Minulla on aika monta Vonnegutin teosta. Tähän pinoon kaipailen vielä muutamaa, jotka ovat varmaan työpaikalla.
Muistan lukeneeni Titaanin seireenit ensimmäisen kerran yläkouluikäisenä tai lukiolaisena. Ostamaani kirjaan olen merkinnyt hankintavuodeksi 1994. Teos The Sirens of Titan on ilmestynyt 1959. Suomennettuna se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa 1979.
Muistan jo ennen uusintalukua tunteet, jotka kirja saa minut tuntemaan. Ensin hellyys ihmisiä kohtaan. Vonnegut kuvaa ihmiset niin tarkasti ja rakkaudella. Lopuksi suru ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan. Tällaisia me olemme, minä ja kaikki muut. Itken aina Titanin seireenien lopussa ylenpalttisen paljon. Jos käyn vain lukemassa kirjan viimeisen sivun, en saa tunteesta kiinni. (Olen siis kokeillut sitäkin.) Mikä tässä muka itkettää näin paljon? Mutta taas nyt kirjan luettuani: tunne hulvahtaa välittämisestä, hymystä ja naurustakin kunnon itkuun. Voi ihmistä, voi minua.
Nyt, vuonna 2020, saan kiinni uudesta ajatuksesta. Miten Vonnegut on voinut kirjoittaa teoksen, joka on niin realistinen ja tästä ajasta kertova? Teoksen alussa väkijoukot odottelevat materialisaatiota, joka on henkilökohtainen tragedia lähipiirille, mutta viihdettä vieraille ihmisille. Ihmiskunta tuntuu teoksessa juuri niin typerältä laumalta kuin voi todeta uutisia katsomalla. Ote teoksesta:
Onnen äkkikäännös oli sellaisenaan hieno näytelmä. Hän hymyili, hän ymmärsi kansanjoukon ihastuksen - hän kuvitteli olevansa itse yksi joukosta; jakamassa joukon ihastusta.Rumfoord luki avaruusvaeltajan ajatukset. - He pitäisivät siitä aivan yhtä paljon toisinpäin, hän sanoi.- Toisinpäin? avaruusvaeltaja ihmetteli.- Jos suuri palkkio tulisi ensin, ja sitten suuri kärsimys, Rumfoord sanoi. - He rakastavat kontrastia. Tapahtumien järjestyksellä ei ole väliä. Kutkuttava äkkikäännös -
Titaanin seireenit -teoksen päähenkilöitä ovat Malachi Constant, Winston Niles Rumfoord ja Beatrice Rumfoord. Heillä on ainakin varakkuutta, typeryyttä, itsepäisyyttä ja vaihtelevissa määrin viisautta. Heidän elämäänsä vaikuttaa mitä suurimmassa määrin kohtalo tai joku muu vielä teoksen alussa vieras voima.
Vonnegut esittelee teoksessa kronosynklastisen suppilon eli infundibulumin ja Tralfamadoren. Ensin mainittu mahdollistaa eri mieltä olevien henkilöiden pääsyn yhteisymmärrykseen. Siellä kaikki totuudet sopivat yhteen ilman ongelmia. Tralfamadore puolestaan on planeetta, jonka nimi merkitsee sekä me kaikki että numero 541. Kaikki planeetan asukkaat ovat koneita, jotka tekevät tehtäväksi annetut toimet kyselemättä. Planeetta ei ole aina ollut koneiden asuttama.
Vonnegut ottaa mukaan kaiken. Teos tursuaa henkilöitä, historiaa, tapahtumia, planeettoja ja pieniä sattumanvaraiselta vaikuttavia yksityiskohtia. Mitättömistä asioista tulee tärkeitä ja suuruuden (rahat, maineen ja arvostuksen) voi menettää yhdessä yössä. Mitähän Vonnegut olisi kirjoittanut Yhdysvalloista vuonna 2020?
Vonnegutin teokset ovat hyvin satiirisia. Ne kyseenalaistavat rahan mahdin ja tekevät siitä pilkkaa. Ihmisen elämä näyttäytyy melkoisena kompurointina. Hänen teoksensa rakastavat kuitenkin yksittäistä ihmistä ja lopultaan meitä kaikkia. Ote teoksesta:
Ajatus jonka hän halusi saada mukaan kirjaansa oli selkiytynyt hänen päässään.- Pahinta mitä kenellekään voisi tapahtua, hän sanoi, - olisi ettei kukaan käyttäisi häntä mihinkään.Ajatus rauhoitti häntä. Hän asettui pitkäkseen Rumfoordin vanhaan lepotuoliin ja katseli pelottavan kauniita Saturnuksen renkaita - Rumfoordin sateenkaarta.- Kiitos siitä että käytit minua, hän sanoi - -, - vaikka en halunnutkaan kenenkään käyttävän minua.
Suosittelen Vonnegutin kirjoja kaikille ajatteleville ihmisille. Ajattelu saattaa jopa lisääntyä lukemisen myötä.
Teos: Titanin seireenit
Tekijä: Kurt Vonnegut
Suomentaja: Marjatta Kapari
Julkaisuvuosi: 1979
Kustantaja: Tammi