Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle

Rakastan Kurt Vonnegutin kirjoja. Yksi Vonnegutin parhaista on Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle. Kirja on taattua Vonnegutia: tapahtumia paljon, herkullisia henkilöhahmoja ja kaikki mahdollinen on koottu komeaksi rakennelmaksi lukijan ihastella ja ihmetellä. - Kuinka hän osaa tehdä sen näin? Tämä on hieno, tämä on taitava.

Kirja alkaa esipuheen kaltaisella osiolla, jossa kovin kirjailijan oloinen ihminen kertoo kirjan tarinan olevan "lähellä omaelämäkertaa". En tiedä, onko alku faktaa kirjailijan elämästä (tekstissä on useita sukulaisia, paikkakuntia ja asuinpaikkoja mainittu nimeltä), mutta oikeastaan en välitä toivon, ettei se ole todellista. Vähän väliä kirjallisessa maailmassa kuohahtaa esiin faktan, fiktion, oman ja lainatun välinen epäselvyys. Tiedän, että oikea elämä on moninverroin hullumpaa, omituisempaa ja traagisempaa kuin mikään kuviteltu ja kirjoihin kirjoitettu. Kaunokirjallisiin teoksiin tarttuessani haluan kuviteltua, satua, keksittyä, sepitettyä ja korkeintaan todellisuuteen yhdisteltyä käsityötä. Vältän elämäkertoja ja tositarinoita viimeiseen asti. Oikea elämä on totta, mutta sitä en kaunokirjallisuudelta halua!

Joten käsitän Vonnegutinkin taitavana kirjoittajana, joka alullaan haluaa 1) hämätä minua tarkasteluperspektiivin suhteen ja 2) esittää tarinansa omaelämäkerrallisena, vaikka kaikki onkin omassa päässä yhdisteltyä. Kiitos Kurt, näillä mennään.

Tarinaa kertoo toinen kaksosista,Wilbur Rockefeller Swain. Hän elää kaksoissisarensa, Eliza Mellon Swainin, kanssa hyvin erikoisen ja yhteisen lapsuuden. Tarina ui surussa ja pettymyksessä, vaikka naurattavuus ja hupsuus ovat käsillä koko ajan. Lukijana samaan aikaan nieleskelen itkua ja hymyilen, kirja on vaikuttanut minuun samalla lailla ensilukemisesta.

Vonnegut on kirjaansa kehrännyt mielettömän tarinan, joka onnistuu kritisoimaan Amerikkaa, kyseenalaistamaan länsimaisen kultturimme yksilön ihannoinnin ja käsityksemme kehityksestä ja sivilisaatiosta. Kirjassa liikutaan tulevaisuuden dystopiassa (tai utopiassa, riippuu katsantokannasta) ja menneisyydessä 1900-luvun USA:ssa. Kiina saa tarinassa aivan oman merkityksensä uuden kehityksen moottorina.

Minulle tarinan ehdoton helmi ovat kaksikon keksimät uudet suurperheet. USA:n kaltaisessa "suuressa ja hankalassa maassa" jokainen tarvitsee todella paljon sukulaisia. Kaikki kansalaiset nimetään uudelleen, etunimeksi valitaan joku substantiivi ja yhdysmerkki erottaa nimen loppuosan, numeron yhdestä kahteenkymmeneen. Sukulaisiin saa ja pitää turvata. Heitä löytyykin ympäri maata. Muut henkilöt, jotka eivät ole sukua, voi lähettää pois omien sukulaistensa luo.

"Me sanoimme, että perustuslain kirjoittajat olivat ehkä sokeita niitten ihmisten upeudelle, joilla ei ollut rikkauksia, ei vaikutusvaltaisia ystäviä eikä julkista virkaa, mutta jotka olivat silti syvimmältään vahvoja." Vonnegut, s.52

Sivulla 149 kirjassa mallia vaaleihin lähteville: Wilburin presidentinvaalikampanjan rintanappi.

Itse napsahdin Vonnegutin lukijaksi aikanaan nuorena sen iän mukanaan tuomassa ahdistuksessa, tämä lienee se tavallinen tarina tiettyjen ikäpolvien lukijaihmisille. Sen jälkeen olen Vonnegutin kirjoja lukenut uudelleen tarpeen mukaan. Viimeksi tämä tarve iski viime yönä.

Post-it tunnustus

Raija Taikakirjaimet-blogista antoi blogilleni tunnustuksen. Ilahduin tunnustuksesta kovin paljon. Taikakirjaimet-blogi on todella kiinnostava, olen saanut Raijan teksteistä paljon uutta tietoa ja lukuvihjeitä.

Laitan tunnustukseni eteenpäin sääntöjen (alla) mukaan viidelle blogille, jotka ovat minua viihdyttäneet,  riemastuttaneet ja antaneet kosolti ajateltavaa.

