Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Minä otan hiuksesi, lihasi ja nahkasi, puran ruumiisi sen alkuosasiin, pyyhin nimesi, pyyhin vuosisatasi, keitän sinut valkoiseksi, hajoitan lauseesi lyijykirjasimiksi, ja annan muistojesi muuttaa muotoaan. 

Selja Ahavan teos Nainen joka rakasti hyönteisiä nostatti minussa melkoisen voimakkaita tunteita. Vahvimmin tunteeni myrskysivät teoksen alkupuolella. Kaunis teos, kanttansa myöten!

Jenni Noposen luoma kansikuva sai minut huokailemaan onnesta. Huokailu jatkui aloitettuani lukemisen. Ahavan teoksen alku on luontoeroottinen nautinto. Varsinainen tarina alkaa munavaiheesta ja päättyy tuhoon. 

Ahavan tarina sijoittuu pääosin menneeseen aikaan, mutta kurottaa meidän aikaamme. Minäkertoja Maria kiinnostuu hyönteisistä jo lapsena. Turhan pian Marian lapsuus loppuu ja aikuisen elämä alkaa. Silti hyönteisten tutkiminen elää vahvana juonteena Marialla mennen usein arkisten asioiden edelle. 

Me unohdamme, kadotamme, menetämme.

Nainen joka rakasti hyönteisiä on hyvin kaunis ja jopa runollinen kieleltään. Maria on vahvasti oman tiensä kulkija. Teoksen lopussa Ahava listaa historiallisia henkilöitä, joista kertovia tekstejä hän on hyödyntänyt teosta kirjoittaessaan. Ensimmäisenä listalla on Maria Sibylla Merian, joka on 1600-luvun puolivälissä syntynyt luonnontutkija ja taiteilija. Luontohavainnot ja niiden dokumentointi piirtäen, maalaten ja kirjoittaen ovat olennainen osa Marian elämää. Jumalan voimallinen läsnäolo tarinassa korostaa luonnon merkitystä. 

Minua puhutteli voimakkaimmin teoksen alkupuoli. Tarina piti minua otteessaan hurjalla voimalla ensimmäiset sata sivua, mutta loppua kohti sen ote valitettavasti herposi.

Ahavan teos kertoo mielestäni ihmisen uteliaisuudesta ja pyrkimyksestä selittää maailma. Nainen nousee tarinassa miehen rinnalle ymmärtäväksi tietoiseksi toimijaksi. Teoksessa kirjallisesti äänen saava Anna von Schurman, hänkin todellinen historiallinen hahmo, pohtii tieteen ja taiteen maailman avautuvan niin naisille kuin miehillekin sielun harkinnan ja järkeilyn kautta.

Teos sopii mielestäni lahjaksi lukijalle, joka arvostaa kauneutta ja luontoa. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Tekijä: Selja Ahava
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Gummerus

Eppu Nuotio: Maggie ja minä

Musiikissa soi yhtä aikaa kevein kesätuuli ja veden kaikki paino.

En tiedä kuinka kauan Mats soittaa, mutta kun hän lopettaa, minusta tuntuu kuin nousisin pintaan pitkän sukelluksen jälkeen.

Laura alkaa taputtaa.

Eppu Nuotion uutuuskirja on lempeä ja lämmin lukukokemus. Aloitin lukemisen heti kirjan saatuani ja seuraavan päivän illalla se oli luettu. Eppu Nuotiolta olen aiemmin lukenut muutaman kirjan, ja blogista löytyykin postaus romaanista Mutta minä rakastan sinua. Nyt luettavana ollut Maggie ja minä sopii hyvin yhteen sen kanssa. 

Romaanin Maggie ja minä kertoja on parisuhteessa ja palkkatyössä oleva nainen, joka arvostaa kauneutta ja hyvää mieltä. Ainakin puoliso, lapsi ja omat vanhemmat aiheuttavat pieniä ryppyjä Hannan elämään, vaikka toki heidän kanssaan on myös ilon hetkiä. Suurin murhe on ehkä kuitenkin etääntynyt suhde puolisoon. joka työskentelee puuseppänä. Hanna itsekin on käsityöläinen, vaikka työympäristö onkin teatteri. Eikä mikä tahansa teatteri, vaan kaunis ja historiallisesti merkittävin Kansallisteatteri. Hanna kuitenkin haluaa jotain uutta elämäänsä, ja teoksen vallitseva mieliala onkin kuohuileva aikuisuus.

