Teirin Talvisota

Olen odottanut pitkään lukurauhaa ja -mielentilaa. Opiskelut ovat vieneet aikani ja voimani niin, etten ole ennättänyt lukea mitään itselleni uutta pitkiin aikoihin. Joulukuun jonain mitättömänä päivänä aloitin lukupinon keräämisen yöpöydälleni. Siihen keräsin ihanasta lähikirjastostani kirjoja, joista kuvittelin nauttivani. Otin varaslähdön lukemiseen jo ennen oikeaa lomaa ja aloitin Miki Liukkosen esikoisromaanista Lapset auringon alla. Huomasin, etten voi sitä lukea, joten jätin kesken. Kun on jo väsynyt, ärtynyt ja heikoilla, epäonnistuminen kirjan valinnassa tuntuu pahalta enteeltä tulevasta. Epävarmana valitsin toiseksi luettavakseni Philip Teirin esikoisromaanin Talvisota (Otava, 2013).

Takakansi kuvaa kirjaa kuvaksi tämän päivän Helsingistä ja uudeksi suomenruotsalaisuuden vahvaksi ääneksi. Minua ei kiinnosta Helsinki, ei suomenruotsalaisuus, mutta tämä kirja kiinnosti suuresti. Luin kirjaa yötä myöten, mikä on aina hyvä merkki vapaaehtoisen luettavan kohdalla. Kirja kertoo Maxista ja Katriinasta, jotka ovat olleet naimisissa jo pitkään. Heillä on kaksi tytärtä, Helen ja Eva, joiden elämästä kirja myös kertoo. Niin Helsinki kuin suomenruotsalaisuus painuivat lukemisessani sopivasti pois, nautin Teirin huolellisesta ja tarkasta henkilöiden kuvauksesta. Teir onnistui rakentamaan mielenkiintoisen tarinan perheestä kuvaten sekä yksittäisiä ihmisiä omine haluineen ja pelkoineen että ihmisten keskinäisiä suhteita.

Talvisota oli riemastuttavan kiinni ajassa: lennettiin Norwegianilla, luettiin Hommafoorumia ja yövyttiin teltassa Occupy-mielenosoituksen aikaan. Tarina on kovin kaupunkilainen, maalla ollaan nostalgian tai pakollisten sukulaisvierailujen vuoksi. Maxin ja Katriinan koti on tarinan keskipiste minulle, varsinainen taisteluareena. Kodin keittiö on kauhtunut, mutta se ei ole ihme. Kalleinkin keittiö kestää vain viisitoista vuotta, joten mitään pysyvää ei kannata rakentaa. Kuinka lienee avioliiton laita?

Kiinnitin huomioni useampaankin henkilöön lukiessani, varsinkin Katriina ja Helen tuntuivat läheisiltä. Teir kuljetti henkilöt hyvin läpi tarinan ja ainakin itselleni moni sivuhenkilökin nousi mielenkiintoiseksi lukemisen edetessä. Kirjan henkilöt onnistuivat olemaan uskottavia, oudon tuttuja ja inhimillisiä puutteissaan.

"Helen antoi hänen kiivetä torniin ja hypätä. Vaikka se oli vaarallista, vaikka hän tiesi että Amanda voisi läjähtää vatsalleen ja vetää vettä henkeen eikä pääsisi ylös vedestä, hän antoi Amandan hypätä, koska oli yhtä lumoutunut tytön rohkeudesta kuin tämä itsekin. Helen ei koskaan lapsena uskaltanut mitään sen kaltaista. Niinpä Amanda kiipesi torniin - puolta lyhyempänä kuin muut lapset - odotti vuoroaan, asettui aivan laudan reunalle ja hyppäsi suoraan alas. Epäröimättä."

Kirjan kansi on todella kaunis ja yhdessä kirjan nimen, Talvisota: avioliittoromaani se muodostaa mieleenpainuvan ristiriidan. Teir on minulle uudehko kirjailjatuttavuus, vaikka lieveteksti kertookin hänen jo kirjoittaneen runoja ja novelleja. Luin häneltä Grantasta Mansikka 1979, josta pidin todella paljon. Talvisota on hieno lukukokemus, suosittelen ehdottomasti! Mitähän lukisi seuraavaksi?

