Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Kansikuva kustantajan sivuilta. Kannen on suunnitellut Laura Noponen.

Hän oli hiutunut kangas, jonka loimilangat paistoivat.

Johanna Annolan historiallinen romaani Valkenee kaukainen ranta liikuttaa minua. Huomaan hengittäväni teoksen lopussa yhtä aikaa romaanin päähenkilön, rouva Ulrika Vuorisen kanssa.

Teos alkaa vuoden 1897 kesästä. Rouva Vuorinen, Ulrika tästä eteenpäin, on arvonsa tunteva ja eteenpäin pyrkivä perheenäiti. Puoliso Antti on kaupungin kassanhoitaja, mutta tehtävästään huolimatta jotenkin hukassa elämässään. Perheen poika, Väinö, opiskelee lyseossa. Tytär Helmi on kuollut pienenä, ja tyttären kuoleman suru on Ulrikan suurin murhe.

Ulrika ei romaanin alkupuolella ole kovin mukava ihminen läheisilleen tai edes itselleen. Ulrika tavoittelee parempaa yhteiskunnallista asemaa, joka näkyisi kutsuna Rouvasyhdistyksen jäseneksi. Hänen tavoitteistaan tulee koko perheen tavoitteita. Paremman tavoittelun Ulrika on oppinut äidiltään, jo edesmenneeltä Beata Lovisa Eskeliniltä. Ulrikan isä, joka on toiminut aiemmin lukkarina, ei tunnu suostuvan tyttärensä elämäntapaan.

Ulrikan elämä muuttuu yllättäen ja perusteellisesti. Hän joutuu muuttamaan ja aloittamaan aivan toisenlaisen elämän uudessa paikassa ja tehtävässä. Kirjalija Annola näyttää kahden erilaisen 1800-luvun lopun ajan naisen tien kautta hienosti ja yksityiskohtaisesti tuon ajan naisen paikan ja mahdollisuudet.

En halua sen kummemmin paljastaa Ulrikan muutoksen syytä. Jokainen teoksen lukeva voi kokea yllätyksen ja sen käänteet aivan itse. Ulrikasta paljastuu paljon uudessa tilanteessa, ja ainakin minä lukijana heräsin arvostamaan häntä. Sitkeä ja lopultaan viisas nainen! Ote teoksesta:

Hänellä oli tietoa, tummaa ja painavaa. Miten vaikea sitä oli ollut kantaa kaikki nämä vuodet, miten raskaaksi se olikaan tehnyt sydänalan niinä lukemattomina öinä, joina Ulrika oli turhaan odottanut unta.

Annola on rajannut teoksen taitavasti. Teos Valkenee kaukainen ranta herättää kysymyksiä naisen paikasta yhteiskunnassa ja hänen mahdollisuuksistaan 1800-luvun lopun Suomessa. Teos vastaa niihin aivan kuten romaani voi vastata; se valottaa yhden ihmisen kautta tien muutokseen ja omannäköiseen elämään. Teos sisältää paljon tietoa tuon ajan ihmisten elämästä.

Teos: Valkenee kaukainen ranta
Tekijä: Johanna Annola
Julkaisuvuosi: 2024
Kustantaja: Siltala

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

suunnitelmani on tämä: hakeudun kerran viikossa kahville itseni kanssa ja kysyn itseltäni noina tuokioina, mitä minulle todella kuuluu

suunnitelmani on se, että vietän aikaa sen ystäväni kanssa, joka saa puheeni helmeilemään suustani tavallista nopeammin

kätevää se on siinäkin mielessä, että hän on suurijalkainen ja voimme olla suurijalkaiset yhdessä

Kuva kustantajan sivuilta. Kansi on Jussi Karjalaisen tekemä.

Kun Finlandia-ehdokkaat julkistettiin, ostin itselleni mieleisen kolmikon: Vaivan arvoista, Mehän vaan mennään siitä ohi ja Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Olen Ville-Juhani Sutisen hienossa esseeteoksessa jo pitkällä, mutta Eeva Turusen romaanin luin aika lailla putkeen muutamassa päivässä.

Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen kertoo nimensä mukaisesti erään sivistyneen ja miellyttävän ihmisen elämästä. Miellyttävyys on tosin katsojan silmässä. Minäkertoja on arkkitehti ja hyvin sitoutunut työhönsä. Hän elää parisuhteessa, jossa on jotain häntä hiertävää. Minäkertoja vierailee heikkenevän isoisänsä luona hoitopaikassa, tallentaa hänen muistojaan ja käy läpi hänen kotitalonsa lukuisia tavaroita. Minäkertojaa ja isoisää yhdistää ammatin lisäksi viehtymys vanhahtavaan puhetapaan ja pedantti luonteenlaatu.

Teos rakentuu vuoropuheluista, moninaisista listoista, viesteistä ja minäkertojan tilityksestä. Kirja voisi olla vaikea ja jättää lukijan kylmäksi, mutta ei, niin ei käy. Välillä ihmettelen minäkertojaa, välillä koen häntä kohtaan suurta kiintymystä. Välillä tunnistan itseni, välillä jonkun toisen elämäni henkilön. Ote kirjasta:

annan kummilapselle lahjaksi kehittävän sanaristikon

ristikon myötä juurrutan häneen kielemme käyttökelpoisia sanoja ja sanontoja, jotka suotta ovat joutuneet epäsuosioon

aloitan omilla suosikeillani, joihin lukeutuvat hipiä, tiehyt, hapsi ja tappura

keskiriville muodostuu sana kjfyleö

ei se mitään

kjfyleö on yhtä hyvä vaihtoehto kuin moni muu

Tässä vaiheessa nauran ääneen. Turusen romaani on uskomattoman kiehtova ja oudon virkistävä. 

Teos: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen
Tekijä: Eeva Turunen
Julkaisuvuosi: 2022
Kustantaja: Siltala

Geir Gulliksen: Katso meitä nyt

 

Teoksen graafinen suunnittelu Mika Tuominen

Olof pyyhki kasvojaan, hän oli sotkenut kätensä aioliin ja hieroi sitä otsaansa, ja Hansin oli autettava siistiytymään lautasliinalla. Se näytti intiimiltä ja Hans piti siitä, hänestä oli mukava olla intiimi, hän oli mielellään intiimi kaikkien kanssa.

Innostuin Geir Gulliksenin romaanista Katso meitä nyt alkutietojen ja kannen perusteella. Itse lukeminen oli työläs urakka, koska ärsyynnyin päähenkilöön perusteellisesti. Näin jälkikäteen katsottuna melkein naurattaa. On hilpeää hermostua fiktiiviselle henkilölle. Se voi olla jopa puhdistavaa. Kirjan lopetus ja kansien sulkeminen, sillähän minä hänestä pääsen. Toisin on oikeassa elämässä.

Gulliksenin romaanin päähenkilö on PR-toimistossa työskentelevä keski-ikäinen mies. Hans Kaasajordet on naimisissa Ingunn Sanden kanssa. Aluksi kaikki vaikuttaa onnelliselta, vaivattomalta ja luonnolliselta. Pari viihtyy yhdessä. Sitten Hansin sisäinen väkkärä alkaa pyöriä.

Hansin pomo Olofkin pyörittää omia kuvioitaan. Tuntuu, että jokainen Hansin vaikutuspiirissä oleva ihminen alkaa käyttäytyä tavalla, joka aiheuttaa ainakin pyörteitä yksityiselämään. Osa saa aikaiseksi kunnon myräkän. Ote kirjasta:

Ja sitten Harriet halusi rakastella uudestaan, ja he rakastelivat uudestaan, se oli hankalaa ahtaassa autossa, ja Hans ajatteli istuimia, häntä pelotti että kangaspäällinen menisi sotkuun, hänen pitäisi pyyhkiä istuimet kostealla vielä tänä iltana, jotta ne ehtisivät kuivua seuraavaksi päiväksi, auto oli nimittäin päivisin Ingunnin käytössä ja hän näki sielunsa silmin kuinka Ingunn kumartuisi tutkimaan istuimessa olevia spermatahroja ja kysyisi mitä tämä on?

