keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Lohtukirja

Lukeminen on taito, josta on iloa ja turvaa elämässä. En muista, mitä ajattelin lohtukirjoista parikymppisenä, mutta nyt nelikymppisenä arvostan lohtukirjojani todella paljon. Käteni ulottuvilla on aina tiettyjä kirjoja, joiden tiedän auttavan minua vaikealla hetkellä.

Tiedän, että joidenkin lohtukirjat ovat opaskirjoja, jotka neuvovat takaisin oikealle tielle tai antavat rohkaisua jatkaa eteenpäin. Minun lohtukirjani toimivat toisin. Nykyiset lohtukirjani voi esitellä kolmella kirjalla: Walt Whitmanin Valitut runot, Kaari Utrion Haukka, minun rakkaani ja Diana Gabaldonin Muukalainen.

Käytän lohtukirjojani ollessani väsynyt, syvästi uupunut, ahdistunut, näköalaton tai tuskainen. Lohtukirja on tuttu ja hyväksi havaittu. Se vie minut myönteiseen tunnelmaan hyvillä sanavalinnoillaan, henkilöhahmoillaan ja tekstin tai tarinan rakentumisen tavalla.

Rakastan toistoa. Whitman kirjoitti "Laulua itsestäni" elämässään uudelleen ja uudelleen. Voi Walt, se todella kannatti. Suosittelen kaikille muillekin kirjailijoille! Minulle oikea ja käyttämäni käännös Whitmanista on ollut julkaisustaan alkaen Sammakon kustantama Valitut runot (2007). Sen käänsi Markus Jääskeläinen.

Kun Whitmanin runot on lukenut itsekseen ja ääneen (kiitos perheelle) riittävän monta kertaa, tulee kyllästetyksi. Se on lohtukirjan alkutyö. Kirjassa, jota aikoo käyttää itsensä lohduttamiseen, tulee viipyä riittävän pitkään ja riittävän monta kertaa. Kun on kyllästänyt itsensä kirjalla, sen tarinalla, kielellä ja rytmillä, sitä voi käyttää tarpeen mukaan. Kyllästettyyn tarinaan voi palata uudelleen ja saavuttaa vähässä ajassa paljon.

(Tässä välissä avasin Whitmanin kirjan ja jokainen kohta, jonka luen on lukemisen arvoinen ja hyväily yhtä aikaa. Mutta valitsen tähän yhden suosikkikohtani:)

"...
He ovat elossa ja voivat hyvin jossain:
pieninkin verso osoittaa ettei kuolemaa oikeasti ole,
ja jos on, se auttaa elämää uudistumaan, ei odota tilaisuuttaan
panna pisteen sille:
se lakkaa heti olemasta kun elämä taas ilmestyy.

Kaikki liikkuu eteenpäin ja pyrkii esiin, mikään ei luhistu,
ja kuoleminen on erilaista kuin kuvitellaan ja
onnellisempaa."
Walt Whitman: Valitut runot (s.10)

Viitisen vuotta sitten eräänä kesänä luin kaikki Kaari Utrion romaanit. Sitten luin ne uudelleen. Pidän paljon Utrion pitkästä ja perusteellisen kuvailevasta kirjoitustavasta. Utrion romaanit voi jakaa keskiajan (väljästi määriteltynä) ja 1800-luvun epookkitarinoihin. Utrio on useaan otteeseen kirjoittanut, että on joutunut lieventämään keskiajan kuvauksiaan, koska nykylukijan on vaikeaa tai mahdotonta ymmärtää sen ajan taikauskon voimaa ja ihmisten toiminnan motiiveja (anteeksi, jos lainaan Utriota epätarkasti ulkomuistista). Pidän erityisesti näistä varhemman ajan kuvauksista. Miesten ja naisten asema ja heidän keskinäiset voimasuhteensa ovat varsin eksoottisia nykypäivään verrattuna, mutta se, mitä naiset voivat tehdä ja tekevät näissä olosuhteissa, on mielenkiintoista. Kaikki se kirjojen romantiikka, kaipaus ja lihallisen rakkauden kuvauksetkin eivät häiritse minua yhtään, päinvastoin.

Utrion kirjoista lohtuna käytän usein hänen ohuempia kirjojaan. Paksut Tuulihaukka ja Yksisarvinen eivät moneen lohtutilanteeseen yksikertaisesti sovi pituutensa vuoksi, mutta Haukka, minun rakkaani menee läpiluettuna nopean luvun taktiikalla yhdessä yössä, jos on hätä. Ja usein on ollut. Kirjan päähenkilö Blanka joutuu tekemään tarinassa ison työn itsensä ja omien ajatustensa ja halujensa kanssa. Mitä ihmisen on lupa itselleen toivoa ja tavoitella?

Gabaldonin Muukalainen aloittaa varsin vetävävän kirjasarjan, jossa kerrotaan Clairen ja Jamien rakkaustarina. Lähtökohdat tälle rakkaudelle ovat varsin erikoiset. Jos koko kirjasarjan meinaa lukea, saa paljon iloa ajankuvauksesta 1700-luvun Skotlannista (ja myöhemmin mm. Ranskasta, Yhdysvalloista jne) ja tarkoista henkilökuvauksista. Mutta syy, miksi tämä kirja on päässyt lohtukirjoihini on Jamien ja Clairen välinen yhteys. Sekä henkinen että ruumiillinen. Claire ja Jamie ovat molemmat luonteeltaan hyvin samanlaisia, ärhäköitä ja lämminverisiä. Sitä, mikä rakentuu heidän välilleen, on kiehtovaa lukea.

Gabaldonin kirjasarjassa on aika monta paksua osaa. Kirjasarjan loppu taitaa jo häämöttää. Jos olen oikein ymmärtänyt, Gabaldon on kirjoittamassa viimeistä osaa. Hyllyssäni on tämäkin sarja, useampaan kertaan luettuna. Ja hyvässä muistissa. Mutta silloin tällöin, pahana päivänä, voin lohduttaa itseäni avaamalla jonkun Gabaldonin kirjan jostain kohti ja jatkamalla lukemista 5-150 sivua. Tai sitten kirjan loppuun.

Nämä toimivat minulla aina. Tätä kirjoittaessani muistin, mikä oli lohtulukemiseni parikymppisenä. Leonard Cohenin runot.