Äiti kehotti minua usein etsimään johtolankoja.
"Mitä varten?" kysyin ensimmäisellä kerralla.
"Elämää. Niitä on piilossa joka puolella."
Olen etsinyt johtolankoja siitä lähtien, ja ne ovat opastaneet minut tänne, alukseen, jossa pysyn lopun ikääni.
Aluksi olin Viimeisen muuttolinnun suhteen hyvinkin innokas lukija. Minäkertoja Franny Stone ei ole kompromissien tekijä. Hän näyttäytyy aluksi särmikkäänä ja omapäisenä. Myöhemmin hänen menneisyydestään paljastuu asioita, jotka selittävät osin hänen tilannettaan ja ehdottomuuttaan.
Tarinan maailmassa lajikato on jo pitkällä. Franny työntyy kalastusaluksen kyytiin omista syistään. Hän vastustaa vahvasti kalastusta, mutta uskoo pääsevänsä sen mukana seuraamaan lapintiirojen viimeistä muuttoa. Vaihtoehtoja ei tunnu olevan.
Tarinan nykyhetkestä palataan Frannyn lapsuuteen, nuoruuteen ja aiempiin vuosiin. Hänen traumaattiset kokemuksensa alkavat painaa minua niin paljon, että lukunautinto hävisi kokonaan. Se on harmi, koska teoksen kieli on kaunista. Myös teoksen aihe, luonnon tila ja ihmisen toimet sen suhteen, kiinnostaa minua. Teos liusuu aiheestaan huolimatta koko ajan minäkertojan traumoihin ja niiden jättämiin haavoihin. Ehkä ymmärsin teoksen aiheen väärin. Joudun luovuttamaan.
Ote teoksesta:
Maailmoja on kaksi. Toinen koostuu vedestä, mullasta, kallioperästä ja kivennäisaineista. Sen ydintä, vaippaa ja kuorta ympäröi ilma, jota voi hengittää.
Toinen koostuu pelosta.
Olen asunut molemmissa ja tiedän, että ne tuntuvat petollisella tavalla toistensa kaltaisilta.
Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle.
Tekijä: Charlotte McConaghy
Teos: Viimeinen muuttolintu
Suomentaja: Sari Karhulahti
Julkaisuvuosi: 2021
Kustantaja: WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti