Jane Austen: Uskollinen ystävänne

Matilda ja Margaret Lesley ovat kaksi suurta, pitkää, epänormaalia, ylikasvanutta tyttöä, juuri sopivaa kokoa asuakseen linnassa, joka on suhteessa lähes yhtä suuri kuin he itse. Kunpa voisit nähdä nämä skottijättiläiset, rakas Charlotteni; olen varma, että he säikäyttäisivät sinun pahanpäiväisesti.

Jane Austenin Uskollinen ystävänne on odottanut uskollisesti luetuksi tulemista. Nyt se on tehty. Pidän lähtökohtaisesti kaikesta Jane Austeniin liittyvästä. Olen kuunnellut Viisasteleva sydän -romaanin äänikirjana ehkä kaksikymmentä kertaa. Olen katsonut telkkarista ja DVD:ltä kaiken, mitä olen osannut Jane Austenilta ja Jane Austenista löytää. Hänen klassikkokirjansa olen lukenut aikoja sitten, mutta tämä oli minulle uusi tuttavuus.

Uskollinen ystävänne koostuu pienistä tarinoista. Mukana on lyhyt kirjeromaani ja kolme kirjenovellia. Teoksen aloittaa suomentaja Inkeri Koskinen esitellen Austenin teosta, kirjailijan elämänkulkua ja kirjeromaania lajityyppinä.

Aluksi nautin lukemisesta, mutta loppu oli sitäkin tuskallisempi. Novellikokoelmista minun pitää oppia se, että voin lukea juuri sen verran kuin haluan. Kaikkea ei tarvitse lukea. Sinänsä nautin kirjan pirullisesta huumorista, monet tarinoiden henkilöt olivat varsinaisia lieroja ja kieroilijoita. Ensimmäinen ote kirjasta on kirjenovellista Lesleyn linna. Kirjeen kirjoittaja lady Lesley pyllistää yhteen suuntaan kumartaessaan syvän toiseen suuntaan. Kaikki kieroilevat ristiin rastiin.

Jane Austen on ollut todella taitava kirjailija! Tästä teoksesta tekee nautittavan Koskisen mielenkiintoinen esipuhe ja ilmeisen taitava käännöstyö.

Ranskan, italian ja saksan hallitseminen, musiikki, laulaminen, piirtäminen ja muu vastaava voivat tuoda naiselle jonkin verran suosionosoituksia, muttei lisää ainuttakaan ihailijaa hänen luetteloonsa. Viehkeys ja tyyli ovat loppujen lopuksi tärkeintä. 

Kirja on luettu myös näissä blogeissa:
Pieni kirjasto
Tahaton lueskelija
Insinöörin kirjahylly
Illuusioita
Eniten minua kiinnostaa tie

Teos: Uskollinen ystävänne
Tekijä: Jane Austen
Suomentaja: Inkeri Koskinen
Julkaisuvuosi: 2007
Kustantaja: Tammi

Blogger Recognition Award

Ilokseni sain blogipalkintohaasteen Handelta blogista Tuntematon lukija. Kiitos paljon!

Ohjeet palkinnonsaajalle:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Aloitin bloggaamisen uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta. Ensimmäinen blogikirjoitus on päivätty 31.10.2010. Loka- ja marraskuu ovat niin synkkiä kuukausia, että ihmettelen sen hetken aktiviisuuttani. Blogin nimeä kehittelin yhdessä mieheni kanssa ja selasin nettiä selvittääkseni, oliko nimi jo varattu. En löytänyt vastaavaa. Minulle Ruispellossa on olennaisempi osa blogin nimeä, koska muistan joskus ihastuneeni kirjaan Sieppari ruispellossa. Harmikseni en ole kyennyt lukemaan kirjaa uudelleen. Pidin aluksi blogia kertomatta omaa nimeäni, mutta jossain vaiheessa päätin jatkaa nimelläni. Olen päätökseen tyytyväinen.

En oikeastaan haluaisi antaa ohjeita aloitteleville bloggaajille, koska en koe olevani mitenkään taitava bloggaaja. Ihailen toisten kauniita kuvia ja kaikkea sitä, mikä blogissa voi olla mietittyä ja sommiteltua. Silti itse, omalta osaltani, olen kiinnostunut lähinnä blogin sisällöstä eli tekstistä (tässä peräkkäin laitetuista sanoista). Eikä sekään aina ole mieleeni. Eräs ystäväni sanoi, että blogista kyllä tunnistaa minut. Se on hyvä.

Aluksi oli tämä blogi. Nyt blogini näkyy henkilökohtaisen tilini kautta myös Twitterissä, johon päivitän kaikki blogin postaukset. Twitterissä hulisen muutakin. Facebookiin tein myös sivuston blogille, koska ajattelin, että ehkäpä joku lukija haluaisi pysyä kartalla blogin tapahtumista sitä kautta. Siinäkin asiassa opettelen vielä hyviä käytäntöjä.

Kannattaa kuitenkin olla blogin kirjoittajana rehellinen itselleen. Jos haluaa kirjoittaa hömpästä, sitten pitää kirjoittaa hömpästä. Mielestäni omassa blogissaan ei tarvitse esittää mitään. Jos rehellisyys tai olosuhteet vaativat oman nimen salaamisen, niin sitten pitää tehdä niin. Ihailen blogin kirjoittajia, jotka ovat osanneet rajata blogissaan käsiteltävät luettavat jotenkin mielenkiintoisesti. Silti haluan pitää oman blogini rajauksista vapaana. Se kuvannee minua.

Blogin kirjoittaminen on parhaimmillaan antoisaa ja mukavaa. Sitä tunnetta kannattaa etsiä!

En nimeä blogeja palkinnonsaajiksi, koska tämä palkintohaaste on jo kiertänyt Blogistaniassa. Sinänsä hienoja blogeja on vaikka kuinka monta. Kumarrukseni kaikille teille, jotka bloggaatte ajatuksella ja sydämellä.

(8.7.2016 tekstiä korjattu, koska siihen jäänyt noin 30 kirjoitusvirhettä ja muutama kankea ilmaisu. Siitäpä hyvä ohje aloittelevalle bloggaajalle: älä tee blogipäivitystä, kun katsot jalkapalloa.)

Tietohaaste

Marjatta blogista Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia haastoi minut toukokuussa kirjoittamaan tietokirjoista. Lumoutuen omasta nopeudestani vastaan haasteeseen nyt.

 Haasteen alullepanijan ohjeet:

• Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
• Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameksi, kveeniksi, meänkielellä jne
• Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
• Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
• Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Aloitan tietokirjoista. Mukana on viisi tietokirjaa ja yksi tietoon päin kallellaan oleva kirja, jossa ei ole lähdeluetteloa lopussa.

Alhaalta lukien ensimmäisenä on Kaari Utrion Perhekirja. Eurooppalaisen perheen historia. Nimilehti paljastaa, että olemme saaneet kirjan häälahjaksi ystäviltämme. Kirja on julkaistu vuonna 1998. Kirja aloittaa perheen historian antiikin Roomasta. Luin juuri aamulla netistä Päivi ja Niilo Räsäsen ajatuksia avioliitosta, he ovat kirjankin koonneet näistä omista ajatuksistaan. Tuon uutisen jälkeen on virkistävää ja jopa lohduttavaa lukea eri aikakausilta hyvin keskenään erilaisiakin tapoja ja tottumuksia perheeseen liittyen, jotka ovat toki olleet juuri niitä oikeita ja tuttuja oman aikansa ihmisille. Antiikin Roomassa miehet olivat usein haluttomia solmimaan avioliittoa (s.11.). Viktoriaanisessa ajattelussa seksuaalisuutta ei julkisesti näkynyt eikä kuulunut. Miehille kuului sekä vapaus että paheellisuus, joten kaksinaismoraali kukoisti yhteiskunnassa (s. 340-341). Esimerkkejä löytyy paljon, tässä niistä vain muutama. (En voi selata kirjaa enempää, koska sitten jään taas lukemaan kirjaa ja tämä postaus ei valmistu koskaan.)

Utrion Perhekirjassa on melkein 500 sivua, teos päättyy toisen maailmansodan jälkeiseen moderniin aikaan. Kannustan kaikkia ihmisiä, jotka ovat kovin oman aikansa ja omien ajatustensa lumoissa, lukemaan menneestä ajasta ja toisten ajatuksista. Lukekaa historiaa! Tämä kirja kertoo menneestä ajasta mielestäni erittäin mielenkiintoisesti.

Toisena pinossa on Esa Saarisen Länsimaisen filosofian historia huipulle Sokrateesta Marxiin. Ensimmäinen painos on julkaistu 1985, minulla on 3. painos vuodelta 1989. Olen ostanut kirjan itselleni lukiolaisena. Silloin pidin erityisesti Kierkegaardin ajatuksista. Myöhemmin olen lukenut muistakin filosofeista kirjasta. Saarisen kirja on henkilökohtainen ja kiinnostava. Historiasta, filosofien elämästä ja heidän teoksistaan tulee eläviä.

Jo pelkästään nyt voisin lopettaa. Näissä kahdessa teoksessa olisi minulle ja monelle muulle luettavaa ja mietittävää hyvin pitkäksi aikaa. Jatkanpa kuitenkin.

Kolmantena pinossa on Pekka Vartiaisen Antiikki, keskiaika ja renessanssi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Olen ostanut koko sarjan tästä ensimmäisestä osasta aina viimeisimmäksi ilmestyneeseen teokseen, joka käsittelee postmodernia kirjallisuutta. Vartiaisen teokset ovat käteviä hakuteoksia, joista löytää haluamansa kirjailijan tai teoksen hyvin todennäköisesti. Esimerkiksi Dantea, Jumalaisen näytelmän kirjoittajaa, teoksessa esitellään noin 8 sivun verran (oma kirjani on pokkari, näinköhän sivumäärä täsmää kovakantiseen suhteutettuna?). Hyvä puoli kirjailijoiden ja teosten esittelyssä on se, että Vartainen onnistuu aina kertomaan myös kyseisestä aikakaudesta ja yhteiskunnasta. Näin lukijalla on mahdollisuus sijoittaa kirjailija ja hänen teoksensa jollain lailla aikaan ja paikkaan. Vartiaisen länsimaisen kirjallisuuden historian teossarja on ehdottoman tärkeä minulle työssäni ja lukevana ihmisenä. En luopuisi! Omani ostin vuonna 2011, paitsi sen viimeisen, joka julkaistiin 2013. Ostin sen sitten.

Nyt siirryn perheenjäsenten tietokirjoihin. Neljäntenä pinossa on Tuomas Hovin Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula. Kirja on SKS:n julkaisema vuonna 2015. Olin tyttäreni kanssa kirjamessuilla ja kuulimme kirjailijan kertovan tutkimuskohteestaan. Aihe kiinnostaa meitä molempia ja toinen meistä saikin kirjan joululahjaksi. Hovi selvittää teoksessa Vlad Seivästäjän, joka on historiallinen hahmo, yhteyksiä Draculaan, joka on kirjoissa ja elokuvissa ennättänyt näyttäytyä hyvin monimuotoisena. Teos päättyy kansantarinoihin, joita Vlad Seivästäjästä on kerrottu.

Pinon viides on myös SKS:n teos. Tämä on myös joulupukin kätösten kautta päätynyt kotiimme. Vesa Sisätön kirjoittama kirja Unohtunut avain joka upotti Titanicin ja muita historian mokia on hauska tapaus. Kirja on julkaistu 2014. Poikani on lukenut kirjaa ja hänen suosituksestaan minäkin osittain. Teos koostuu ihmisten tekemisistä, joita jälkikäteen voi nimittää virheiksi. Aikajänne on esihistoriasta tähän päivään.

Sisätön teoksen tarinoista oma suosikkini on se, jossa henkilönä on Thomas Austin. Hän tuotatti koti-ikävässään ja metsästysintoisena muutaman kaniinin Australiaan 1859. Niitä sitten riitti vaivoiksi asti, koska 1920-luvulla Australiassa arvioitiin olevan 10 miljardia kaniinia. Omat pienet virheet elämässä tuntuvat aika vaatimattomilta, kun lukee teoksen tarinoita muutamankin. Tämä kirja on loistava lahja henkilölle, joka lukee vähän, mutta haluaisi ehkä lukea vähän enemmän.

Kuudes, bonuskirja, on Lari Kotilaisen ja Annukka Vartevan toimittama kooste kielipakinoista. Maailman vaikein kieli on julkaistu 2002, mutta ostin sen alennusmyynneistä vasta tänä vuonna. SKS:n julkaiseman teoksen pakinat on julkaistu Ilta-Sanomissa 1998-2001. Olen lukenut muutaman pakinan tähän mennessä. Ensimmäinen pakina, Minna Jaakolan kirjoittama Valitse sanasi, tuntui hyvinkin ajankohtaiselta nyt kesällä. Siinä pohditaan jalkapallosanastoa ja kielenkäyttöä pelistä puhuttaessa. EM-futista yöt katsovana arvostan aihetta.

Haasteessa pyydetään myös esittelemään viisi nettisivua, joiden tieto on ansiokasta. Tässäpä nämä, alun linkistä pääset sivustolle:

Tietoa selkokielellä
Sivuilla kerrotaan selkokielellä tärkeistä asioista yhteiskunnassa, mm. liikennesäännöistä ja kirjastosta. Nämä sivut olivat minulle todella tärkeät, kun tein töitä maahanmuuttajien kanssa. Myös suomalaiset ja suomea puhuvat hyötyvät selkotiedosta. 

Pohjoismaista nuortenkirjallisuutta
Sivustolla esitellään pohjoismaista nuortenkirjallisuutta. Tässä tavoite on ansiokas, kirjallisuuden esittely yli maa- ja kielirajojen. Itsekin pääsin blogitekstillä näille sivuille. Olen otettu tästä kunniasta.

Suomen kielen ohjepankki
Yhteen vai erikseen? Isolla vai pienellä? Miten tämä nyt kirjoitetaan oikein? Helppoa, katso Kotuksen sivuilta.

Museoon kotoa?
Kyllä. Suomen museoiden kokoelmat ovat täällä. Itse menin viimeksi etsimään tietoja Impilahdesta, josta sukuni on peräisin.

Minä rakastan Yleä
Yle tarjoaa minulle tietoa ja viihdettä yli oman tarpeen. Otan kaiken vastaan iloiten. Käytän Ylen sivuja kotona ja töissä. Löysin kirjanmerkeistäni Ylen sivuilta artikkelin suomen kielen vanhoista sanoista. Sivulta pääsee myös testiin, jossa voi selvitää oman kielitaitonsa myöhäiskantasuomen osalta.

Haasteeseen kuuluu haasteen eteenpäin laittaminen. Itselleni uskollisena annan sen nyt tyssätä tähän.

Kirjamuisti

Huhtikuussa höhhöilin kirjapinoni kanssa. Kesäkuun pino olikin jo jotain muuta. Huomaan, että lukupinostani lähtee kirjoja nopeasti, jos tunnelma muuttuu. Palautan omat kirjat takaisin hyllyyn ja kirjaston kirjat vien takaisin, jos aika ei ole otollinen lukemiselle. Huhtikuun postaus auttoi minua kuitenkin, koska epäilin jo omaa kirjamuistiani.

Puolisoni oli lukenut kirjan Maattomat kuninkaat. Hän mietti, pitääkö kirja laittaa kirjahyllyyn vai johonkin palautuspinoon, joita kotonamme on useita. Tietenkin on kirjastokassi, johon laitetaan kirjastoon vietävät kirjat. Kirjastokassi pitää tarkistaa aina, kun menee kirjastoon ja viedä palautettavat kirjat lainaajaan katsomatta. Muissa pinoissa kirjat odottavat pääsyä eteenpäin tai takaisin omistajalleen. Lukevia ystäviä on monta, tällä hetkellä pinoja on nimettynä (liimalapuin) neljä. Omat kirjat pitäisi olla aika helppo tunnistaa. Puoliso muistaa kaikki hankkimansa kirjat, ja minä kirjoitan kirjoihin nimeni ja hankkimisvuoden. Ja kuinka ollakaan, omaa blogia selaamalla tämä ongelma ratkeaa, kirja on meidän. Huhtikuussa olen kirjoittanut:

6. Juhana Säde: Maattomat kuninkaat
Tämän ostin puolisolleni luettavaksi. Ajattelin, että saatan lukea kirjan itsekin. Odotan kuitenkin ensin arviota häneltä. Siirrän tämän kirjan siis vaivihkaa hänen lukupinoonsa. Viimeisin siirto siihen pinoon oli Tommi Kinnusen Lopotti.

Lukevalla ihmisellä on kirjamuisti. Muistan omasta mielestäni hyvin kotimme kirjat ja löydän etsittävänä olevan kirjan nopeasti kotihyllystä. Joskus tärkein on tekijä, joskus kannen kuva tai kirjan päällyspaperin väri. Joku kirja on tietyn sininen tai kirjava. Toinen on taas ohut suiru, jota pitää etsiä muiden kirjojen välistä.