Joulun alla, vastauksia Amman kysymyksiin

Vanha pukki hakeutui kirjakuusen suojaan

Amma, blogista Amman lukuhetki, haastoi minut kertomaan vastaukseni jouluaiheisiin kysymyksiin. Kiitos haasteesta.

Kysymykset vastauksineen:
 
1. Mikä tuo sinulle joulumielen?

En pidä itseäni jouluihmisenä, vaikka teenkin joulun alla omat valmisteluni. Raivaan kotona arjen sälää, että joulukoristeille ja kuuselle olisi tilaa. Leivon joulutorttuja ja piparitalon lasten kanssa. Kestän ostolaatikot, mutta ilman suklaata ei ole joulua. Yhtenä jouluna melkein kokeiltiin.

2. Mikä on mieleenpainuvin lukukokemuksesi (ei siis välttämättä paras kirja) tältä vuodelta?

Mieleenpainuvin lukukokemukseni lienee joissain sarjoissa (Gabaldon, Rowling) ja tiettyjen kirjailijoiden tuotannossa (Utrio), jolloin en voi lopettaa lukemista millään. Se on älytöntä, koska kirja ei häviä, jos nukkuu välillä. Mutta jostain syystä aika monta yötä olen käyttänyt lukien, täysin hereillä ja innosta kihisten. Paperilla olevat pienet kirjaimet tietyssä järjestyksessä voivat saada aikaa ulvoitkun, hohotusnaurun tai viedä kuviteltuun maailmaan, joka on oikeaa maailmaa todellisempi. Se on uskomatonta kerta toisensa jälkeen.

3. Milloin viimeksi hemmottelit itseäsi ja miten?

Kaikki syötävät herkut ovat minulle hemmottelua, tosin moni lukeminen on minulle yhtä lailla hemmottelua. Koska yritän saada opiskelujani siihen pisteeseen, että voin alkaa joulunvieton, olen kantanut kirjastosta itselleni hemmottelupinoa. Pinosta löytyy mm. Habibi ja Talvisota. Olen järjestänyt pinon yöpöydälle odottamaan h-hetkeä.
 
4. Mitä toivot joululahjaksi?
 
Vietän joulun mukavien ihmisten kanssa, joilta toivon rauhallista mieltä. Toivon mielenrauhaa myös itselleni. Toivon lukuaikaa ja monta ihastuksen hetkeä hemmottelupinosta. Joku kirja lahjaksi olisi iloinen yllätys.

5. Mikä on lempijoululaulusi?
 
Sylvian joululaulu, joka on niin kaunis. Kaikki itkettävät joululaulut ovat oikein hyviä.

En laita haastetta tällä kertaa eteenpäin. 

Oikea lukeminen on ollut opiskelulukemisen vuoksi jäissä. Tämän ärsyttävän tilanteen vuoksi en ole tähänkään blogiin mitään päivittänyt. Hengenpitimikseni olen lukenut vanhoja kunnon lohtukirjoja yöllä tarpeen mukaan. Toivon asiantilan korjautuvan joulun aikaan.

Kaikille blogia seuraaville oikein hyvää joulun aikaa. Lukekaa ja syökää suklaata. Talvipäivänseisausta ja varsinkin sitä seuraavaa päivää voi juhlia pienellä riehakkaalla tanssilla.

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2.12.2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2.12.2013

Tervetuloa seuraamaan Kirjabloggaajien joulukalenteria 2013!

Eilen avautui ensimmäinen luukku kirjabloggaajien joulukalenterissa blogissa Luettua elämää. Tänään kerron yllätyksellisestä lukukokemuksesta. Ideaa voi soveltaa vaikkapa miettiessään kirjalahjaa intomieliselle lukijalle

Tänä syksynä lukupiirissämme päätimme lukea mysteerikirjan, jossa päätavoitteena oli itse tekstiin keskittyminen. Kokemukseni mukaan ryhtyessään lukemaan kirjaa lukija on jo monella tavalla tietoinen siitä, mitä tuleman pitää. Useimmiten lukija tietää käsissään olevasta kirjasta yhtä sun toista ja olemassa olevat tiedot ja mielipiteet muodostavat jonkinlaisen kuorrutteen lukukokemuksen ympärille. Lukija on kenties kuullut kirjailijasta, jopa lukenutkin jotain häneltä aiemmin. Hän tietää kirjan lajista ja voi sen halutessaan tarkistaa takakannesta. Kirjasta voi olla olemassa olevia arvoita, suositteluja ja varoituksia. Kun kirja on käsissä, voi lukea takakannen tekstin, joka jo kertoo sisällöstä, nimeää ja luonnehtii päähenkilöitä, kuvaa tapahtumien kulkua ja pahimmillaan loppuratkaisua. Sisäliepeissä on moninaisia kuvauksia kirjailijasta ja miltei aina valokuva tekijästä. Kaikki kirjan ulkoasussa: kansikuva, kansien typografia ja väritys luovat mielikuvia siitä, mitä nyt on odotettavissa. Sitten lukija avaa kirjan ja lukee ensimmäiset lauseet.

Olen aina ollut kovin kiinnostunut tuosta edellä kuvatusta kuorrutteesta, joten minun on miltei mahdotonta ilman erillisjärjestelyjä päästä suoraan tekstiin kiinni, ilman ennakkotietoja. Mutta tänä syksynä järjestimme tuon mahdollisuuden, kirjaston väki paketoi lukupiiriläisille ja kaikille halukkaille mysteerikirjan luettavaksi. Kirjasto käytti sanomalehteä, mutta lahjamielessä suosittelen tapettia tai vahvaa paperia kääreeksi. Ideana on paperoida kirja niin, ettei näkyvillä ole kantta eikä mitään muitakaan tunnistetietoja. Mahdollisten muiden tietojen, kuten sisällysluettelon, henkilöluettelon, esipuheen ja loppupuheen suhteen paketoija voi käyttää omaa harkintaansa, mutta suosittelen pysymään lujana ja paketoimaan mahdollisimman paljon.

Mysteerikirja on kaksinkertainen ilo

Mysteerikirjan lukukokemus on häkellyttävä. Kun sain paketoidun mysteerikirjan käsiini, pyörittelin sitä saadakseni tietoa, mutta ulkokuori ei antanut mitään vinkkiä sisällöstä. Kansitekstin kaipuussa luin jopa kääreeksi pyöräytytetyn sanomalehden tekstit! Useita kertoja lukiessani mietin, millainen kirja tämä on, kuka tämän on kirjoittanut ja mikä olisi minun mielestäni tämän kirjan nimi. Kaipasin erityisesti kansikuvaa ja takakantta. Silti oli virkistävää lukea ilman ennakko-odotuksia. Lukupiirissä ensin keskustelimme lukukokemuksistamme niin, että kaikien kirjat olivat vielä kääreessä. Lopuksi purimme kääreet ja kävimme keskustelun niistä ajatuksista, joita kirjan kansien näkeminen sai aikaan. Siinä lokakuissa lukupiirissä vallitsi melkoinen yksimielisyys mysteerikirjojen ihanuudesta ja vapaana lukemisen ilosta. Silloin meidät oli laitettu lukemaan saksalaista nykykirjallisutta, olihan edessä vielä Helsingin kirjamessut, joiden teemamaana oli Saksa. Osa tämän lukiessaan arvasikin.

Tämä kuvassa oleva mysteerikirja on kääritty teitä varten, jotka tulitte avaamaan luukun. Kirja alkaakin sitaatilla, joka on luettavissa kuvatekstissä.

