Kakkosena Ukko Goriot

Luen parastaikaa ranskalaisen realistin Honoré de Balzacin (1799 - 1850) tunnetuinta teosta, Ukko Goriotia (1835). Kirjan alku oli erityisen tuskallinen, pölypallot ja home kurkussa kirjailijaherra kuljetti lukijaansa läpi Pariisin köyhän porvariston rempalleen jääneiden katujen ja likaisten täyshoitoloiden. Ukko Goriot, romaanin nimihenkilö, oli siirtynyt ikäännyttyään asumaan ja täyshoitoon Maison Vaqueriin. Goriot oli varakas, mutta oli rakkaudessaan jälkikasvuaan kohtaan syytänyt kaikki rahansa kahdelle tyttärelleen.

Mukana pyörii kohtalaisen hömelö opiskelijanuorukainen Eugène de Rastignac, joka myös asuu tässä kamalassa leskirouva Vaquerin residenssissä, jossa kaikilla huoneilla ja näin ollen asukkailla on oma arvoasteikkonsa, so. hintansa. Elämä ja sosiaaliset suhteet ovat julmia ja raadollisia. EdR pääsee kurkistamaan parempien rikkampien elämään, joka on täynnä rahan ja aseman tavoittelua hinnalla millä hyväänsä.

Ja kaiken keskellä vanha kurja ukko, joka rakastaa tyttäriään niin, että on heidän rahaan ja aineelliseen hyvään upottanut niin tehokkaasti, etteivät he muusta ymmärrä. Kiittämättömät tyttäret hylkäävät isänsä, eivät huolehdi hänestä, vaan isärukka saa elää kamalassa paikassa rähjäisenä. Tarinaan suivaantuneena päätin, että luen ensimmäiset 150 sivua ja sitten lopusta 50. Nyt temmellän sivulla 187 ja vannon itselleni, että ihan kohta harppaan yli muutaman kiristyksen ja hyväksikäyttökohtauksen ja luen surkean lopun. Tämähän ei voi loppua hyvin. Ennustan, että lopussa on kaksi ruumista, uG ja EdR.

Ukko Goriot oli osa tekijänsä, de Balzacin, romaanisarjaa, jossa hän halusi kuvata inhimillistä elämää kaikkine sen ulottuvuuksineen. En tiedä sarjan muista kirjoista, loppuunhan hän ei maailmoja syleilevässä urakassa päässyt, mutta tämä käsillä oleva kirja kyllä kuvaa juuri surkeita ja alhaisia ihmiselämän puolia. Entäs se skaalan toinen pää? Kaiken kurjuuden keskellä on nimihenkilön, Goriotin, hehkuva rakkauden katse tyttäriensä suuntaan. Mutta eikö se ole houkkamaisuutta kaiken kurjuuden keskellä?

Niille teistä, joille kirjan ulkomuoto on tärkeä osa kirjaa, saanen jakaa kirjan kannen kuvan, joka varmaan omalta osaltaan houkuttaa tarttumaan kirjaan!

Ventti ja kuolema Venetsiassa

Ventti tarkoittaa mm. kahtakymmentäyhtä, haavaa ja uupunutta (http://urbaanisanakirja.com/word/ventti/). Olenkin ihan ventti ja yltympäri venteillä, kunhan kesäni ventti on luettu ja tentitty elokuussa. Koska tämä luettava setti on herättänyt kiinnostusta, niin käytän nyt aikaani kirjojen esittelemiseen. Sehän olisi vähän kuin tenttiin lukua, eikö niin.

Minun pitää ja saan lukea kaksikymmentäyksi klassikkoa. Ensimmäisenä otan jonkinlaisen kahden käden otteen saksalaisesta modernistista Thomas Mannista. Mann kuului kuuluisaan saksalaiseen Mannin perheeseen, jossa oli hyvinkin kulttuurellia ja taiteellista väkeä. Heistä kuuluisin oli kuitenkin T. Mann itse, joka palkittiin Nobelin kirjallisuuden palkinnon vuonna 1929. Mannhan eli 1875 - 1955, koki natsien nousun synnyinmaassaan ja pakeni perheineen USA:aan reiluksi kymmeneksi vuodeksi.

Teokseen Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on koottu Mannin novelleja koko hänen tuotannostaan. Tämä tarkoittaa, että kirjasta löytyy niin parikymppisen kuin kahdeksaakymmentä lähestyvän Mannin novelleja, melkoinen kehityskaari siis nähtävissä ja luettavissa. Keskityn kuitenkin sanomaan sanasen juuri niminovellista Kuolema Venetsiassa.

Oikeastaan novellissa on vain yksi päähenkilö, ikääntynyt arvostettu kirjailija Gustav von Aschenbach. Kaikki muu novellissa, nuori puolalaispoika ja lumoava, tuhoava Venetsia ovat vain heijastuksia päähenkilön kokemuksista, muistoista ja arvostuksista. GvA pasteeraa ympäri kaupunkia, välillä tuskaisena, välillä hetken onnellisena. Hän ihailee kaukaa nuoren pojan kauneutta ja sulokkuutta.

Kaiken ympärillä leijuu tuho ja kalma. GvA kokee Venetsian tekevän hänet sairaaksi ja olevan hänelle "mahdoton paikka". Silti hän päättää jäädä ja on iloinen jäämisestään, jätettyään ensin tuskalliset jäähyväiset, päänsä sisällä tietenkin. "Me runoilijat...väistämättä kuljemme harhaan, vääjäämättä olemme holtittomia ja tunteiltamme ailahtelevaisia".

Mann kirjoitti Kuolema Venetsiassa 1912. Hänen kuuluisimpia romaanejaan ovat Buddenbrookit (1901) ja Taikavuori (1924).

Novellit ovat minusta kiusallisia. Jos novelli on hyvä, mietin, miksi tästä ei tehty pidempää ja perusteellisempaa. Jos novelli on huono, voin olla kiitollinen sen lyhyydestä, mutta ärsyynnyn sen luettani. Pitikin lukea tämäkin!

Tämä puolipitkä novelli Kuolema Venetsiassa ei antanut minulle juuri mitään, valitettavasti.

Lohtukirja

Lukeminen on taito, josta on iloa ja turvaa elämässä. En muista, mitä ajattelin lohtukirjoista parikymppisenä, mutta nyt nelikymppisenä arvostan lohtukirjojani todella paljon. Käteni ulottuvilla on aina tiettyjä kirjoja, joiden tiedän auttavan minua vaikealla hetkellä.

Tiedän, että joidenkin lohtukirjat ovat opaskirjoja, jotka neuvovat takaisin oikealle tielle tai antavat rohkaisua jatkaa eteenpäin. Minun lohtukirjani toimivat toisin. Nykyiset lohtukirjani voi esitellä kolmella kirjalla: Walt Whitmanin Valitut runot, Kaari Utrion Haukka, minun rakkaani ja Diana Gabaldonin Muukalainen.

Käytän lohtukirjojani ollessani väsynyt, syvästi uupunut, ahdistunut, näköalaton tai tuskainen. Lohtukirja on tuttu ja hyväksi havaittu. Se vie minut myönteiseen tunnelmaan hyvillä sanavalinnoillaan, henkilöhahmoillaan ja tekstin tai tarinan rakentumisen tavalla.

Rakastan toistoa. Whitman kirjoitti "Laulua itsestäni" elämässään uudelleen ja uudelleen. Voi Walt, se todella kannatti. Suosittelen kaikille muillekin kirjailijoille! Minulle oikea ja käyttämäni käännös Whitmanista on ollut julkaisustaan alkaen Sammakon kustantama Valitut runot (2007). Sen käänsi Markus Jääskeläinen.

Kun Whitmanin runot on lukenut itsekseen ja ääneen (kiitos perheelle) riittävän monta kertaa, tulee kyllästetyksi. Se on lohtukirjan alkutyö. Kirjassa, jota aikoo käyttää itsensä lohduttamiseen, tulee viipyä riittävän pitkään ja riittävän monta kertaa. Kun on kyllästänyt itsensä kirjalla, sen tarinalla, kielellä ja rytmillä, sitä voi käyttää tarpeen mukaan. Kyllästettyyn tarinaan voi palata uudelleen ja saavuttaa vähässä ajassa paljon.

(Tässä välissä avasin Whitmanin kirjan ja jokainen kohta, jonka luen on lukemisen arvoinen ja hyväily yhtä aikaa. Mutta valitsen tähän yhden suosikkikohtani:)

"...
He ovat elossa ja voivat hyvin jossain:
pieninkin verso osoittaa ettei kuolemaa oikeasti ole,
ja jos on, se auttaa elämää uudistumaan, ei odota tilaisuuttaan
panna pisteen sille:
se lakkaa heti olemasta kun elämä taas ilmestyy.

Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan ja
onnellisempaa."
Walt Whitman: Valitut runot (s.10)

Viitisen vuotta sitten eräänä kesänä luin kaikki Kaari Utrion romaanit. Sitten luin ne uudelleen. Pidän paljon Utrion pitkästä ja perusteellisen kuvailevasta kirjoitustavasta. Utrion romaanit voi jakaa keskiajan (väljästi määriteltynä) ja 1800-luvun epookkitarinoihin. Utrio on useaan otteeseen kirjoittanut, että on joutunut lieventämään keskiajan kuvauksiaan, koska nykylukijan on vaikeaa tai mahdotonta ymmärtää sen ajan taikauskon voimaa ja ihmisten toiminnan motiiveja (anteeksi, jos lainaan Utriota epätarkasti ulkomuistista). Pidän erityisesti näistä varhemman ajan kuvauksista. Miesten ja naisten asema ja heidän keskinäiset voimasuhteensa ovat varsin eksoottisia nykypäivään verrattuna, mutta se, mitä naiset voivat tehdä ja tekevät näissä olosuhteissa, on mielenkiintoista. Kaikki se kirjojen romantiikka, kaipaus ja lihallisen rakkauden kuvauksetkin eivät häiritse minua yhtään, päinvastoin.