Lopotti mainittiin myös tuossa huhtikuun postauksessa, senkin hän luki. Eilen kävin ystävän luona ja toin lainakirjan hänen yöpöydälleen. Renée Knightin Kenenkään ei pitänyt tietää saattaa päätyä minunkin yöpöydälleni. Kirjassa on nyt ystävän nimi liimalapulla sisäliepeessä, ettei omistajaa tarvitse etsiä kovin kauan.

Oma lukunsa on perheen nuorten lukemiset. Kirjastosta on taas haettu Clinen Ready Player One. Kirja kiertää sisarukselta toiselle ja sitä odotetaan silmät kiiluen.

Julie Murphy: Dumplin - isosti tai ei ollenkaan

Dumplin on ollut päiväni ilo. Kirja on omistettu isoperseisille tytöille.

Olen silti täysin lumoutunut. Kaukaiset valojuovat halkovat taivasta ja niistä jää mustelmaa muistuttavia juovia. Pudistan päätäni. "Ei se mitään. En ole koskaan ennen nähnyt meteoriparvea. On mahtavaa ylipäätänsä nähdä sellainen."
Päämme kallistuvat yhä enemmän taivasta kohti. Hetken on hiljaista ja sitten Bo sanoo: "Ensimmäinen näkemäni meteoriparvi oli valtava. Toivon, että se olisi jatkunut ikuisesti."
"Niin", totean. "Mutta elämä ei ole pelkkää tähtisadetta. Muutenhan hyviä hetkiä ei osaisi arvostaa."

Bongasin Julie Murphyn kirjan Dumplin ensin varmaankin Kristan blogista Lukutoukan kulttuuriblogi. Uuden kirjan löytäminen blogista on tasapainottelua vaativa toimenpide. Ensin pitää lukea blogitekstiä riittävästi, että tietää olevansa kiinnostunut kirjasta. Samalla pitää kuitenkin lukea blogitekstiä niin kevyesti, että itsellä säilyy itse kirjan lukemisen ilo tai vaihtoehtoisesti lukea blogiteksti ja unohtaa se sitten. Yleensä minulta onnistuu tuo jälkimmäinen. Niin nytkin. Kirjastossa huomasin Dumplinin uutuushyllyssä ja otin sen luettavaksi. Tänä aamuna oloni oli voipuneen flunssainen, joten Dumplin on todellakin ollut päiväni ilo. Nyt se on luettu.

Julie Murphyn Dumplin kertoo nuoresta naisesta, joka on toisten silmiin rohkea ja erilainen. Willowdean käy koulua, juttelee parhaan ystävänsä kanssa ja sietää äitiään, jonka pakkomielle paikalliset kauneuskilpailut ovat. Sekä Willowdean että äiti surevat äidin siskon, Lucyn, kuolemaa. Willowdean pitää itseään läskinä ja sanoo sen ääneen. Dumplin, Taikinapallero, on lempinimi, jolla äiti kutsuu tytärtään. Äiti itse on ylpeä, että on säilyttänyt missimitat kaikki nämä vuodet. Tytär ei näytä haikailevan missimittoihin, vaan muistuttaa ulkomuodoltaan edesmennyttä tätiään. Murphyn teksti kuitenkin antaa lukijalle mahdollisuuden päästä tuon ulkoisesti vahvan ja päättäväisen nuoren omiin yksityisiin ajatuksiin, hänen haaveisiinsa ja pelkoihinsa.

Katsoin aikanaan Yleltä ihanan sarjan My Mad Fat Diary, joka oli tärisyttävä kokemus. Murphyn Dumplinissa on paljon samaa. Dumplin teoksena julistaa yksilön vapautta olla juuri omanlaisensa. Kirja on hauska, viihdyttävä ja rohkea. Se sopii oikein hyvin yläkoululaiselle ja sitä vanhemmalle lukijalle. Toivottavasti Dumplin saa lukijansa miettimään elämän tärkeitä asioita ja olemaan itselleen ja toisille hivenen armeliaampi.

Kirjasta on kirjoitettu Lukutoukan kulttuuriblogin (linkki yllä) lisäksi ainakin näissä blogeissa:
- Lukuneuvoja
- Notko, se lukeva peikko
- Vinttikamarissa
- Kirjat kertovat

Kaikki nuo blogitekstit kehuvat kirjaa, ja moni kokee kirjan aiheen kolahtaneen ihan henkilökohtaisestikin.

Teos: Dumplin (alkuperäinen Dumplin')
Tekijä: Julie Murphy
Suomentaja: Peikko Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2016 (alkuperäinen 2015)
Kustantaja: Otava