"Sitten puukko osuu. Renki iskee kahdesti saadakseen pitkän terän kamaran läpi ja se uppoaakin vaivattomasti kahvaa myöten kaulan rasvakerrokseen. Karju ei ensin huomaa mitään, se makaa hetken kuin miettisi. Jo vain! Se ymmärtääkin että sitä tapetaan ja kiljuu ja korisee, kunnes ei enää jaksa." - Knut Hamsun

Varsinainen teksti alkaa kertojan pahoittelulla, jossa kerrotaan käsillä oleva tarinan voivan hämmentää, ahdistaa ja häiritä lukijoita. Eikä pelkästään lukijoita, äänessä oleva kertoja pelkää kustantajalle koituvan harmeja, kenties jopa vankilatuomion. Ja sitten tarina jatkuu:

"Jo kynän pitelemisestä saan kauheat krampit. Valoakin minulta puuttuu, on pakko lopettaa pimeän tullen; kirjoitan hyvin, hyvin hitaasti. En puhu teille siitä miten vaikea oli löytää tätä vihkoa, en puhu loasta joka likaa kaiken, sotkee tuskin kuivuneen musteen. Toivon, että kustantaja, jolla on kärsivällisyyttä tulkita tätä sian kirjoitusta, ottaisi huomioon, miten kamalasti joudun ponnistelemaan kirjoittaakseni luettavasti. Jopa asioiden muistaminen on vaikeaa."

Riisuttu lukukokemus kannattaa. Se, miten se toimii uutuuskirjalla, on minulta kokeilematta, koska omat kokemukseni ovat vanhemmista kirjoista. Ehkä uudet kirjat ovat kaikkien tiedossa ja ensimmäisen sivun lauseista arvaa lukevansa juuri Sen kirjailijan uutuutta, mutta tässä mysteerikirjassa on aineksia todelliseksi lukunautinnoksi paljon lukevalle ystävälle. Uskon tämän toimivan parhaiten vanhoilla kirjoilla, joko antikvatiaatista tai omasta hyllystä noukituilla. Mysteerikirjan mukaan kannattaa laittaa ohjeet, jotka auttavat lukijan uudenlaisen lukukokemuksen alkuun. Ohjeet saattaisivat olla tällaiset:

Ohjeet mysteerikirjan lukemiseen:
1) Säilytä yllätys ja pidä kirja käärittynä lukemisesi loppuun asti.
2) Lue kirja maistellen sanoja, ilmaisua ja tarinan kulkua. Mitä ihmettä mahdatkaan lukea?
3) Luettuasi kirjan, avaa kääreet. Millaisen kannen olisit kirjaan suunnitellut? Mikä mielestäsi oli teoksen nimi?
4) Jos pidit ideasta, paketoi uusi mysteeri ja anna se eteenpäin.

Mysteerikirjan idea ei ole omani, olen sen joltain lukemisen ideasivustolta parastanut. Idea on kuitenkin ihastuttava ja helppo toteuttaa. Valitsin mysteerikirjaksi, kuva alla, yhden omista suosikeistani, vaikka en ole kyseisestä kirjasta blogiini kirjoittanutkaan. Mutta ei hätäpäivää, kirjan ovat lukeneet ja lukukokemuksestaan blogganneet ainakin Hanna Kirjainten virrassa, Kirjakettu Unohdettujen kirjojen hautausmaalla, Noora Tea with Anna Karenina ja Katarina Käytännöllisiä kokeiluja kirjojen kanssa. Antakaa lahjaksi uudenlainen lukukokemus mysteerikirjalla.

Huomenna odottaa uusi joulukalenterin luukku. 3.12 on vuorossa blogi Kaikkea kirjasta.

Sikatotta, kirjoittanut Marie Darrieussecq

Pihkatapin kirjoittajaa kuuntelemassa

Minulla oli ilo olla kuuntelemassa esikoiskirjailija Antti Heikkisen turinointia ja musisointia Siilinjärven kirjastossa 9.11.2013. Heikkinen on kirjoittanut kiitellyn romaanin Pihkatappi, joka on ehdokkaana Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittajaksi tänä vuonna. Pihkatappi on savolainen taidonnäyte ja harmikseni en ole sitä vielä lukenut. Tämä lukemattomuus miltei muodostui henkilökohtaiseksi esteeksi tilaisuuteen lähtemiselle, mutta onneksi lähdin.

