Taivaslaulu

"Uni ei tullut enää. Hartiarengas ja istumalihakset upposivat sohvatyynyjen väleihin ja lanneranka vääntyi mutkalle. Nyppyinen kangas tuntui ikävältä paljaita jalkoja vasten ja tarttui kantapäiden karheumiin ja teräväksi jääneisiin kynnenreunoihin. Perheenisän olisi pitänyt nukkua yönsä hälytysvalmiudessa kunnon varusteissa: pitkissä kalsareissa ja tennissukissa. Rangaistus seurasi heti, jos sääret joskus erehtyivät uneksumaan vaimonpohkeiden kanssa vastakkain. Miten tähän hullunmyllyyn voisi tulla vielä uusi vauva valvottamaan?"

Luin Pauliina Rauhalan esikoisteoksen Taivaslaulu. Aloitin lukemisen jotenkin vastentahtoisesti ja vaikeana, mutta tarina kyllä tempaisi minut mukaansa. Rauhala kirjoittaa hyvin kauniisti, vaikka asia sinänsä, josta hän kirjoittaa ei olekaan pelkkää siloa ja kiiltoa. Juuri tuo Rauhalan kirjoittamisen tyyli tuo tähän teokseen oman sävynsä, joka ainakin minulla jäi mieleen pyörimään vielä pitkään lukemisen jo päätyttyä.

Kirjan takakansi kertoo kyseessä olevan Viljan ja Aleksin rakkaustarinan. Minulle kirja kertoi rakkautta enemmän yksilöistä, jotka yrittävät selvitä oman yhteisönsä silmien alla. Kirjassa oli nähtävissä molempien päähenkilöiden kasvu aikuisiksi ja heidän parisuhteensa kaari. Heidän uskonsa Jumalaan ja kuulumisensa uskovaisten yhteisöön tuottivat heille molemmille yksilöinä ja heille yhdessä parina ja perheenä monenlaisia haasteita. Kuinka ajatella ja toimia oikealla tavalla? Sen oikein toimimisen vaatimuksen seuraaminen oli minulle lukijana tuskallista.

"Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mitä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. Se on uskonkysymys.
Minä en ole selviytyjätyyppi.
Hyvä Jumala. Varjele tuulenpysäyttäjää ja auringonkantajaa."

Minun piti ottaa kirjaan ajallista etäisyyttä, että voisin siitä kirjoittaa edes jotain. Nyt, etäisyyden saatuani, kun selaan kirjan sivuja, sama imu ja ahdistus iskee kiinni heti. Ajatus uudelleen kirjan lukemisesta ei kuitenkaan houkuttele. Se ei toki kirjan ansioita vähennä.

"Isä, miksi sää puhut rakkauesta ainoastaan silloin kun hylkäät? Lapsena kuulin rakkauesta vain silloin, kun piiskasit vyöllä. Aikuisena kuulen rakkauesta eka kertaa nyt, kun lyöt uskon vyöllä."

Tärkeä kirja, tärkeä aihe.

Simukan nuortenkirjojen pyörteissä

Vuosi sitten intoilin äänikirjoista. Tänä vuonna voi menna jopa syyskuun alkuun, että pääsen nauttimaan automatkoilla äänikirjoista oikein toden teolla. Siihen asti saan olla kotona, lukea tenttiin ja kenties lukea yhtä sun toista pientä. Toki joudun tekemään muutakin, mutta siinäpä ne tärkeimmät. Opiskeluissa on alkamassa viimeinen vuosi, ja aion ottaa tästä aikuisen ihmisen kolmen vuoden sapatista ilon irti. Sapattini teema on uuden ammatin opiskelu, joten vuoden päästä blogia kirjoittanee tuore äikän ope.

Olen lukenut viimeisen viikon aikana Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, jota onkin jo kehuttu useammassa blogissa. Yritän palata Taivaslaulun lukukokemukseen lähitulevaisuudessa. Olen myös lukenut Salla Simukan Jäljellä, Toisaalla ja Punainen kuin veri. Viimeksi kirjoitinkin lukevani kirjaparia Jäljellä ja Toisaalla yhdessä teini-ikäisen lapseni kanssa. Kirjat on nyt luettu ristiin rastiin ja suu vaahdossa niistä puhuttu. Kirjat kyllä iskivät meihin molempiin, Simukka oli rakentanut tarinat hienosti toimimaan itsenäisinä, mutta samaan aikaan liittymään yhteen lisäten lukukemukseen jotain uutta ja enemmän. Mietin kuka toisen kirjan lukeneista, joka on lukemastaan pitänyt, malttaa olla lukematta parin toista kirjaa? En ainakaan minä.

Kun ryhdyin lukemaan Lumikki-trilogian ensimmäistä osaa, Punainen kuin veri, odotukset olivat korkealla. Takakannesta ja kirjan liepeistä ymmärsin aloittavani nuorille tarkoitettua dekkaria. Liepeessä tosin puhutaan trilleristä. Kirja on niin kaunis, että osa lukuajasta menee kauneuden huokailuun ja kannen silittämiseen. Vaikka dekkareista en innostu, tästä innostuin hyvinkin. Pidin sisupussi Lumikin reippaasta ongelmanratkaisusta, ja kirja oli viihdyttävä. Kirjailija Simukka osaa asiansa ja koko "tässä on silmieni eteen luotu keinotekoinen maailma" -ajatus unohtui minulta kirjaa lukiessa. Lumikki Andersson oli elävä ja huolestuin hänen hyvinvoinnistaan ja selviämisestään tarinaa lukiessani.

Hain nimittäin Simukan kirjoja kirjastosta, koska yritän löytää sopivaa gradun aihetta. Pitäisiköhän lähteä kirjastoon hakemaan lisää luettavaa?