Äideistä parhain

Ensimmäisestä Alison Bechedelin sarjakuvateoksen lukemisesta alkaen olen ollut aivan myyty tämän taiteilijan töiden äärellä. Bechedel piirtää ja kirjoittaa hyvin henkilökohtaisia tarinoita, joiden pääosassa on A.B:tä muistuttava nainen. Hän on tehnyt ainakin kolme sarjakuvateosta: Lepakkoelämää I ja II, Hautuukoti ja nyt neljäntenä tämä uusin, Äideistä parhain. Koominen draama.

Äideistä parhain on syvällinen ja tuskastuttavan neuroottinen. Päähenkilösarjakuvapiirtäjä ruoppaa omaa ja vanhempiensa henkilöhistoriaa melkein kolmensadan sivun verran. Hän on pitänyt päiväkirjaa koko elämänsä, aluksi äitinsä avustamana. Niin päähenkilön kun hänen äitinsä elämä on monien dokumenttien kautta elävänä tarinassa. Lehtileikkeet, kirjeet ja päiväkirjamerkinnät luovat uskottavan todellisuuden, ensin lapsuuden perheessä ja aikuistuttua parisuhteissa. Olennaista on suhde äitiin, tyttären ajatukset ja päätelmät omista ja äidin motiiveista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.

Analyyttinen psykoterapia kehystää koko tarinaa. Päähenkilö käy analyysissa, vaihtaa terapeuttia ja hankkii psykoterapeuttista tietoa niin paljon, että koko ajan siinä sivussa myös terapoi itseään. Winnicott, Jung ja Miller ovat mukana teoksessa antaen päähenkilölle lohtua ja ymmärrystä. Levottoman ahdistunut päähenkilö lukee itseään rauhoittaakseen yöllä Millerin Lahjakkaan lapsen tragediaa otsalamppu varustuksenaan.

Kirjallisuus on mukana tässäkin Bechedelin teoksessa. Virginia Woolfin, hänen äitinsä ja Woolfin teokset Bechedel nivoo tarinaan, joka pysyy uskomattoman hyvin kasassa. Woolf ja moni muu kirjailija puhuttelevat niin päähenkilöä kun hänen äitiään. Äidillä on ollut omia taiteeseen ja uraan liittyviä ambitioita nuorena, mutta avioliitto ja kolme lasta ovat muuttaneet hänen elämänsä. Nyt niin äidin kuin tyttären keskinäisessä suhteessa kiintymys, tarvitseminen, kateus ja viha vuorottelevat.

Jossain kohti lukemistani minua alkaa ahdistaa pahemman kerran. Saanko edes tämän luettua? Selviääkö päähenkilö psyykkisesti? Entä äiti? Isästä ei lukijana tarvinnut enää huolehtia, hän oli kuollut jo tarinan alussa. Pääsen kuitenkin tarinan loppuun liikoja oikomatta. Minulle kiinnostavimpia ovat ne Bechedelin kuvaamat prosessit, jotka käynnistyvät taiteilijan tehdessä omasta elämästään taidetta. Lähipiirillä on oikeus reagoida ja kommentoida. Toisaalta ihmisellä on myös oikeus oman elämänsä kuvaamiseen ja tulkintaan. Tästä ajatuksesta tulee mieleen, että lukulistallani ovat edelleen Knausgårdin Taisteluni I ja II sekä Ala-Harjan Maihinnousu.

Täällä Pohjantähden alla, osa 3

Lokakuu, marraskuu ja nyt joulukuu. Nyt marraskuun viimeisinä päivinä sain tuon kakkospakan loppuun. Täällä Pohjantähden alla, osa 2 on siis kuunneltu, usein itkua vääntäen. Se itku pimeän marraskuun keskellä autossa yksin on kyllä ollut tänä syksynä aikamoinen henkilökohtaisen melankolian huippu.

Mitäs sitten? Autossa olikin jo odottamassa trilogian lopettava Täällä Pohjantähden alla, osa 3, ihan itse sinne haettu kirjastosta. Tähän kirjasarjaan olen kyllä jäänyt koukkuun. Tänä aamuna vain pienen ajomatkan tehdessäni piti heti napata tarina jatkumaan. Ymmärsin kuunnellessani, että yksi osa äänikirjan erilaisuuden viehätystä on itselle outo rytmi, johon kuulijana joutuu pakoitetuksi.

Olen nimittäin nopea lukija. Malttamattomana luonteena pyrähtelen joskus kirjaa eteenpäin jopa nopeaa lukuanikin sukkelammin. Se harponta ei aina ole merkki huonosta tarinankerronnasta, oma kärsimättömyyteni lähtee viemään lukemistani. Mutta äänikirja, varsinkin pitkä tarina verkkaisesti kerrottuna, hidastuttaa vauhtini. Tietenkin. Jos juoksen edelle, en kuule lukijan ääntä. Nyt jo jokusen tunnin hitaammin kiirehtineenä olen kiitollinen, että olen jaksanut hillitä itseni edes tässä asiassa. Osansa on kirjailijan ratkaisuilla ja tavalla kuvata tapahtumia. Mutta osansa on lukijan puherytmillä ja tauotuksella. Ihailuni niin kirjailija Linnaa kuin näyttelijä Sinisaloa kohtaan on kasvanut tänä syksynä.

En edes nyt osaa ajatella, mitä voin ryhtyä kuuntelemaan seuraavaksi. Se ei voi olla liian samanlaista, muttei tyystin erilaistakaan. Äänikirjaa on enää vajaa kaksikymmentä cd:tä jäljellä. Joten hyviä ehdotuksia otetaan vastaan!

Perusainetta jo toista kertaa

Kiitos haasteesta, bleue blogista Sininen keskitie.
Tässä haastessa tulee kiittämisen lisäksi kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään ja jakaa haaste A blog with substance eteenpäin kahdeksalle. Jätän jakamisen keskittyen kahdeksaan satunnaiseen asiaan itsestäni. Osa lukijoista ennätti jo lukea minusta kahdeksan paljastusta, joten nyt sattuneesta syystä otan homman uusiksi.

1. Sain kokea virushyökkäyksen koneeseeni ensimmäistä kertaa elämässäni aivan äskettäin. Siihen liittyi sekoiluni aiemman päivityksen kanssa. Kiitos virustorjuntaohjelman, asia on nyt kunnossa.

2. En yleensä muista uniani. Siitä olen kiitollinen. Elämä on tarpeeksi hämmentävää näinkin. Viime yönä tein opiskeluhommia pitkälle yöhön ja kun aamulla heräsin kesken unien, muistin uneni lopun. Unessa olin luennolla kirjoittamassa muistiinpanoja. Kultainen Kalervo oli luennon aiheena. Miksi, sitä en ymmärrä.

3. En ole liikunnan perään, mutta yritän tehdä "jotain". Viimein ihastukseni on sauvakävely, joka todella on hauskempaa tehtynä kuin vierestä katsottuna.

4. Luen joka ilta ennen nukkumaan menoa. Se on rutiini, iltatoimi ja tapa rentoutua. Vaikka olisi kuinka myöhäinen ajankohta, valitsen lukemisen rauhoittuakseni.

5. Olen ihastunut syvästi ja pysyvästi joihinkin julkisiin henkilöihin, joiden tekemisissä tai sanomisissa on ollut minulle jotain erityisen henkilökohtaista. Minun ei tarvitse koskaan olla oikeasti yhteydessä Leonard Coheniin ja kertoa, miten suuri merkitys hänen runoillaan ja lauluillaan on ollut ja on edelleen elämääni. Taiteella on todella merkitystä.

6. En halua elää liian vanhaksi.

7. Päättäväisyys on viehättävämpi luonteenpiirre itsessä kuin toisissa ihmisissä.

8. Minulla on vierekkäin pyykkihuoneen ovessa Lucina Hagmanin huoneentaulu Martoille ja Jacek Malczewskin julistekuva Kuolemasta.

