Milja Kaunisto: Corpus

Igitur anima non est corpus (Sielu ei ole sama kuin ruumis)

Muistan ostaneeni Kauniston Luxus-romaanin kirjamessuilta ja lukeneeni sen ihastuneena. Purppuragiljotiini-trilogian ensimmäisen osan luettuani minulle oli selvää, että luen jatko-osat heti niiden ilmestyttyä. Nyt käsissäni on ollut toinen osa, Corpus. Koska elämäni on ollut mylleryksessä viimeiset kuukaudet, lukemiseni on katkonaista ja kompuroivaa. Luen parhaan taitoni ja jaksamiseni mukaan. Ymmärrän kuitenkin, että elämäntilanteellani ja jaksamisellani on vaikutuksensa myös lukukokemukseeni.

Purppuragiljotiini-trilogian kansikuvat ovat onnistuneita. Kuva kustantajan sivuilta.

Corpus jatkaa Mariannen ja Isidoren tarinaa siitä, mihin Luxus jäi. Alaotsake Kuolema ja kurtisaani summaa hyvin keskeisimmän teoksen sisällön. Pariisi vuonna 1792 on vaarallinen paikka, koska vallankumous mullistaa kaikkien elämän. Kaunisto kuvaa hyvin armottomasti muutoksen mielettömyyden. Osa kansasta haluaa toisenlaisen yhteiskunnan, mutta liikeelle lähtiessään vallankumouksen voima on väkevä ja arvaamaton. Kansa joukkona lähtee hakemaan kohennusta omaan tilanteeseensa, mutta päätyy kurjuuteen ja jälleen kerran harvojen mielivaltaan. Ote teoksesta:

Kansalaiset! Vapauden nimissä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. - - Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luetteloista, jotka tulee noutaa lähimmäistä vallankumousjaostosta.

Aiemmin aateliselämästä nauttinut Marianne ja pyövelin opissa ollut Isidore ovat molemmat omista syistään Maison de Luxessa. Jo aiemmasta teoksesta tuttu markiisi de Sade kouluttaa Mariannea mm. kalkutanpillereiden avulla, ja välillä Marianne on päivät pääksytysten ihan pöllyssä. Bordelliin päätynyt Marianne joutuu miettimään elämänsä tyystin uusiksi. Comtesse Mariannea viskotaan kuin roskasäkkiä vaihtuvien miesten tarpeitten mukaan. Lukija kärvistelee päähenkilöiden kärsiessä ja toivoo parasta mahdollista molemmille henkilöille.

Irstailuja ei teoksesta puutu, mikä lieneekin sopivaa, kun kerrottavana on paheellisen markiisin elämä. Marianne on selviytyjä, mutta ilman kolhuja ja kipua hänkään ei onnistu puskemaan vallankumouksen myrskyn läpi. Ote teoksesta:

Hänellä ei ollut vapaa astua tuumaakaan harhaan. Hänen olisi pysyttävä suorassa, vaikka vallankumous heittelehti laidasta toiseen kuin ylenantava humalainen laivan kannella. Huojuu muttei uppoa, niin kuului Pariisin tunnuslause. Sen olisi oltava myös hänen ohjenuoransa. Tai pikemminkin hirttoköysi kaulan ympärillä, johon teloitettu takertui juuri ennen tajuntansa menettämistä.

Corpus on Kauniston viides romaani. Hän hallitsee kerronnassaan historiallisen romaanin skaalan silkistä sontaan ja takaisin ja käyttää sitä voimallisesti tässä Purppuragiljotiini-trilogiassa. Nautin paljonkin Corpuksen lukemisesta. Siksi järkytykseni olikin suuri teoksen loppuessa sellaiseen kohtaan, että lukijana joudun kärvistelemään nyt ennen kolmannen osan lukemista jokusen kuukauden. Apua! Onhan Kaunisto ainakin aloittanut seuraavan teoksen kirjoittamisen?

Teoksen ovat ehtineet jo blogiin kirjata ainakin Minna Vuo-Cho / Ja kaikkea muuta, Jenny / Kirjojen pyörteissä ja Mai Laakso / Kirjasähkökäyrä.

Teos: Corpus
Tekijä: Milja Kaunisto
Kansi: Jenni Noponen
Julkaisuvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus

Lian Hearn: Satakielilattia

Otin vedenpitävän rasian, jossa Kenji säilytti myrkkykapseleita, ja sidoin sen ihokkaani alle. Puin päälleni mustat matkavaatteet ja otin lyhyen miekan, ohuita kuristusnyörejä, köyden ja kaksi iskuhakaa arkuista, jonne ne oli piilotettu. Se kesti kauan, koska minun oli toimittava täysin äänettömästi, mutta aika kulkee Heimolle eri tavoin kuin muille, hidastuu ja nopeutuu meidän tahtomme mukaan.

Lauantaina kirjastosta lähti mukaani ilman mitään ennakkovaroitusta Lian Hearnin Satakielilattia. Siellä se odotti minua fantasiahyllyssä. Aloitin kirjan lauantaina ja lopetin sen eilen. Tänään kahdella erillisellä kirjastoreissulla otin mukaani trilogian kaksi muuta osaa: Nurmi vuoteenaan ja Kuun kirkkaus. Tämä Otorin klaanin tarina -trilogia sopi minulle nyt luettavaksi aivan mainiosti.

Tarina sijoittuu kuvitteelliseen menneen ajan Japaniin. Satakielilattia alkaa synkästi, kun nuori poika jää yksin kylään kohdistuneen tuhon jälkeen ja on itsekin vaarassa kuolla. Hän pelastuu ja pääsee voimakkaan ja vallassa olevan miehen suojelukseen. Nuori poika, Tomasu, saa uuden nimen ja identiteetin. Eri klaanien jäsenet toimivat ristiriitojen ja valtataisteluiden keskellä, ja Tomasun paljastumisen uhka on todellinen. Tomasu joutuu salaamaan alkuperänsä ja hänestä tulee Takeo. Takeo oppii itsestään ja alkuperästään uusia asioita ja opetuksen myötä hänen erikoiset taitonsa käyvät ilmeisiksi. Tarinassa on myös romanttista rakkautta, mikä on ihanaa.

Satakielilattia oli minulle kiehtova kirja. Takeo on arvoituksellinen päähenkilö, jonka hyvinvointia ja onnea ainakin minä toivoin kirjaa lukiessani. Teoksessa on paljon kauneutta, Takeo kuulee ympäröivää maailmaa muita ihmisiä paremmin.

Lumi suli ja talo ja puutarha alkoivat taas laulaa veden äänellä.

On ihanaa löytää aivan sattumalta viihdyttävä kirja(sarja)! Taidan lähteä lukemaan.

Satakielilattia ei ole ihastuttanut muissa blogeissa. Tässä muutamia esimerkkejä:

• Kirjavinkit / Laura pitää kirjaa hieman tusinatavarana
• Tarinoiden syvyydet / Nina Mari pitää kirjoitusta hajanaisena
• Sallan lukupäiväkirja / Salla Brunou pohtii kirjan sopivan nuorille lukijoille

Kröhm. Nuo luettuani ajattelen, että ehkä minulle sopii nuorille suunnattu viihdyttävä kirja. En lähtenytkään lukemaan kirjaa erityisesti fantasian tai Japanin kautta. Minulle riitti, että kirjassa on seikkailua ja rakkautta.

Teos: Satakielilattia (alkuperäinen Across the Nightingale Floor)
Tekijä: Lian Hearn
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Julkaisuvuosi: 2003 (alkuperäinen 2002)
Kustantaja: Otava