Näytetään tekstit, joissa on tunniste Titanin seireenit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Titanin seireenit. Näytä kaikki tekstit

lauantai 18. heinäkuuta 2020

Kurt Vonnegut: Titanin seireenit

Tänä kesänä minulla on ollut aikaa miettiä, levätä ja lukea. Minulla on hyllyssäni useita luettuja kirjoja, jotka haluan sopivalla hetkellä lukea uudelleen. Kuten on tullut aiemminkin kerrottua (Ajanjäristys, Äiti yö ja Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle), Kurt Vonnegut on suosikkikirjailijani. Luulen, että Vonnegutin teokset jäävät viimeisten joukossa kirjahyllyyni, kun sieltä tulevina vuosina teoksia vähennetään.

Minulla on aika monta Vonnegutin teosta. Tähän pinoon kaipailen vielä muutamaa, jotka ovat varmaan työpaikalla.


Muistan lukeneeni Titaanin seireenit ensimmäisen kerran yläkouluikäisenä tai lukiolaisena. Ostamaani kirjaan olen merkinnyt hankintavuodeksi 1994. Teos The Sirens of Titan on ilmestynyt 1959. Suomennettuna se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa 1979. 
 
Muistan jo ennen uusintalukua tunteet, jotka kirja saa minut tuntemaan. Ensin hellyys ihmisiä kohtaan. Vonnegut kuvaa ihmiset niin tarkasti ja rakkaudella. Lopuksi suru ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan. Tällaisia me olemme, minä ja kaikki muut. Itken aina Titanin seireenien lopussa ylenpalttisen paljon. Jos käyn vain lukemassa kirjan viimeisen sivun, en saa tunteesta kiinni. (Olen siis kokeillut sitäkin.) Mikä tässä muka itkettää näin paljon? Mutta taas nyt kirjan luettuani: tunne hulvahtaa välittämisestä, hymystä ja naurustakin kunnon itkuun. Voi ihmistä, voi minua.

Nyt, vuonna 2020, saan kiinni uudesta ajatuksesta. Miten Vonnegut on voinut kirjoittaa teoksen, joka on niin realistinen ja tästä ajasta kertova? Teoksen alussa väkijoukot odottelevat materialisaatiota, joka on henkilökohtainen tragedia lähipiirille, mutta viihdettä vieraille ihmisille. Ihmiskunta tuntuu teoksessa juuri niin typerältä laumalta kuin voi todeta uutisia katsomalla. Ote teoksesta:
Onnen äkkikäännös oli sellaisenaan hieno näytelmä. Hän hymyili, hän ymmärsi kansanjoukon ihastuksen - hän kuvitteli olevansa itse yksi joukosta; jakamassa joukon ihastusta.
Rumfoord luki avaruusvaeltajan ajatukset. - He pitäisivät siitä aivan yhtä paljon toisinpäin, hän sanoi. 
- Toisinpäin? avaruusvaeltaja ihmetteli.
- Jos suuri palkkio tulisi ensin, ja sitten suuri kärsimys, Rumfoord sanoi. - He rakastavat kontrastia. Tapahtumien järjestyksellä ei ole väliä. Kutkuttava äkkikäännös -
Titaanin seireenit -teoksen päähenkilöitä ovat Malachi Constant, Winston Niles Rumfoord ja Beatrice Rumfoord. Heillä on ainakin varakkuutta, typeryyttä, itsepäisyyttä ja vaihtelevissa määrin viisautta. Heidän elämäänsä vaikuttaa mitä suurimmassa määrin kohtalo tai joku muu vielä teoksen alussa vieras voima. 

Vonnegut esittelee teoksessa kronosynklastisen suppilon eli infundibulumin ja Tralfamadoren. Ensin mainittu mahdollistaa eri mieltä olevien henkilöiden pääsyn yhteisymmärrykseen. Siellä kaikki totuudet sopivat yhteen ilman ongelmia. Tralfamadore puolestaan on planeetta, jonka nimi merkitsee sekä me kaikki että numero 541. Kaikki planeetan asukkaat ovat koneita, jotka tekevät tehtäväksi annetut toimet kyselemättä. Planeetta ei ole aina ollut koneiden asuttama. 