Täällä Pohjantähden alla, osa 2

Lokakuussa hehkutin autoilun onnea, kun autossa raikaa Täällä Pohjantähden alla, osa 1. Nyt onneni on jo jonkin aikaa jatkunut kakkososan kanssa. Tänään ajoin tuttua kieppiäni sateisen tuhnuisessa marraskuun pimeässä ja ainoa lohtuni oli seurata Linnan uskomatonta tarinaa Pentinkulman asukkaiden elämästä sisällissodan aikaan.

Toivoisin niin, että Akseli Koskelan elämä menisi hyvin. Mutta kuunnellessa kirjaa ymmärtää, että eihän tämä hyvin pääty. Olen kirjoittanut itselleni ylös mietelauseen "Parhaat puolemme ovat huonoimmat puolemme". Tämä pätee lisäkseni ainakin Akseli Koskelaan. Hän päättäväisyytensä ja vahvuutensa syöksee hänet tuhoon. Tänään hän johti joukkoja kohti häviötä taistelussa, eikä voinut tehdä muuta kuin parhaansa. Mutta se ei riittänyt millään. Se ei riittänyt hänen joukolleen, ei punaisille, eikä hänelle itselleenkään.

Jokainen niistä nuorista miehistä, niin valkeat kuin punaisetkin, olivat omien perheidensä, talojensa, talottomuuksiensa ja oman historiansa rajoittamia ihmisiä. Heille mahdollista olivat vain ne vaihtoehdot, jotka olivat heidän edessään. Rikas ei voinut ryhtyä köyhäksi. Torppari ei päässyt ponnistelemallakaan talolliseksi, sen oppi hautapaikkaansa tyytyvä Jussi Koskela.

Naiset eivät nouse näkyviin Täällä Pohjantähden alla 2:ssa. Tässä kakkososassa vielä ensimmäistä osaa vähemmän mielestäni. Kirja on hyvin mieskeskeinen, verrattavissa aivan kirjailija Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Joten miesten elämän syövereitä, vaimossaan kiinni olevan kirkkoherra Salpakarin, sosialismiin pettyneen Halmeen ja tuon pettymyksissään kiehuvan Koskelan Aleksin, tässä nyt saan velloa päivästä toiseen. Tämä on hyvä tapa viettää marraskuu, tuo kuukausista mörkömäisin.

  

Lyhyt älähdys ja syvä ihastus

Huomaan itsessäni outoa muodollisuutta tämän blogin suhteen. Aivan kuin pitäisi kirjoittaa tänne oikeista ja riittävän isoista asioista. Nyt mielessäni on kaksi pientä.

1. Lyhyt älähdys

Luin englanniksi nuo Harmaakirjat (50 Shades of grey) putkeen, vaikka ärsyynnyin niistä. Nyt kun lukemisesta on jo useampi kuukausi, huomaan kirjojen jättäneen minuun (ainakin) yhden jäljen. Päähenkilöneitosen alahuulen pureskeluhan oli tälle höpsänkukkelimiehelle varsinainen innoke, ihan humoristisuuteen asti.

Ja nyt minä, aina kun huomaan purevani huultani, saan mieleeni nuo kaksi höperystä ja koko kirjojen vaillinaisuuden. Kiitos, hyvä kirjailija. Tätä muistijälkeä minä en halunnut.

2. Syvä ihastus

On hauskaa saada uusia lukijoita. Kiitos teille kaikille, uusille ja vanhoille, jotka jaksatte lukea blogiani. Luen koko ajan, mutta nyt on hieman vaikea pukea teille sanoiksi kaikkea lukemaani. Epäilen, ettette ilahdu, jos kirjoitan lukukokemuksistani mm. yläkoulujen äidinkielenkirjoista. Palan halusta lukea itse valitsemiani romaaneja. Vielä minä siihenkin pääsen!