Ihmiselosta jää kaikenlaisia tahroja. Niitä Hans ihmettelee ja välillä pyyhkiikin pois, kunnes taas aiheuttaa uusia. Gulliksenin romaani tarjosi minulle kaksin käsin erään miehen sielunmaisemaa ja ihmissuhteiden vaikeutta. Kerronta on piinallisen yksityiskohtaista, mutta toiminnan motiivia ei tunnu löytyvän. Jokainen kohauttaa olkapäitään kysymykselle tekojen syystä. Sitten mennään taas. Parisuhde ei vaikuta kovin houkuttelevalta tämän teoksen perusteella. 

Arja blogissa Kulttuuri kukoistaa on minua rakentavampi Gulliksenin romaanin äärellä.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Teos: Katso meitä nyt
Tekijä: Geir Gulliksen
Suomentaja: Outi Menna
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: Siltala

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Otin luettavakseni Antti Arnkilin Sunnuntaiesseet jossain vaiheessa hämärää vuodenaikaa. Lumettomuus mössöyttää loppusyksyn ja talven eri vaiheet ja ihminen tarpoo tietämättään johonkin suuntaan odottaen valoa ja kirkkautta ympärilleen. Hetkellisesti Arnkilin esseekokoelma tarjosi minulle valoa. Kiitos siitä!

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä. Teos alkaa analyysilla Breaking Badistä ja päättyy lapsuuden muistoihin Vantaan Tikkurilassa. Teos on kooltaan kompakti ja viehättävän pelkistetty muodoltaan ja kanneltaan.

Törmäsin lukemista aloittaessani jälleen kerran tuttuun ongelmaan: Mikä on paras tapa lukea esseekokoelma? Aloitan aina ensi alusta ja luulen lukevani teoksen tekstit järjestyksessä. Toista esseetä aloitellessani päätän lukea tekstit haluamassani järjestyksessä ja päädyn hyppelehtimään esseestä toiseen etsiessäni sitä oikeaa. Luettuani kaikista lopuista esseistä sivun, kaksi tai kuusi päätän ryhdistäytyä. Lukisin viimeisen esseen kokonaan ja sitten jatkaisin haluamassani järjestyksessä. Yhden esseen lukemisen jälkeen hyppely alkaa taas uudestaan. Voiko olla, että joku essee, jota olen jo lukenut kuusi sivua, jääkin minulta lukematta? Jättäisikö tämän tekstin lukematta? Voisiko viimeisessä kappaleessa olla jotain sellaista, joka heilauttaa koko esseen uudeksi ja merkitykselliseksi? Äääh!

Essee on minulle yllätyksellinen tekstilaji. Esseen aihe voi olla kiinnostava, mutta itse essee saattaa jättää minut lukijana kylmäksi. Toisaalta itselle vieras aihe voi saada aikaan innostuksen ja useita uusia ajatuspolkuja. Minulle merkittävin essee Sunnuntaiesseet-teoksessa on Breaking Badin kiero materialismi. Innostuin tekstin ajatuksista paljon, vaikken ole itse sarjaa katsonutkaan. Teksti toimii oikein hyvin, vaikka lukijalla ei olisikaan tietoa itse sarjan tapahtumista ja henkilöistä.

Sunnuntaiesseiden olen etsinyt sopivaa lukupaikkaa ja mielentilaa yllättävän paljon. Parhaiten sain teosta luettua lähiliikenteen bussissa ja tamperelaisessa kahvilassa. Parhaimmillaan essee tuntuu innostavalta keskustelulta uuden ihmisen kanssa. Haaksirikkoja kirjallisuuden merellä läikäyttää lämmön rintaan, koska saan keskusteluseurakseni Arnkilin lisäksi vielä Petri Tammisenkin. Oma lukijuus todellakin elää itsessä koko elämänkaaren mitalla. Kun luen nyt teoksen, joka on ollut minulle peruskoululaisena merkittävä, saan jonkinlaisen yhteyden lapsuuden ja nuoruuden minääni. Tai ainakin voin kuvitella niin.

Vien Sunnuntaiesseet työpaikalleni lukion äidinkielen luokkaan. Lukiolaiset kirjoittavat itsekin pohtivia ja kantaa ottavia pitkiä tekstejä, joten teos tulee luokan käsikirjastoon abien luettavaksi.

