tiistai 2. huhtikuuta 2013

Kaiken on loputtava kerran

Elokuussa aloittelin Täällä Pohjantähden alla 1:n kuuntelua äänikirjana. Lokakuussa riemuitsin ykkösosan ihanuutta. Marraskuussa tunnelmat olivat suruisat kakkososan kanssa. Joulukuussa pääsin kolmososan puoleenväliin. Ja nyt sitten tämän vuoden puolella helmikuussa pääsin jatkamaan kolmososaa, joka loppuikin tänään matkalla Siilinjärveltä Lapinlahdelle. Onneksi viimeisellä kuuntelukerralla ei tarvinnut enää itkeä. Kiitos Linna seesteisestä lopusta.

Ennen rauhallista päätöstä Linna sitten itkettikin minua oikein kunnolla ja perusteellisesti. Se itku, joka alkoi toisessa osassa, jatkui kolmannessa osassa aina vaan. Niin moni kuoli ja eloonjääneet surivat kuolleita rakkaitaan. Sodissa ihmiset kärsivät ja sitten kuolivat pois. Äidit synnyttivät poikansa ja kasvattivat heidät kävelemään pois pihasta, aitan taakse ja siitä tielle. Tie vei pois tutusta pihapiiristä, ja harva tuli takaisin. Olen edelleen sitä mieltä, että Täällä Pohjantähden alla on kertomus miehistä, heidän pyrkimyksistään ja pettymyksistään. Mutta trilogian loppua kohti naiset saavat äänen kertoa siitä surusta, minkä todistajiksi ja kantajiksi he jäävät miesten kadottua.

Kylänpää Suomen kuvalehden blogissa muistelee tuntemattomaksi jäävän ajattelijan määrittelevän hyvän romaanin lukukokemukseksi, joka opettaa luopumaan ja siis kuolemaan. Hän pohtii blogissaan romaanien ehkä olevan nykylukijalle "liian seisahtaneita". Pidin paljon hänen ajatuksistaan ja mieleen väikähti heti Linnan trilogia. Jos tavoitteena on oppia kuolemaan, voi ensimmäisinä asioinaan opetella seisahtamaan. Ehkä romaanien pysähtyneisyys ei olekaan pelkästään huono asia. Voin suositella Täällä Pohjantähden alla 1-3 luettavaksi jokaiselle, joka haluaa lukien pohtia omaa pienuuttaan ja jo annetun osuutta omassa elämässään. Niin Akseli Koskela kuin kaikki muutkin pentinkulmalaiset syntyvät perheisiinsä jo monella tavalla paikoilleen sidotuiksi. Köyhät voivat valita kovin vähän elämästään, mutta sama pätee rikkaisiin. Heilläkin on kotinsa, perheensä ja juurensa, jotka ohjaavat heidän tekemisiään.

Täällä Pohjantähden alla trilogian lukeminen sattuu sydämeen. Nämä kirjat luettuani en haluaisi rakastua, rakastaa tai synnyttää maailmaan yhtään lasta, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on mahdottomuus. Eihän elämää niin eletä. Elämän on alettava ja loputtava. Kaiken on loputtava kerran. Alma Koskela sen ymmärtää ja todistaa tarinassa.

Mitättömänä yksityiskohtana pitää mainita, että mietin pääni puhki, mitä lukea nyt, tämän vajaan vuoden kuunteluhekuman jälkeen. Pettämätön logiikkani oli ottaa jotain tosi huonoa, koska kaikki tuntuu hyvän jälkeen huonolta. Mikä sitten on niin huonoa minulle? Olen pettynyt kertaalleen perusteellisesti Coelhoon, joten nyt autossa raikaa Alkemisti.

4 kommenttia:

jaana kirjoitti...

Hei! Pälähdin tänne Mika Kukkosen blogista, jonne olit jättänyt kommentin ja mitä täältä löysinkään: hienon kirjoituksen kaikkien aikojen suosikkikirjastani. TPTA on yksi elämäni kaikkein tärkeimmistä kirjoista ja ilahdun aina, kun näen jonkun muunkin siihen rakastuneen.

Kirjakko ruispellossa / Mari Saavalainen kirjoitti...

Kyllä, tästä on tullut yksi elämäni tärkeimmistä kirjoista. Ymmärrän tunteen oikein hyvin!

Kirsi Hietanen/Kirsin kirjanurkka kirjoitti...

Samat sanat minulla kuin Jaanalla! Tuntuu lattealta, että äidinkielen ja historian ope hehkuttaa TPA:ta parhaaksi tai ainakin toiseksi kirjaksi ikinä (Seitsemän veljestä ja Sinuhe kovia kisakumppaneita!), mutta niin vain on. Ah, miten hyvältä kirjoituksesi lukeminen tuntuikaan! TPA on edelleen ajankohtainen, ehkä ajankohtaisempi kuin uskommekaan. Kunpa kaikki malttaisivat pysähtyä ja lukea.

Kirjakko ruispellossa / Mari Saavalainen kirjoitti...

Kiitos kommentistasi, Kirsi. Olen monesti miettinyt myös kirjailijan ajatuksia mestariteoksesta. Miltä se tuntuu, kun ymmärtää tehneensä jotain niin hienoa ja universaalia?

TPA on todella jälleen ajankohtainen. Suvi Ahola kirjoitti eilisessä Hesarissa, että sama ajankohtaisuuden tunne tuli, kun hän kuunteli Lapualaisoopperaa äskettäin. "Missä on suu, ladattu kovilla sanoilla, siellä on ase, joka odottaa laukeamistaan."