Utrion kirjoista lohtuna käytän usein hänen ohuempia kirjojaan. Paksut Tuulihaukka ja Yksisarvinen eivät moneen lohtutilanteeseen yksikertaisesti sovi pituutensa vuoksi, mutta Haukka, minun rakkaani menee läpiluettuna nopean luvun taktiikalla yhdessä yössä, jos on hätä. Ja usein on ollut. Kirjan päähenkilö Blanka joutuu tekemään tarinassa ison työn itsensä ja omien ajatustensa ja halujensa kanssa. Mitä ihmisen on lupa itselleen toivoa ja tavoitella?

Gabaldonin Muukalainen aloittaa varsin vetävävän kirjasarjan, jossa kerrotaan Clairen ja Jamien rakkaustarina. Lähtökohdat tälle rakkaudelle ovat varsin erikoiset. Jos koko kirjasarjan meinaa lukea, saa paljon iloa ajankuvauksesta 1700-luvun Skotlannista (ja myöhemmin mm. Ranskasta, Yhdysvalloista jne) ja tarkoista henkilökuvauksista. Mutta syy, miksi tämä kirja on päässyt lohtukirjoihini on Jamien ja Clairen välinen yhteys. Sekä henkinen että ruumiillinen. Claire ja Jamie ovat molemmat luonteeltaan hyvin samanlaisia, ärhäköitä ja lämminverisiä. Sitä, mikä rakentuu heidän välilleen, on kiehtovaa lukea.

Gabaldonin kirjasarjassa on aika monta paksua osaa. Kirjasarjan loppu taitaa jo häämöttää. Jos olen oikein ymmärtänyt, Gabaldon on kirjoittamassa viimeistä osaa. Hyllyssäni on tämäkin sarja, useampaan kertaan luettuna. Ja hyvässä muistissa. Mutta silloin tällöin, pahana päivänä, voin lohduttaa itseäni avaamalla jonkun Gabaldonin kirjan jostain kohti ja jatkamalla lukemista 5-150 sivua. Tai sitten kirjan loppuun.

Nämä toimivat minulla aina. Tätä kirjoittaessani muistin, mikä oli lohtulukemiseni parikymppisenä. Leonard Cohenin runot.

Nälkäpeli iskee kuin metrinen halko

Kirjan ja elokuvan välinen voimien mittelö on minulle vaikea asia. Rakastan hyviä kirjoja ja elokuvia, mutta miltei aina kirja voittaa elokuvan. Yksi poikkeus tulee vaivatta mieleen ja se vahvistaakin säännön: Taru sormusten herrasta. Elokuvatrilogia voittaa kirjan, anteeksi kirjailijaherra Tolkien.

Tämän taiston vuoksi pyrin aina ensin lukemaan kirjan, koska jos katsoo puolivillaisen elokuvan, ei pääse enää omissa mielikuvissaan parempaan kirjan kanssa, vaikka kirjassa olisi aineksetkin siihen. Siispä olin hurja käydessäni ensin elokuvissa katsomassa elokuvan Nälkäpeli. Huomasin kuitenkin pitäväni elokuvasta todella paljon.

Nälkäpeli-elokuvan yhteiskunnan ja vallan kuvaus hyytävä ja aivan uskottava. Kun elokuvan jälkeen katsoo omalta sohvaltaan tosi-TV:tä, ei voi välttyä epämukavalta tunteelta. Mitä telkkarissa on nyt, mitä kahdenkymmenen vuoden päästä?

Ja sitten kirjojen kimppuun. Collinsin Nälkäpeli-trilogiasta on luettu ykkös- ja kakkososat. Kolmonen saa nyt odotella. Nämä kirjathan ovat kai ensisijaisesti nuorten kirjoja. Mutta koska hyvä lasten- ja nuortenkirja sopii myös aikuisille, Nälkäpeliä voi suositella tuosta kymmenvuotiaasta eteenpäin kaikille dystopiakirjoista kiinnostuneille. Wikipedia kertoo dystopian olevan tulevaisuuden epätoivottava yhteiskunta, utopian vastakohta.

Päähenkilö on urhea ja neuvokas nuori nainen, joka vaikuttaa omaan ja toisten elämänoloihin. 16-vuotias Katniss on henkilönä kerrassaan vetävä ja uskottava. Lukijana toivon Katnissin ja kaikkien Panemin alistettujen selviävän. Tarina kaikkineen on jännittävä ja ainakin ykkös- ja kakkososa ovat molemmat punottu hyvin, tarinan jännite säilyy hyvin.