Kiitos kustantajalle lukukappaleesta!

Teos: Sunnuntaiesseet
Tekijä: Antti Arnkil
Julkaisuvuosi: 2019
Kustantaja: Siltala

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus

Elokuusta olen ajanut autoa taas siihen malliin, että äänikirjat ovat tulleet takaisin lukemiseeni. Yritän välttää kirjoja, jotka olen jo lukenut ja etsin äänikirjoista erityisesti uusia kirjailijoita ja heidän uusia teoksiaan. Stefan Mosterin nimen olin jo bongannut, mutta tämän teoksen nimi viehätti niin, että otin kirjan kuunteluun.

En oikein osannut odottaa mitään erityistä, koska ilmeisesti unohdin takakansitekstin sen luettuani. Nelikätisen soiton mahdottomuus -romaanin kannessa on flyygeli ja kuohuvaa vettä. Äänikirjassa on 12 cd-levyä. (Kyllä, kuuntelen äänikirjat autossa cd-soittimesta, kun siellä sellainen on.) Teos jakautuu kolmeen osaan. (Äänikirjasta bloggaamisessa on se työllistävä ja ärsyttävä puoli, että joudun usein etsimää paperisen kirjan käsiini ymmärtääkseni ja muistaakseni teoksesta tiettyjä asioita. Teoksen osat, lukujen pituus ja nimien kirjoitusasu vaativat minulta usein sen, että edessäni on kokreettinen paperinen kirja.) Teoksessa pääsevät ääneen vuorotellen Almut ja Sebastian. Minulta meni järkyttävän kauan ymmärtää, että Sebastian on todellakin Almutin poika. Rakentelin jo kuunnellessani sellaistakin rakennelmaa päässäni, että tuo Sebastianin äidin oloinen toinen minäkertoja olisi vain äidin kaltainen ja jotenkin rinnakkainen Sebastianin äidille. No ei ollut! Kun sain paperikirjan käsiini, tämä tieto löytyi kirjan sisäliepeestä! Hulvatonta.

Ensimmäisen puolikaan kirjasta olin aika tuskissani. Kerronnalla oli hetkensä ja kiinnostuin henkilöistä, mutta sitten taas kiinnostus purkautui. Keski-ikäinen psykologi Almut työskentelee laivalla terapeuttina tai sen kaltaisessa ohjaustehtävässä. Almutin asiakastapaamisten kuvausten kuuntelu oli minulle erityisen raskasta. Kokeneen keski-ikäisen naisen yllättäminen voi olla hankalaa ja jokainen uusi asiakas solahtaa luokkaan, joka on Almutille tuttu. Ote teoksesta:

Mutta nyt hänellä oli ongelma.
Miehet aloittavat aina niin. Heillä on ongelma. Tähän kätkeytyy jotain, jota he eivät tajua: se, mikä määritellään tarkkarajaiseksi ongelmaksi on jotakin, jonka minun odotetaan poistavan ja tuhoavan viimeistä piirtoa myöten. - -
Hänen ongelmansa on, ettei hän pysty lähestymään vaimoaan, hän sanoi. 
Jaa-a. Ei kuulostanut sensaatiolta, vähän turhautuneelta vain.

Ehkä Sebastianin nuoren miehen pulmat tuntuivat helpommilta kestää ja olivat minulle mielenkiintoisempia.

Sebastian toimii muusikkona laivalla ja musiikki onkin olennainen osa teosta. Jos olisin ollut lukemassa teosta vapain käsin, olisin hakenut taustamusiikiksi juuri Almutin nimeämiä klassisia kappaleita. Musiikinrakastaja olisi saanut kappaleet soimaan mieleensä ilman nettihakua, mutta minulta se ei onnistunut.

Almut ja Sebastian ovat soittaneet yhdessä ja teoksen nimen voisi ajatella viittaavan juuri heidän kahden yhteissoittoon. He eivät jää kuitenkaan teoksen ainoiksi soittajiksi. Minulle tuo nelikätisen soiton mahdottomuus on yhteisen olemisen ja tekemisen mahdottomuutta, rakkauden mahdottomuutta.