Mika Kukkosen Taas yksi kirjablogi

bleuen Sininen keskitie

Siilinjärven kirjaston Kirjastomies

Erjan Erjan lukupäiväkirja

Tommi Melenderin Antiaikalainen

 TUNNUSTUKSEN SÄÄNNÖT:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Suosituksia ja ohilyöntejä

Sarjakuvateema jatkuu

Samassa pinossa Neiti Pelokas ja rakkaus-kirjan kanssa kotiin kulki Jumala itse, ihan kauniin kantensa vuoksi. Hamsteripäiväkirjat, osa 1 päätyivät luettavakseni, koska ihastelin tyttäreni mielenkiintoisia mangasarjakuvia, joissa näytti olevan mm. romantiikkaa, jännitystä ja seikkailuja. Toivoin hänen valitsevan minulle jotain helppoa luettavaa mangaosastolta. Tämän pallerokirjan sain, kiitos siitä.

Hamsteripäiväkirjat, osa 1 kertoo tytön hamstereista ja siitä, kuinka hän hoitaa eläimiään. Tämä kuulostaa nyt kovin lattealta, mutta suunnilleen siinä se oli. Ehkä hamsterit olivat kirjan päähenkilöt ja tyttö apulainen, mutta ajattelen kuitenkin, että hamstereita pohdittiin juuri tytön tietojen ja kokemusten kautta. Kirjailija/taiteilija Medetai on tehnyt Hamsteripäiväkirjoja yhteensä kuusi osaa.

Alkupuolella kirjaa minulla oli useampia ongelmia lukijana, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä: 1) Minkä ruudun luen seuraavaksi? Tämä ongelma liittyi mangan käänteiseen lukutapaan. Tähän tottui nopeasti. 2) Miksi kaikki näyttävät tältä? Onko tämä henkilö tyttö? Miksi hamsterit ovat palleroisia? Nämä nyt vaan näyttävät tältä. Mitäs sitten, jos et tiedä, onko päähenkilö tyttö? Elä sen kanssa. 3) Onko tämä hauskaa? En jaksa mitään hamsterin hoito-ohjeita! Se on hauskaa, kunhan jättää liian miettimisen. Tytön huolet hamstereistaan ja hänen sitoutumisensa hänelle rakkaiden eläinten hoitoon ovat liikuttavia, kunhan pääsi pallerouden ongelman yli.

Kuitenkin. Selviän ilman hamsterinhoito-ohjeita, joten en jatka sarjan muihin osiin. Mutta voin kuvitella, että tästä todella on helppo aloittaa mangan lukeminen. Kiitos tyttärelleni äidin sivistämisestä!

Ja sitten äidin omaehtoiseen sivistykseen. Marc-Antoine Mathieun Jumala itse on raskasta ja vahvaa sarjakuvaa. Tarina on monitasoinen, vakava ja vaatii pureskelua. Kirjan alussa väestönlaskennassa paikalle tulee henkilö, joka väittää itseään Jumalaksi. "Jumala Jumala. Yleensä minua kutsutaan vain Jumalaksi." (s.12, Jumala itse). Tästä alkaa myllytys, jossa tämä henkilöä tutkitaan ja testataan monella lailla. Hän päätyy oikeudenkäyntiin syytetyksi. Voitte kuvitella, että monella kansalaisella on tyytymättömyyttä Jumalaa kohtaan. Siinäpä hyvä syy haastaa hänet oikeuteen ja vaatia korvauksia. Lakimiehiä ainakin työllistyy ja Jumala tarvitsee valmennusta lakimiehiltä (!), kuinka puhua.

Jumala itse-kirjaan kannattaa tarttua älyllisesti virkeällä hetkellä. Mutta voihan tämän(kin) kirjan lukea kevyemmälläkin otteella, kuten itse tein. Oma suosikkikohtani oli, kun Jumala kertoi vitsin. Se liittyy hänen sukupuoleensa. Ymmärrän, että tästä kirjasta voi ammentaa paljon. Siksi se jäi omalta kohdaltani ohilyönniksi. Mitä kirjasta tulee mieleen? Ainakin Kafkan Oikeusjuttu.

Pieni punainen sanakirja rakastavaisille

Taisin vähän aikaa sitten manailla uusien kirjojen vyörytystä joka tuutista. Olenkin välttänyt uutuuksia (jo säästääkseni rahojani) ja tutkinut hyviä vanhempia kirjoja, joita en ole vielä lukenut. Vaikka olenkin vouhkannut erityisesti sarjakuvista, olen löytänyt kirjastosta myös romaaneja.

Tämä kaunis kansi veti minua puoleensa ja takakansi vahvisti haluani lukea minulle aivan tuntemattoman kirjailijan kirja. Pieni punainen sanakirja rakastavaisille on julkaistu 2007, suomeksi se käännettiin 2008. Esikoiskirjailija Xiaolu Guon kirja on matkakirja nuoren kiinalaisen naisen matkasta Englantiin.

