maanantai 24. helmikuuta 2020

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Otin luettavakseni Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet jossain vaiheessa hämärää vuodenaikaa. Lumettomuus mössöyttää loppusyksyn ja talven eri vaiheet ja ihminen tarpoo tietämättään johonkin suuntaan odottaen valoa ja kirkkautta ympärilleen. Hetkellisesti Arnkilin esseekokoelma tarjosi minulle valoa. Kiitos siitä!

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä. Teos alkaa analyysilla Breaking Badistä ja päättyy lapsuuden muistoihin Vantaan Tikkurilassa. Teos on kooltaan kompakti ja viehättävän pelkistetty muodoltaan ja kanneltaan.

Törmäsin lukemista aloittaessani jälleen kerran tuttuun ongelmaan: Mikä on paras tapa lukea esseekokoelma? Aloitan aina ensi alusta ja luulen lukevani teoksen tekstit järjestyksessä. Toista esseetä aloitellessani päätän lukea tekstit haluamassani järjestyksessä ja päädyn hyppelehtimään esseestä toiseen etsiessäni sitä oikeaa. Luettuani kaikista lopuista esseistä sivun, kaksi tai kuusi päätän ryhdistäytyä. Lukisin viimeisen esseen kokonaan ja sitten jatkaisin haluamassani järjestyksessä. Yhden esseen lukemisen jälkeen hyppely alkaa taas uudestaan. Voiko olla, että joku essee, jota olen jo lukenut kuusi sivua, jääkin minulta lukematta? Jättäisikö tämän tekstin lukematta? Voisiko viimeisessä kappaleessa olla jotain sellaista, joka heilauttaa koko esseen uudeksi ja merkitykselliseksi? Äääh!

Essee on minulle yllätyksellinen tekstilaji. Esseen aihe voi olla kiinnostava, mutta itse essee saattaa jättää minut lukijana kylmäksi. Toisaalta itselle vieras aihe voi saada aikaan innostuksen ja useita uusia ajatuspolkuja. Minulle merkittävin essee Sunnuntaiesseet-teoksessa on Breaking Badin kiero materialismi. Innostuin tekstin ajatuksista paljon, vaikken ole itse sarjaa katsonutkaan. Teksti toimii oikein hyvin, vaikka lukijalla ei olisikaan tietoa itse sarjan tapahtumista ja henkilöistä.

Sunnuntaiesseiden olen etsinyt sopivaa lukupaikkaa ja mielentilaa yllättävän paljon. Parhaiten sain teosta luettua lähiliikenteen bussissa ja tamperelaisessa kahvilassa. Parhaimmillaan essee tuntuu innostavalta keskustelulta uuden ihmisen kanssa. Haaksirikkoja kirjallisuuden merellä läikäyttää lämmön rintaan, koska saan keskusteluseurakseni Arnkilin lisäksi vielä Petri Tammisenkin. Oma lukijuus todellakin elää itsessä koko elämänkaaren mitalla. Kun luen nyt teoksen, joka on ollut minulle peruskoululaisena merkittävä, saan jonkinlaisen yhteyden lapsuuden ja nuoruuden minääni. Tai ainakin voin kuvitella niin.

Vien Sunnuntaiesseet työpaikalleni lukion äidinkielen luokkaan. Lukiolaiset kirjoittavat itsekin pohtivia ja kantaa ottavia pitkiä tekstejä, joten teos tulee luokan käsikirjastoon abien luettavaksi.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Teos: Sunnuntaiesseet
Tekijä: Antti Arnkil
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Siltala

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vastaanotetaan kiittäen!