Nelikätisen soiton mahdottomuus vaati minulta sinnikkyyttä. Sain teoksen loppuun. Mielestäni kuuntelukokemus jopa parani loppua kohti. Olisiko kertojaratkaisua voitu tehdä selvemmäksi kuulijalle valitsemalla kaksi lukijaa? Nyt kuuntelukokemus jäi vaisuksi ja mahdollisti jäsentymättömyyden. Tai sitten olin vain väsynyt kuuntelija, jonka levottomaan mieleen äänikirja puhkoi pieniä kiinnostuksen aukkoja.

Teos: Nelikätisen soiton mahdottomuus
Tekijä: Stefan Moster
Suomentaja: Helen Moster
Lukija: Toni Kamula
Julkaisuvuosi: 2012
Kustantaja: BTJ Finland (Siltala)

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Äidin kaula-aukkoon varisee munkin päältä sokeria, isä ennättää pyyhkimään sen pois ja saa samalla koskettaa rintamusta kesämekkokankaan läpi.
Molemmat värähtävät ja heitä naurattaa hämillisesti. Syttyy se jokin, jonka loimussa minutkin aikanaan tehtiin. 

Nimittelin Pihkatappia joulun alla liukkaaksi luikuksi. Heikkisen kirja oli ollut minulla jo pitkään, vaikka en ollut kirjaa lukenut. Olin toki luettanut kirjan puolisollani ja ennättänyt hänen kanssaan käydä Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän, jossa pääosaa esitti itse kirjailija. Melkoinen suoritus on kirjoittaa kirja ja saada itse esittää pääosaa näytelmässä.

Olen vuodattanut arvostusta Antti Heikkisen suuntaan jo pari vuotta sitten, kun kirjoitin blogissani hänen vierailustaan Siilinjärven kirjastolla. Muistelin Pihkatappia myös kuunnellessani Turusen Simpauttajaa äänikirjana reilu vuosi sitten.

Nyt se on sitten luettu. Pihkatappi. Nautin suunnattoman paljon kirjan kielestä. Se oli iloa ja lohtua itäsuomalaiselle sielulle. Savolaista vääntöä oli sen verran, että Simpauttaja tuntui luonnollisesti läheisemmältä Joensuussa syntyneelle, mutta nyt jo viisitoista vuotta Savossa asuneelle tämäkin sopii vallan mainiosti. Ote kirjasta:

En minä ilennä kielteekään, vaikka monesti olen jäläkikätteen aatellu, jotta kylläpä ee ois tarvinna elläissän niin montoo rotanpaskoo syyvvä, jos oisin kotpihhaan jiännä enkä isäs matkaan lähtennä. - - Mitenkä se nyt nuin hupatuttaa.

Pihkatappi kertoo maalla syntyneen ja kasvaneen Jussi Timo Tapion tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Jussi elää isänsä kanssa, mutta ympärillä on sukulaisia ja kyläläisiä ihan nokko. Kuolema on väistämätön ja hautajaiset hautajaisten perään rytmittävät Jussin kasvua lapsesta mieheksi. Mummoa kuolee yksi toisensa perään ja Jussista kasvaa maalaispoika, joka ei halua olla maalainen.

Heikkinen kuljettaa romaanissaan minut lukijana vaivattomasti ihmiselämään liittyvän vaivan, surun ja pakollisen junnaavuuden läpi. Vähän väliä huomaan lukijana hörähtäväni nauruun, vaikka itku on melkein yhtä lähellä. Ote kirjasta:

- Mitä tuo on? ihmettelin vieressä.
- Siinon partavettä, jutteli isä liljamenttia naamaansa keskittyneesti taputellen.
- Kasvaako parta kun tuota laittaa?
- Mistäpä sen muuten tietää, vaikka kasvassii. Laitetaas sullekkii ja katotaan, jotta alakaako alaleuka karvottua.
- No ei!
- Laitetaan tok ies pikkisen. Isä kun kottiin tulloo, niin tiiä minkälainen karvamooses on tiällä vastassa.

Pihkatappi on luettu monissa blogeissa ja arvosteluissa. Se on kehuttu kupruille. On se hyvä!

Teos: Pihkatappi
Tekijä: Antti Heikkinen
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Siltala