Tarina on kerrottu hienosti. Välttömästi kirjan alussa herää kiinnostus ja myötätunto neiti Z:n kohtaloon. Kuinka hän selviää vieraassa maassa vain vähäisellä kielitaidollaan? Kertoja-päähenkilön ääni on vahva ja kuvastaa hänen luonnettaan. Z kuvaa itseään taistelijaksi.

Kuten kirjan nimi kertoo, Z:n rakkauselämä on tärkeä osa tarinaa. Kun suhteen osapuolet ovat eri kulttuureista ja yhteistä kieltä vasta opetellaan, monenlaista epäselvyyttä ja eritahtisuutta on tiedossa. Kirjassa kerrottu rakkaustarina oli minusta hyvin uskottava ja monivivahteinen nimenomaan Z:n kertomana ja hänen näkökulmastaan.

Kieli, kulttuuri, yhteiskunta ja politiikka ovat myös tärkeitä kirjassa. Vaikka tässä käsillä on rakkauden punainen kirja, tarinassa luetaan sitä kuuluisampaa punaista kirjaa. Z muistelee ja kertookin ääneen omaa elämäänsä, muistoja lapsuudestaan, sukunsa ja perheensä tapaa toimia. Z sanallistaa uudella oppimallaan kielellä kaikkea sitä, mitä hän on ja mitä hän kokee. Kaikelle sille ei löydy sanaa tai oikeaa ilmaisua. Esimerkiksi pieru ei saa sanana tai toimintana Englannissa sen kaltaista hyvää tulkintaa kuin Kiinassa.

"Niin, pieru. Haluan muistaa sen sanan. Se on vastaus suuren aterian jälkeen ja tarkoittaa, että nautin kovasti tämä herkullinen kotiruoka. Kiinalaisista miehistä ihana käyttää tämä sana joka päivä" (s. 127, Pieni punainen sanakirja rakastavaisille, X. Guo)

Kirjan aikana Z:n matka alkaa ja päättyy. Sinä aikana Z muuttuu monella lailla. Hänen kielitaitonsa karttuu, aivan kuten hän toivoikin. Sanat punoutuvat Z:n elämäntapahtumiin ja niiden opettelu muuttaa häntä.

Tästä kirja ei liity mielessäni mihinkään lukemaani kirjaan. Se on ehkä hyvä asia. Suosittelen!

Neiti Pelokas ja Rakkaus

Kun lukee sarjakuvia, niin innostuu lukemaan lisää sarjakuvia. Loogista. Kirjastoreissulla pyörin taas sarjakuvahyllyn edessä. Etsin Habibia, mutta koska sitä en löytänyt keveästi hyllyä silmäillessäni, otin kolme muuta sarjakuvakirjaa. Enemmänkin olisi houkutellut, mutta jos nyt ei sitten kuitenkaan. Kohtuus, kohtuus.

Neiti Pelokas ja Rakkaus

Joanna Rubin Dranger on ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä ja -kirjoittaja (onkohan tuo korrekti ilmaisutapa? Vai onko hän sarjakuvataiteilija). Neiti Pelokas ja Rakkaus kertoo naisesta, joka elää rakkauttaan ja toivettaan rakastaa. Neidille on tärkeää rakastaa itse, mutta samaan aikaan tulla rakastetuksi ja saada rakkautta siltä Oikealta. Jo tässä vaiheessa neiti Pelokkaan elämässä on niin paljon epäonnistumisen vaihtoehtoja, että lukija ymmärtää, ettei tässä käy hyvin.

Neiti Pelokas näyttää Pikku Myyltä, mutta on luonteeltaan hyvin toisenlainen. Neiti Pelokas on täynnä neuroottisia ajatuksia. Vaikka hän haluaisi kaiken olevan ihanaa ja hauskaa, jostain puskevat omaan elämään sotkut ja epäilykset.

Sarjakuvaromaani Neiti Pelokas ja Rakkaus on nopeaa luettavaa. Aukeamalla on kaksi kuvaa, kuva per sivu. Isot kuvat toimivat hyvin. Yksi yksinkertainen kuva, jossa on muutama lause tekstiä, on tässä tapauksessa hyvin puhutteleva. Itse asiassa jokasesta kuvasta voisi kirjoittaa sivutolkulla tekstiä, jos tämä olisi perinteinen romaani.

Vai mitä sanotte tästä sivusta:

neiti Pelokas äitinsä kanssa

Kirja on ihana ja aiheensa mustuudesta huolimatta lohdullinen. Se, mikä on hyvä lopputulos, lienee lukijasta kiinni.

Tämä kirja on mielessäni pari jollekin ranskalaiselle romaanille nuoren naisen elämästä. Mieleen tulee vaikkapa Kimpassa Anna Gavaldalta. Mutta miksi ranskalainen? Kävisikö joku ruotsalainen? Kajsa Ingmarssonin Matkalaukkumorsian tai Keltaisten sitruunoiden ravintola. Entä suomalainen? Laura Honkasalon Tyttökerho? Kyllä. Kaikki nämä.