Tällä kertaa elokuva-kirjanluku-kokemuksessani ei ollut haittaa siitä, että katsoin ensin elokuvan. Kirjan lukeminen syvensi elokuvan kautta saatua kokemusta tarinasta.Se on luettava kirjan ansioksi.

Ja nyt kirjasuosituksia kaksin kappalein, Nälkäpelistä pitäville:
1) Condie: Tarkoitettu. Tarkoitettu on trilogian ensimmäinen osa. Toinenkin osa on suomennettu, Rajalla.
2) Meyer: Vieras. Kyllä, kirjailija on Houkutuksen Meyer. Sen ei kannata antaa häiritä.

Condien kirjat ovat nuortenkirjojen puolelta, toinen yhdistävä tekijä Nälkäpeliin on dystopia-asetelma. Kolmas se, että päähenkilö on nuori nainen elämän käännekohdassa. Meyerin kirja mennennee sci-fi-osastoon.

Miksi yksi pelto ei riitä?

Kiitos ystäväni, muistin tänään, että minullahan on blogi. Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole kadonneet elämästä mihinkään, mutta mitään en ole saanut tähän peltoon laitettua PITKÄÄN aikaan. Muita peltoja on sitten ryvetty sitäkin enemmän. Ja nyt kun ymmärtää tämän pellon surkean tilan, minun on pakko kirjoittaa siitä, mitä luen juuri parhaillaan.

Minulla on kesken kolme kirjaa. Kirjat ovat hivenen erilaisia keskenään. Ykkösenä on kirja, jonka haluan saada ensimmäisenä loppuun: Fifty Shades Freed. Kirja on Fifty Shades-trilogian päätösosa, tekijänä E L James. Kakkosena on uusi suomennos klassikosta: Joycen Ulysses. Kolmantena on Eugenideksen The Marriage Plot.

Tämä Viisikymmentä varjoa-sarja on kohuttu kevyt kirjakolmikko, jossa kerrotaan nuoren kokemattoman kirjallisuuden opiskelijan Anastasian ja tavoiltaan erikoisen, varakkaan liikemiehen Christianin rakkaustarina. Kirjoista ensimmäinen julkaistaan suomeksi syksyllä.

Kirjan suurin ansio on ärsynnys, jota se minussa herättää. Se, että kirjan takakansi lupaa "romanttista, vapauttavaa ja addiktoivaa lukukokemusta" menee omalla kohdallani metsään. Minulle, jonkin verran elämää nähneelle naiselle, tarina näyttäytyy vähintäänkin outona. Kirjan rakkaustarinan osapuolet sotkevat henkilökohtaiset tunteet (halu, kiintymys, pelko, häpeä jne) liiketoimintaan tavalla, joka saa kirjan teeman muuttumaan rakkauden kuvauksesta vallan kuvaukseksi. Ihmisten väliset suhteet arvotetaan ja tehdään sopimuksen alaiseksi työksi rahan ja vaikutusvallan voimalla niin, että tässä kirjasarjassa on kyse lähinnä prostituutiosta. Tämä kirja on yhtä ällö rakkauden kuvaus, kun on elokuvapuolella Pretty Woman. Se ei ole rakkautta, jos rikas ihminen ostaa köyhän hömelön harrastamaan seksiä ja olemaan kiinnostunut hänen toiveistaan ja ajatuksistaan. Se on maksettua kiintymystä.

Sinänsä kirjasarjan ensimmäinen osa olisi hyvää lukupiirimateriaalia. Voisin kuvitella, että kirjan teemat herättäisivät kiinnostavaa ja kiihkeää keskustelua eri ikäisissä ihmisissä. Sadismiteema varmasti puhututtaisi ainakin niissä lukupiireissä, joissa itse pyörin! Sarjan kakkos- ja kolmososaa ei tarvitse mielestäni lukea lainkaan. Kaikki, minkä kirjailija sanoo edes jollain lailla, hän sanoo ykkösosassa. Sellainen trilogia siis.

Keskeneräisten kirjojeni kakkonen ja kolmonen huumaavat minua hyvällä tavalla ja voin lukea niitä vain vähän kerrallaan. Joycen Ulysses on romaani, joka on runoutta. On melkoinen suoritus, että se teoksena haastaa ja kohauttaa vielä nykylukijaansa. Eugenides taas kirjailijana upposi kertaluvulla. Koska kaikenlaista on kesken, pitää lukulistoja hämmentää lisää. Siksipä tänään lainasin kirjastosta välipalakirjan: sarjakuvaa. Kirja on Coralinen, kirjoittajana Gaiman. Onpahan synkkä ja outo.