Vonnegut ottaa mukaan kaiken. Teos tursuaa henkilöitä, historiaa, tapahtumia, planeettoja ja pieniä sattumanvaraiselta vaikuttavia yksityiskohtia. Mitättömistä asioista tulee tärkeitä ja suuruuden (rahat, maineen ja arvostuksen) voi menettää yhdessä yössä. Mitähän Vonnegut olisi kirjoittanut Yhdysvalloista vuonna 2020?

Vonnegutin teokset ovat hyvin satiirisia. Ne kyseenalaistavat rahan mahdin ja tekevät siitä pilkkaa. Ihmisen elämä näyttäytyy melkoisena kompurointina. Hänen teoksensa rakastavat kuitenkin yksittäistä ihmistä ja lopultaan meitä kaikkia. Ote teoksesta:
Ajatus jonka hän halusi saada mukaan kirjaansa oli selkiytynyt hänen päässään.
- Pahinta mitä kenellekään voisi tapahtua, hän sanoi, - olisi ettei kukaan käyttäisi häntä mihinkään.
Ajatus rauhoitti häntä. Hän asettui pitkäkseen Rumfoordin vanhaan lepotuoliin ja katseli pelottavan kauniita Saturnuksen renkaita - Rumfoordin sateenkaarta.
- Kiitos siitä että käytit minua, hän sanoi - -, - vaikka en halunnutkaan kenenkään käyttävän minua. 
Suosittelen Vonnegutin kirjoja kaikille ajatteleville ihmisille. Ajattelu saattaa jopa lisääntyä lukemisen myötä. 

Teos: Titanin seireenit
Tekijä: Kurt Vonnegut
Suomentaja: Marjatta Kapari
Julkaisuvuosi: 1979
Kustantaja: Tammi

maanantai 13. elokuuta 2012

Kymmenen hyvää, lukemisen arvoista kirjaa

Kirsi kysyi tuolla Lukeminen on pääasia-sivustolla, mitkä ovat itselle tärkeitä kirjoja (http://lukeminen.fi/ajankohtaista/kilpailu-minun-top-10-kirjani). Minäkin vastasin. Tässä listani:
  1. Kaari Utrio: Haukka minun rakkaani
  2. Märta Tikkanen: Punahilkka
  3. J.K.Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
  4. Diana Gabaldon: Muukalainen
  5. Leif Färding: Olen onnen poika
  6. Walt Whitman: Valitut runot
  7. Kurt Vonnegut: Titanin seireenit
  8. John Irving: Ystäväni Owen Meany
  9. Ken Follet: Taivaan pilarit
  10. Will Self: Suuret apinat
En hakenut listalla mitään "loistavat taideteokset" tai "parhaat kirjat kautta aikojen" ulottuvuutta. Nämä kirjat ovat liikuttavia, viihdyttäviä, ajatukset liikkeelle laittavia, itkettäviä ja jopa joskus naurattavia. Mutta näistä minua on naurattanut lähinnä miestrio Vonnegut - Irving - Self.

Irving pääsi mukaan yhteisen historiamme vuoksi. Kun sain kirjan Ystäväni Owen Meany lahjaksi luin sen kolme kertaa peräjälkeen. Ensin nopeasti ja sitten kaksi kertaa nauttien. Uusimmat (itseasiassa YOM-jälkeiset kirjat) eivät ole enää minussa sellaisia myrskyjä nostattaneet.

Runokirjoja mukaan on päässyt kaksi. Toivottavasti jossain toisessa todellisuudessa Färding ja Whitman pitävät toisiaan kädestä kiinni.

Naisia mukana on neljä, miehiä kuusi. Kotimaisuus on vain kolmen harteilla. Nyt jos listaansa alkaa itse kritisoimaan, porukasta ensimmäinen vaihdettava olisi Follet. Mutta Taivaan pilarit on hieno rakennelma.

Nämähän ovat aina raapaisuja, maailma on täynnä hyviä kirjoja, jotka kannattaa lukea. Uusimmassa Anna-lehdessä (32-33/2012) Ilkka Alanko sanoo, että "kirjoista ja elokuvista 90 prosenttia on niin huonoja, ettei mitään jää käteen". Hpmh! Se on varmaankin sitten etsimisen ja löytämisen haaste. Minulla ei ole ollut juuri vaikeuksia löytää kirjoja ja elokuvia, joista jää yhtä jos toista käteen päähän ja sydämeen. Tässä nyt siis kymmenen ehdotusta.