Hanna rakastaa kirjallisuutta ja ystäviään. Naisten välinen ystävyys leimuaa teoksessa kahdessa aikatasossa. Hanna elää nykyajassa, mutta menneisyyden tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1902-1921. Ystävyys ja rakkaus hehkuvat tuoreena kaikkein heleimmin. Voimaannuttavaa poltetta riittää niin Hannalle kuin mennen ajan Maggielle ja Vennylle. Venny on Soldan-Brofelt, taidemaalari ja Juhani Ahon puoliso. Menneen ajan ystävyksillä on siis historialliset esikuvansa, vaikka teos onkin fiktiivinen ja historiallisista tapahtumista vapaa sommitelma. Ote teoksesta: 

Vaikka Venny on kuin kahtia revitty, kivun halkaisema, hän tietää, ettei kenenkään muun edessä voisi sitä näyttää. Mutta Maggie kannattaa häntä vaikka mikä olisi. Maggie ottaa Vennyn kasvot käsiensä väliin. silittää hiukset pois kasvoilta, kaivaa nenäliinan taskustaan, pyyhkii rään ja kyyneleet.

Hanna hauduttaa keittiön siivottuaan kannullisen teetä ja istuutuu lukemaan kirjaa. Hän tuntuu tutulta ja hänelle toivoo kaikkea hyvää. Nautin erityisesti Hannan tarinasta ja sen käänteistä. Menneen ajan tapahtumat jäivät minulle tällä lukukerralla irrallisiksi. 

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Maggie ja minä
Tekijä: Eppu Nuotio
Julkaisuvuosi: 2020
Kustantaja: Gummerus

Yashar Kemal: Haukkani Memed

Veli Ali, lapsiparat varmaan kyyhöttävät yhdessä, täristen, jonkin puun alla. - - He ovat rakastavaisia, Ali. Ei rakastavaisia vainota. Kätesi kuihtuu kuin kuiva puu jos autat vainoamaan heitä. Vie Abdi agan miehet väärille jäljille, Ali, ja pelasta nämä rakastavaiset. Silloin sinua odottaa palatsi paratiisissa; jo tällä hetkellä he alkavat rakentaa sitä sinulle, Ali, Ali! Anna minulle sanasi!

Otin kirjahyllystäni luettavaksi Yashar Kemalin romaanin Haukkani Memed. Poimin koko Ohdake-trilogian jostain kierrätyshyllystä. Nyt halusin lukea klassikon uudelleen, edellinen lukukerta on painunut nuoruuden unhoon.

Kemalin romaani on julkaistu turkiksi 1958. Suomeksi se julkaistiin 1974, suomennos on Eeva Siikarlan tekemä. Mielestäni kansi on kaunis, tekijänä on Seppo Polameri. Teoksen saatesanojen mukaan Yashar Kemal oli hyvin kuuluisa turkkilainen kirjailija. 

Tarina alkaa Memedin lapsuudesta. Hän elää yhdessä äitinsä Deunehin kansssa. Isä on kuollut, ja pieni perhe elää itsensä ylentäneen kylänpäällikön mielivallan ja sorron alla. Vaikka Memed on ahkera, mikään ei riitä. Abdi aga paikallisena itsevaltiaana on nitistänyt kyläläiset ja kerää miltei kaikilta työn tulokset itselleen. Nuori Memed ei kestä epäreiluutta, hän väsyy ruumiillisesti ja henkisesti ja haluaa pois Abdi agan vaikutuspiiristä. Vaikka hän voi itse lähteä, hänen äitinsä jää vastaanottamaan Abdi agan kiukun. 

Teoksen miljöö on Turkin maaseutu. Kyläläisten elämänpiiri on pieni ja pelko estää lähtemästä uusille seuduille. Päivät täyttyvät kovasta ruumiillisesta työstä. Perhe, sukuyhteisö ja oman kylän väki ovat yksilölle todella tärkeitä. Useimmiten ulkomaailman suhteen ollaan yksittäisen henkilön kautta tulleen tiedon ja suoranaisten kuulopuheiden varassa.

Memed poikkeaa muista kylän asukkaista. Hän ei suostu alistumaan. Hänen elämässään on ollut epäonnea, mutta jotain onneakin on. Hatce on Memedin lapsuudenystävä ja ajan myötä hänestä tulee Memedin rakkauden kohde.

Haukkani Memed on surullinen ja väkevä tarina. Memed kohtaa paljon vastoinkäymisiä. Hän asettuu valintojensa vuoksi vastavoimaksi Abdi agalle. Sitä taistelua teoksessa riittää. Kolmas osapuoli on mielestäni koko kylän väki ja itse asiassa lähikylienkin väki. Välillä he ovat tekojen tasolla Abdi agan puolella, välillä Memedin puolella. 

