutua. Vaikka olisi kuinka myöhäinen ajankohta, valitsen lukemisen rauhoittuakseni.

5. Olen ihastunut syvästi ja pysyvästi joihinkin julkisiin henkilöihin, joiden tekemisissä tai sanomisissa on ollut minulle jotain erityisen henkilökohtaista. Minun ei tarvitse koskaan olla oikeasti yhteydessä Leonard Coheniin ja kertoa, miten suuri merkitys hänen runoillaan ja lauluillaan on ollut ja on edelleen elämääni. Taiteella on todella merkitystä.

6. En halua elää liian vanhaksi.

7. Päättäväisyys on viehättävämpi luonteenpiirre itsessä kuin toisissa ihmisissä.

8. Minulla on vierekkäin pyykkihuoneen ovessa Lucina Hagmanin huoneentaulu Martoille ja Jacek Malczewskin julistekuva Kuolemasta.

Täällä Pohjantähden alla, osa 2

Lokakuussa hehkutin autoilun onnea, kun autossa raikaa Täällä Pohjantähden alla, osa 1. Nyt onneni on jo jonkin aikaa jatkunut kakkososan kanssa. Tänään ajoin tuttua kieppiäni sateisen tuhnuisessa marraskuun pimeässä ja ainoa lohtuni oli seurata Linnan uskomatonta tarinaa Pentinkulman asukkaiden elämästä sisällissodan aikaan.

Toivoisin niin, että Akseli Koskelan elämä menisi hyvin. Mutta kuunnellessa kirjaa ymmärtää, että eihän tämä hyvin pääty. Olen kirjoittanut itselleni ylös mietelauseen "Parhaat puolemme ovat huonoimmat puolemme". Tämä pätee lisäkseni ainakin Akseli Koskelaan. Hän päättäväisyytensä ja vahvuutensa syöksee hänet tuhoon. Tänään hän johti joukkoja kohti häviötä taistelussa, eikä voinut tehdä muuta kuin parhaansa. Mutta se ei riittänyt millään. Se ei riittänyt hänen joukolleen, ei punaisille, eikä hänelle itselleenkään.

Jokainen niistä nuorista miehistä, niin valkeat kuin punaisetkin, olivat omien perheidensä, talojensa, talottomuuksiensa ja oman historiansa rajoittamia ihmisiä. Heille mahdollista olivat vain ne vaihtoehdot, jotka olivat heidän edessään. Rikas ei voinut ryhtyä köyhäksi. Torppari ei päässyt ponnistelemallakaan talolliseksi, sen oppi hautapaikkaansa tyytyvä Jussi Koskela.

Naiset eivät nouse näkyviin Täällä Pohjantähden alla 2:ssa. Tässä kakkososassa vielä ensimmäistä osaa vähemmän mielestäni. Kirja on hyvin mieskeskeinen, verrattavissa aivan kirjailija Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Joten miesten elämän syövereitä, vaimossaan kiinni olevan kirkkoherra Salpakarin, sosialismiin pettyneen Halmeen ja tuon pettymyksissään kiehuvan Koskelan Aleksin, tässä nyt saan velloa päivästä toiseen. Tämä on hyvä tapa viettää marraskuu, tuo kuukausista mörkömäisin.

  

Lyhyt älähdys ja syvä ihastus

Huomaan itsessäni outoa muodollisuutta tämän blogin suhteen. Aivan kuin pitäisi kirjoittaa tänne oikeista ja riittävän isoista asioista. Nyt mielessäni on kaksi pientä.

1. Lyhyt älähdys

Luin englanniksi nuo Harmaakirjat (50 Shades of grey) putkeen, vaikka ärsyynnyin niistä. Nyt kun lukemisesta on jo useampi kuukausi, huomaan kirjojen jättäneen minuun (ainakin) yhden jäljen. Päähenkilöneitosen alahuulen pureskeluhan oli tälle höpsänkukkelimiehelle varsinainen innoke, ihan humoristisuuteen asti.

Ja nyt minä, aina kun huomaan purevani huultani, saan mieleeni nuo kaksi höperystä ja koko kirjojen vaillinaisuuden. Kiitos, hyvä kirjailija. Tätä muistijälkeä minä en halunnut.

2. Syvä ihastus

On hauskaa saada uusia lukijoita. Kiitos teille kaikille, uusille ja vanhoille, jotka jaksatte lukea blogiani. Luen koko ajan, mutta nyt on hieman vaikea pukea teille sanoiksi kaikkea lukemaani. Epäilen, ettette ilahdu, jos kirjoitan lukukokemuksistani mm. yläkoulujen äidinkielenkirjoista. Palan halusta lukea itse valitsemiani romaaneja. Vielä minä siihenkin pääsen!

Ei nyt ihan haudan takaa - Professori

Ihmeelliset ovat kirjojen, kääntäjien ja kustantajien polut. On hengissä olevia nykykirjailijoita, joilta odottaa seuraavaa kirjaa kieli pitkällä. Lukijana uskon ja toivon, että ainakin suosikkikirjailijoiltani on vielä tulossa monta monituista kirjaa, toinen toistaan parempia.

