perjantai 5. maaliskuuta 2021

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

Heti kun joku oli kuollut, isä lisäsi hänen nimensä perään sanan "parka" ja suuttui äidille, joka ei tehnyt niin. Tämä "parkuus" oli isän suvussa hyvin kunnioitettu tapa. Puhuessaan kuolleesta sisarestaan isoäiti sanoi erehtymättömästi "Regina parka", eikä koskaan käyttänyt hänestä muuta nimeä.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme oli minulle lempeä ja lohduttava lukukokemus. Kirjailijan esipuhe asettaa teoksen paikalleen; hän kertoo perheensä tarinan välttäen kaikkea keksittyä. Kieli jota puhuimme on romaani ja sellaisena sen luin.

Minäkertoja on teoksen alussa lapsi, joka ärsyyntyy kutittavista villavaatteista, joita äiti pakottaa käyttämään. Molemmat perheen vanhemmat ovat omanlaisiaan persoonallisuuksia, joiden tahdon mukaan perheen viisi lasta joutuvat arkeaan ja juhlaansa elämään. Ginzburg vyöryttää upeasti perheen tapoja, tapahtumia ja sen jäsenten välisiä suhteita. Teos sijoittuu Mussolinin ajan Italiaan, mutta nyt en mene sen tarkemmin perheen fasismin vastaiseen elämäntapaan tai romaanin yhteiskunnallisuuteen. Perhe vie huomioni täysin.

Kirjoitan teoksen nimen koko ajan väärin, kun muutan verbin preesensmuotoon. Toki tekstissä isä paasaa, Natalia itse kysyy ja isoäiti huokailee, mutta romaanin merkittävä ulottuvuus on juuri mennyt aika. Kieli jota puhuimme viittaa menneeseen aikaan ja siihen, joka nykyhetkessä on menetettyä. Ote teoksesta:
Riittää, että joku meistä [sisaruksista] sanoo "emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta" tai "miltäs rikkihappo haisee", ja löydämme taas aiemmat välimme, lapsuutemme ja nuoruutemme, jotka ovat pysyvästi sidoksissa noihin sanoihin ja lauseisiin. Yksikin niistä riittäisi meille toistemme tunnistamiseen pimeässä luolassa miljoonien ihmisten joukosta.
Nautin Ginzburgin romaanin käännöksestä, jonka Elina Melander on alkuperäisteoksesta tehnyt. Rakastan perhepuhetta, lapsuutta, lasten suhteita vanhempiinsa ja isovanhempiinsa. Arvostan romaanin yksityiskohtaisia kuvauksia henkilöiden sanomista ja tarinoista, joita toistetaan päivästä toiseen. Hihkuin mummon porttolapuhetta riemastuneena. Ote teoksesta:
– Käyttäydytte kuin porttolassa. Tässä talossa eletään kuin porttolassa, isoäiti tapasi sanoa tarkoittaen, ettei meille mikään ollut pyhää. Lausahdus jäi perheessämme elämään, ja toistelimme sitä aina, kun meitä naurattivat jonkun kuolema tai hautajaiset.
En osannut aavistaa, että 1960-luvulla kirjoitettu italialainen romaani tarjoaa minulle maaliskuussa 2021 iloa ja rakkautta. Huomaan ihastuneeni Italiaan maana ja toivon vielä joskus pääseväni sinne. Kun luin André Acimanin Kutsu minua nimelläsi, rakastin teoksen miljöötä. Samankaltaisia tunteita koin nytkin. Tällä kertaa puhutun kielen avulla luotu todellisuus puhutteli minua todella ja vei minut aivan muualle useammaksi tunniksi.

Teos: Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare)
Tekijä: Natalia Ginzburg
Suomentaja: Elina Melander
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäinen 1963)
Kustantaja: Aula