Romaani ottaa voimakkaasti kantaa ihmisen elämän merkitykseen, valtaan ja omistamiseen. Kuinka olla uskollinen rakastamilleen ihmisille? Mikä on elämän hinta? Ote teoksesta:

- Veli Ummet, miten olisi jos jokainen omistaisi viljelemänsä maan? Memed kysyi.

-Se olisi hienoa!

- Entä jos kyntöhärät olisivat omat? Memed jatkoi. - Maailmassa ei voisi olla mitään parempaa.

- Mitä tuumit siitä, veli Ummet, jos polttaisimme ohdakepellot perusteellisesti ja kyntäisimme sitten?

-Oikein hyvä.

- -

-Jos joudutte pahaan paikkaan, tulkaa minun luokseni. Pidän teistä huolta kuin veli. Minä pidän sinusta, Memed.

Teoksen alussa Memedin jalat ovat verillä ohdakkeiden vuoksi. Tarinan edetessä Memed saa ajatuksen ohdakepeltojen polttamisesta ja kertoo siitä muillekin. Kautta koko romaanin Memed vaikuttaa monin tavoin toisiin ihmisiin ja muuttaa ympäröivää maailmaa. Olen niin iloinen, että sain lukea Memedistä.

Teos: Haukkani Memed

Tekijä: Yashar Kemal

Suomentaja: Eeva Siikarla

Julkaisuvuosi: 1974

Kustantaja: Tammi

Kurt Vonnegut: Titanin seireenit

Tänä kesänä minulla on ollut aikaa miettiä, levätä ja lukea. Minulla on hyllyssäni useita luettuja kirjoja, jotka haluan sopivalla hetkellä lukea uudelleen. Kuten on tullut aiemminkin kerrottua (Ajanjäristys, Äiti yö ja Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle), Kurt Vonnegut on suosikkikirjailijani. Luulen, että Vonnegutin teokset jäävät viimeisten joukossa kirjahyllyyni, kun sieltä tulevina vuosina teoksia vähennetään.

Minulla on aika monta Vonnegutin teosta. Tähän pinoon kaipailen vielä muutamaa, jotka ovat varmaan työpaikalla.

Muistan lukeneeni Titaanin seireenit ensimmäisen kerran yläkouluikäisenä tai lukiolaisena. Ostamaani kirjaan olen merkinnyt hankintavuodeksi 1994. Teos The Sirens of Titan on ilmestynyt 1959. Suomennettuna se on julkaistu Keltaisessa kirjastossa 1979. 

 

Muistan jo ennen uusintalukua tunteet, jotka kirja saa minut tuntemaan. Ensin hellyys ihmisiä kohtaan. Vonnegut kuvaa ihmiset niin tarkasti ja rakkaudella. Lopuksi suru ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan. Tällaisia me olemme, minä ja kaikki muut. Itken aina Titanin seireenien lopussa ylenpalttisen paljon. Jos käyn vain lukemassa kirjan viimeisen sivun, en saa tunteesta kiinni. (Olen siis kokeillut sitäkin.) Mikä tässä muka itkettää näin paljon? Mutta taas nyt kirjan luettuani: tunne hulvahtaa välittämisestä, hymystä ja naurustakin kunnon itkuun. Voi ihmistä, voi minua.

Nyt, vuonna 2020, saan kiinni uudesta ajatuksesta. Miten Vonnegut on voinut kirjoittaa teoksen, joka on niin realistinen ja tästä ajasta kertova? Teoksen alussa väkijoukot odottelevat materialisaatiota, joka on henkilökohtainen tragedia lähipiirille, mutta viihdettä vieraille ihmisille. Ihmiskunta tuntuu teoksessa juuri niin typerältä laumalta kuin voi todeta uutisia katsomalla. Ote teoksesta:

Onnen äkkikäännös oli sellaisenaan hieno näytelmä. Hän hymyili, hän ymmärsi kansanjoukon ihastuksen - hän kuvitteli olevansa itse yksi joukosta; jakamassa joukon ihastusta.

Rumfoord luki avaruusvaeltajan ajatukset. - He pitäisivät siitä aivan yhtä paljon toisinpäin, hän sanoi. 

- Toisinpäin? avaruusvaeltaja ihmetteli.