Jokin aika sitten olin kirjamessuilla ja ymmärsin, miten vaikeaa kirjailijan on puhua mielenkiintoisesti. Nyt pääsin kuuntelemaan, kuinka homma hoidetaan savolaisittain. Antti Heikkinen on esiintymiseen tottunut sanataituri, joka pääsi kertomaan kotiyleison eteen itsestään, kirjoittamisistaan ja muista itselleen tärkeistä asioista. Kirjoittamisen, niin nyt julkaistun Pihkatapin kuin muiden vielä julkaisemattomien tekstien, mieli ja polte tulivat Heikkiseltä hyvin kuvatuiksi ja perustelluiksi. Nilsiäläinen maalla kasvanut nuori mies on elämässään ennättänyt kiinnostua monesta asiasta ja kiinnostuksiinsa myös innostuneesti tarttua. Täällä Savossa Heikkinen tunnetaan monista kesäteatterirooleistaan, ja yleisöstä kysyttiinkin, milloin näytteleminen alkoi. Mopo mahdollisti liikkumisen, joten teatteritoiminta alkoi Heikkisen kohdalla 15-vuotiaana. Pihkatappiakin Heikkinen teki useamman vuoden ja teoksen tie kirjoittajalta kustantajalle ei ollut aivan virtaviivaisen suora. Oikea kustantaja teokselle löytyi, ja Heikkinen kertoi, että Pihkatappi säilyi omana kustannusprosessin ajan ja hän on lopputulokseen tyytyväinen.

Siilinjärven kirjaston lukusali oli täynnä väkeä ja yleisö nautti laillani hyvin lämpimästä ja kotoisasta tunnelmasta. Heikkinen vastasi avoimesti yleisön kysymyksiin ja sai mm. ehdotuksen näytelmän kirjoittamisesta. Yleisössä oli useita Pihkatapin jo lukeneita ja kirjan kieltä kiiteltiin. Savolaisvoimin äidyttiin pähkäilemään savon kielen kuvaavuutta ja teoksen sanojen alkuperääkin mietittiin. Heikkinen kertoi, että on Pihkatapissa käyttänyt kieltä, jota on lapsuudessaan ympärillään kuullut, joten kirjoitetusta tekstistä on tullut kaunokirjallisen teoksen lisäksi myös oman ja yhteisen kulttuurin tallenne.

Heikkisen kuvaamana kirjoittamisesta tuli helppoa ja luonnollista, vaikka romaanin kirjoittamisessa lienee oma ponnistelunsa ollut. Parhaimmillaan kirjoittaminen käy Heikkiselle levosta. Ilahduin kuullessani, että ainakin pari kaunokirjallista aihiota on jo valmiina. Tällä hetkellä Heikkinen työstää Juice Leskisen elämäkertaa, joka varmasti on toisenlainen työmaa verrattuna Pihkatappiin, joka on tekijänsä mukaan 98% fiktiota. Tilaisuus huipentui kahteen lauluun, jotka Heikkinen lauloi Maarit Halosen säestämänä. Voih! Edestäni kuulin rouvien ihailevan kirjailijan lauluääntä. Itse suputtelin samaa asiaa vieressä istuvalle. On hienoa, että on olemassa savolainen kirjailija, joka on myös supliikkimies, laulaja ja näyttelijä. Pidän Antille peukkuja, kun torstaina palkinnonsaaja julistetaan.

Pihkatappi on luettu ainakin Kirsin kirjanurkassa ja Amman lukuhetkessä (vieläpä savoksi).

Lue kirja! No minä luin. Tavallaan. Ooh, Granta.