Sitten ovat ne klassikkokirjailijat, jotka ovat kuolleet pitkän aikaa sitten. Minä en odota lukevani esim. Brontën sisaruksilta yhtään uutta kirjaa. Ne, mitä tiedän, olen lukenut. En ole tosin heidän tuotantoaan käynyt systemaattisesti läpi varmistaen jo käännettyjä ja ehkä vielä kääntämättömiä kirjoja. Olen yksinkertaisesti ajatellut, että kaikki on käännetty. Ja kaikki ovat käsiini joutuneet.

Oli kirjakaupassa tässä eräänä päivänä. Ja näin Charlotte Brontën Professori-kirjan. Menin ohi ja palasin takaisin. - Mitä, mikä kirja tämä on? Miksi minulle ei ole kerrottu tästä? Luin takakantta ja esipuhetta. Ja aika pitkään minulla meni kaupassa ymmärtää, että tässä on kirja, joka on suomennettu vajaa kymmenen vuotta sitten. Teos kirjailijalta, jonka Kotiopettajattaren romaanista olen pitänyt jo pitkään todella syvästi. Tämä kirja tässä käsissäni on käännetty (se on ilo englanninkielisen kirjan jälkeen) ja odottaa minua. Huimaavaa oli, että kirja maksoi noin 3 €.

No, kun järkytykseni laski, vein kirjan kassalle ja kotiini. Silittelin kantta ja huokailin. Ja nyt saan joka ilta nauttia minulle rakkaan kirjailijan kirjasta. Saan lukea minulle uutta ja lukematonta tarinaa naiselta, joka on kuollut (pikainen laskutoimitus: 2012 - 1855) 157 vuotta sitten.

Ei nyt ihan haudan takaa, mutta hyvin kaukaa kuitenkin. Kiitos Charlotte / Currer! Tämä on hieno ja mielenkiintoinen tarina.

Verronen ja vanhat kuviot

Eräs ystäväni on useamman vuoden kehunut minulle Maarit Verrosen kirjoja. Verronen on kirjoittanut vuodesta 1992 romaaneja ja novelleja reippaaseen tahtiin, laskujeni mukaan niitä on kahdeksantoista. Ystäväni sinnikkäistä kehuista huolimatta en ole vielä hänen kirjojaan lukenut, ehkä novelleja välttääkseni. Se on lapsellista ja rajoittunutta.

Itsepäinen kun olen, tartun kirjaan vasta nyt, mutta nyt kuitenkin. Luin valtaosan Verrosen novellikokoelmasta Vanhat kuviot, joka on julkaistu tänä vuonna. Syyni lukemiseni ajankohtaan on lukupiirimme, johon olen tämänkin kirjan kutonut tälle syksylle. Rakennan lukupiirin puolivuotiskauden aina mahdollisimman monipuoliseksi kirjailijoiden ja kirjojen osalta.

Vanhat kuviot on novellikokoelma, joka koostuu kolmesta osasta: Piiloutujista, Vastustajista ja Lähtijöistä. Välittömästi sisällysluettelon nähtyäni, minuun iski kova kiusaus lukea vain viimeinen osa, Lähtijät, koska koin, että se oli oma osani. Suotuisammassa tilanteessa olisin niin tehnyt, mutta nyt aloin lukea kirjaa perinteisen sopuisalla otteella alusta loppuun.

Ja yllätys oli, että pidin eniten ensimmäisestä osasta, Piiloutujista. Piiloutujat oli helposti lähestyttävä viiden novellin kokonaisuus. Verronen käyttää kieltä taitavasti ja harkitusti. Kielellä ei kuitenkaan kikkailla, vaan lukiessani koin, että tarina ja sen kuljettaminen kirjailijan haluamaan suuntaan, oli kirjassa tärkeintä ja olennaisinta. Varsinkin kirjan alkupään novellien tapahtumapaikat ovat naapurustossa, kodin kulmilla, sukulaisten ja tuttavien luona. Tarinat, joita novelleissa kerrotaan, ovat miltei mahdollisia tai ehkä tapahtuneita, pari pykälää nyrjähtäneitä juttuja, jotka kuullostavat oudon tutuilta.

Ehkä toteutan alkuperäisen ajatukseni ja luen vain lopun uudelleen. Viimeisenä novellina osassa Lähtijät on niminovelli Vanhat kuviot.

Tapaan ystävääni, joka pitää Verrosen kirjoista, aina kesäisin. Koska puhun Verrosen kirjoista kesä toisensa jälkeen syreenien kukkiessa, pidän häntä kesäisin luettavana kirjailijana. Tässä lokakuun lukemisessa on jotain riitasointuista. Kaikesta ulkoisesta ja sisäisestä epäharmoniasta huolimatta, tai sen takia, Verrosen Vanhat kuviot on ehdottomasti luettava kirja. Verrosta kannattaisi lukea enemmänkin. Olen ymmärtänyt, että hän on kirjoittanut dystopioita viime vuosien romaaneihinsa. Vuodelta 2010 Kirkkaan selkeää minulla onkin jo hyllyssäni.