- Jos suuri palkkio tulisi ensin, ja sitten suuri kärsimys, Rumfoord sanoi. - He rakastavat kontrastia. Tapahtumien järjestyksellä ei ole väliä. Kutkuttava äkkikäännös -

Titaanin seireenit -teoksen päähenkilöitä ovat Malachi Constant, Winston Niles Rumfoord ja Beatrice Rumfoord. Heillä on ainakin varakkuutta, typeryyttä, itsepäisyyttä ja vaihtelevissa määrin viisautta. Heidän elämäänsä vaikuttaa mitä suurimmassa määrin kohtalo tai joku muu vielä teoksen alussa vieras voima. 

Vonnegut esittelee teoksessa kronosynklastisen suppilon eli infundibulumin ja Tralfamadoren. Ensin mainittu mahdollistaa eri mieltä olevien henkilöiden pääsyn yhteisymmärrykseen. Siellä kaikki totuudet sopivat yhteen ilman ongelmia. Tralfamadore puolestaan on planeetta, jonka nimi merkitsee sekä me kaikki että numero 541. Kaikki planeetan asukkaat ovat koneita, jotka tekevät tehtäväksi annetut toimet kyselemättä. Planeetta ei ole aina ollut koneiden asuttama. 

Vonnegut ottaa mukaan kaiken. Teos tursuaa henkilöitä, historiaa, tapahtumia, planeettoja ja pieniä sattumanvaraiselta vaikuttavia yksityiskohtia. Mitättömistä asioista tulee tärkeitä ja suuruuden (rahat, maineen ja arvostuksen) voi menettää yhdessä yössä. Mitähän Vonnegut olisi kirjoittanut Yhdysvalloista vuonna 2020?

Vonnegutin teokset ovat hyvin satiirisia. Ne kyseenalaistavat rahan mahdin ja tekevät siitä pilkkaa. Ihmisen elämä näyttäytyy melkoisena kompurointina. Hänen teoksensa rakastavat kuitenkin yksittäistä ihmistä ja lopultaan meitä kaikkia. Ote teoksesta:

Ajatus jonka hän halusi saada mukaan kirjaansa oli selkiytynyt hänen päässään.

- Pahinta mitä kenellekään voisi tapahtua, hän sanoi, - olisi ettei kukaan käyttäisi häntä mihinkään.

Ajatus rauhoitti häntä. Hän asettui pitkäkseen Rumfoordin vanhaan lepotuoliin ja katseli pelottavan kauniita Saturnuksen renkaita - Rumfoordin sateenkaarta.

- Kiitos siitä että käytit minua, hän sanoi - -, - vaikka en halunnutkaan kenenkään käyttävän minua. 

Suosittelen Vonnegutin kirjoja kaikille ajatteleville ihmisille. Ajattelu saattaa jopa lisääntyä lukemisen myötä. 

Teos: Titanin seireenit

Tekijä: Kurt Vonnegut

Suomentaja: Marjatta Kapari

Julkaisuvuosi: 1979

Kustantaja: Tammi

Jill Mansell: Kaikki alkoi salaisuudesta

Bazar lähetti juhannuksen alla ennakkokappaleen Kaikki alkoi salaisuudesta. Jill Mansellin romaani vetäisi minut heti mukaansa ja juhannuspäivänä se oli luettu. Ihana kirja!

Romaanin päähenkilö Lainey on ahkera työssään, mutta joutuu silti tarinan alussa etsimään kiireesti itselleen uuden työn. Mukaan hän saa ystävänsä Kitin ja pari pestautuu erään perheen avuksi. Työhön sitoutuvalta pariskunnalta vaaditaan joustavuutta ja moniosaamista. Lainey on virkeä henkilö, eikä lainkaan virheetön. Apua taritseva perhe on mielenkiintoinen kokonaisuus persoonallisuuksia, joten yllätyksiä on luvassa.

Takakansi lupaa rentouttavaa hyvän mielen lomalukemista. Sitä se on. Rakkautta teoksessa on tietenkin, mutta myös sukusotkuja ja ihmissuhdekehitelmiä. Mansellin teos on viihdyttävä, kevyt lukea ja myös mielialaa kohottava. Hyville ihmisille käy suotuisasti ja kaikki ovat hyviä, kun katsotaan riittävän tarkkaan.

Teoksen nimi on melkeinpä laimea. Se ei innosta lukemaan teosta, vaikka toki onkin suora käännös alkuperäisesti nimestä. Kannen värimaailma on sen sijaan oikein sopiva.

Kaikki alkoi salaisuudesta ilmestyy 16.7.

Kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Teos: Kaikki alkoi salaisuudesta

Tekijä: Jill Mansell

Suomentaja: Pirjo Ruti

Julkaisuvuosi: 2020

Kustantaja: Bazar