Sain jonkin aikaa sitten käyttööni ilmaiseksi kuukauden Lue kirja -palvelua. Tämä kuukauden ilo ei liity blogiini millään lailla. Lue kirja -palvelussa voi noin 25 € kuukausihintaan lukea sähköisesti Otavan valikoimasta haluamiaan kirjoja. Olin jo aiemmin ajatellut, ettei tämä palvelu ole minua varten, koska saan muutenkin istua koneen äärellä ja kirjojen luku vanhanaikaisesti on tähän sähkö&ruutu-elämään mukavaa vaihtelua. Mutaa nyt halusin kuitenkin kokeilla, kuinka luku sujuu puhelimella (itselläni Lumia 900).

Kirjautuminen oli helppoa, joten olin nopeasti valikoimassa luettavaa itselleni. Jokusen kirjan valitsin, mutta tosissani en ryhtynyt lukemaan. Ruutu oli lukemiseen ärsyttävän pieni ja se tunnelma, joka minulle lukijana tulee uuden kirjan ensimmäisten sivujen silmäilystä, hävisi palvelussa kokonaan. Minulle on todella tärkeää nähdä kansi, takakansi, kirjan mahdolliset liepeet ja kaikki se tieto, jonka saan selatessani kirjan ensimmäiset sivut. Kauneimmissa kirjoissa valittu fontti, tekstin asettelu sivuille ja vaikkapa sivunumerot vaikuttavat lukukokemusta vahvistavasti. Tässä e-kirja-palvelussa on vain teksti, jota voi rullata alaspäin. Voi että!

Ensin luin Parnassoa ja selailin paria kirjaa. Sitten tärppäsi todella. Löysin Grantan uusimman numeron kolme tekstiä. Olen lukenut aikakausikirja Grantasta, josta nyt ilmestyi ensimmäinen numero. Teemana on ruoka. Minä, joka en pidä lyhyistä jutuista (en usko tätä kohta enää itsekään!), hihkuin lukiessani Anu Silfverbergin kirjoittamaa Ylimääräiset kilot. Ällöttävää ja aika jännää. Lisää, kiljuin. Seuraavana luin Turskan, joka on Leena Parkkisen kirjoittama. Pidin todella paljon huimista siirtymistä nykyhetkestä menneeseen ja taas takaisin.

"Olut tuotiin pikkuruisessa tuopissa, aivan kuin nukkekodin astiassa. He pilailevat minun kustannuksellani, Runoilija ajatteli. Hän tunsi silmät ympärillään, mutta kun hän käänsi päätään kukaan ei näyttänyt katsovan suoraan."

Lisää! Kolmas löytämäni oli Philip Teirin Mansikka 1979. Se oli nimensä puolesta hivenen kryptinen, mutta nimen merkitys selvisi aika pian aloitettuani lukemisen. Teir kirjoittaa lumoavan oudosti ja samaan aikaan kovin tavallisesti perheistä ja kiintymyksestä. Tunteista ja muistoista tulee joskus maukkaita, mutta Mansikka 1979 näyttää aivan padan pohjalle saakka. Kuvotus kurkussa päädyin lukemaan Teirin tekstin ja lopuksi olin pohjattoman surullinen. Muistin lapsuuteni ruokaihanuuksia ja ihmiset, jotka niitä minulle tarjosivat. Muistin myös hetket, jolloin jouduin luopumaan niistä lopullisesti. Mansikka 1979 onnistui itkettämään, oksettamaan ja naurattamaan.

Joten lopuksi pääsin yli ruudusta, fontista ja kaikesta maallisesta. Kiitos Grantan, ruoka sai mielessäni mitä moninaisimpia mielleyhtymiä. Jos lukisin enemmän sähköisiä kirjoja, tottuisin ruutulukuun. Juuri nyt en halua jatkaa harjoituksia, mutta Lue kirja -palvelussa on omat hyvät puolensakin. Tulevalla viikolla kuljen paikasta toiseen, joten on hyvä, että mukanani on puhelimen kautta aina KIRJAluettavaa. Koska kannan kirjoja ja papereita mukanani opiskeluun liittyen, arvostan kantourakkani keventämistä tältä osin.

Grantan ensimmäisestä osasta on kirjoittanut minua perusteellisemmin ainakin Katja Lumiomenassa
ja Jenni Kirjakirpussa.