Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka

Kuva kustantajan sivuilta

Olen hellinyt itseäni hyvillä kirjoilla. Viimeisin lukemani hyvä kirja on Kaiho Niemisen Ihmissuden kronikka. Tämä uutuusromaani on ollut todella vaikuttava lukukokemus, vaikka tartuinkin kirjaan ihan sattumalta. Kirjan nimi herätti aluksi uteliaisuuteni, mutta kaunis ja ajatuksia herättävä kansikuva sai minut aloittamaan kirjan. Kirjan aloitettuani en voinut lopettaa, sen verran liikuttavan ja vahvan tarinan Kaiho Nieminen kertoo köyhästä talonpojasta. Ote kirjasta:

Pyhän Rekon päivänä pyry oli tukkinut talvitien umpeen. Poika istui reessä kirstun kannella ja piteli ohjaksia, Matti käveli. Poika oli jo oppinsa saanut, Matin ei tarvinnut sanoa sanaakaan, kun poika pysäytti Korven karsikkopetäjän kohdalla.
Matti kävi veistämässä ristin sen kylkeen. Ja siinä se vartioi, pihkansa valuttaneen petäjän varressa, vanhaäitivainaan ristinmerkin ja vanhaisävainaan puumerkkilänkien alapuolella.

Ihmissuden kronikka kertoo 1600-luvun Suomesta. Talonpoika Matti Jurvanen elää perheineen niukkaakin niukempaa elämää. Valtioiden suuria asioita hoitaessa herrojen saattue erämaiden poikki pelmuuttaa Jurvasen elämää tarpeettomasti ja perheen kiikkerä elämän tasapaino on mennyttä. Ote kirjasta:

"Kysyköön Luojalta", luutnantti jupisi, "tai paskokoon alleen. En minäkään enää näitten karjalais-savolaissaatanoitten maalla pysty kaikkea takaamaan. Sen voin taata, että ensimmäisen löyhiä lupailevan nimismiehen hirtätän heti, jos semmoisen kelmin vielä silmiini saisin... Ja vaikka en ainuttakaan voudinpaskaa enää kuunaan tavoittaisi, vien meidät vielä täältä kuninkaamme eteen. Että sen voit sanoa jalosukuisille, sinne vien, vaikka turkit tulessa ja perseet karrella. Koettakoot sen ajan kärvistellä hengissä."

Nieminen pakottaa lukijan katsomaan yksittäisen ihmisen tuskaa. Kaikki talonpoika Jurvasen ympärillä sortuu ja ihmisen pahimmaksi uhkaksi tulevat toiset ihmiset. Ulkopuolisuus ja pahan asettaminen itsen ulkopuolelle ovat teemoina hyvin ajankohtaisia aiheita, vaikka teos sijoittuukin menneen ajan Suomeen. Ihmissuden kronikka hiljentää sanomallaan, ihmisen petomaisuutta ei vähennä koulutus, sivistys, asema tai usko korkeimpaan. Yhteisön jäsenyys tuo turvaa, mutta vain heille, jotka luetaan osaksi joukkoa.

Nieminen teksti soljuu ja on kaunista, vaikka tapahtumat ovat surullisia ja armottomia. Teos toi mieleeni hyvässä mielessä mm. Aino Kallaksen Sudenmorsiamen, Aki Ollikaisen Nälkävuoden ja Anneli Kannon Pyövelin.

Näin oli hyvä. Oli helppo olla ja odotella talvea.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Ihmissuden kronikka
Tekijä: Kaiho Nieminen
Kansi: Mika Tuominen
Julkaisuvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY

Annmari Dannebey: Kun kuulet laulun varjojen

Kuva kustantajan sivuilta

Sain käsiini uutukaisen kotimaisen fantasiakirjan. Annmari Dannebeyn esikoiskirja Kun kuulet laulun varjojen on ollut minulla nyt luettavana jokusen viikon. Vehrytkantinen kirja kertoo tarinan Enorasta, yksin jääneestä nuoresta naisesta, jonka kohtaloksi koituu Eavin metsä Normandiassa. Ote kirjasta:

"Sade yltyi ja muta loiskui ruunan kavioissa. Ilma ei ollut kylmä, mutta Enora tunsi sisuksiensa jäätyvän. Mitä lähemmäksi hän pääsi määränpäätään sitä huonompi hänen oli olla ja jokainen metsästä kuuluva rasahdus pahensi hänen mielentilaansa."

Enora Kernot menee olosuhteiden ohjaamana outoon metsään 1959. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja metsä muuttuu välttämättömyydeksi tälle omalaatuiselle ja päättäväiselle naiselle. Enoran ja häneen liittyvien ihmisten tarina tapahtuu monessa eri ajassa. Metsä on ja pysyy. Henkilöitä metsän uumenissa riittää enemmänkin, mutta ratsumestari Gwendal, markiisi Jean-Philippe de Belleroy ja palvelustyttö Malicia tulevat Enoralle erityisen tutuiksi. Ihmisten lisäksi elämillä ja kasveilla on tarinassa omia merkityksiään. Ote kirjasta:

" Enora katseli markiisin vakavaa ilmettä. Miehen kasvoilla ei näkynyt häivähdystäkän hullun hourailuista. Ehkä hän näytteli. Yritti pelotella ja leikkiä. Enora ajatteli sitä pahaa, joka hänet oli ajanut metsän uumeniin. Hän muisteli hopeanharmaan hevosen lämmintä kylkeä selkäänsä vasten. Hän muisti myös unensa miehen ja katsahti vaistonvaraisesti salin seinällä roikkuvaa risukasaa."

Kun kuulet laulun varjojen on maaginen tarina. Kirjassa on omat säikeensä ainakin rakkautta ja kauhua. Hankalimmillaan minulle lukijana tarina oli lähimpänä nykypäivää ja vetävimmillään sitten siellä varhaisimmissa ajoissa. Toinen maailmansota ja maailmansodan jälkeiset tapahtumat eivät mielessäni yhdistyneet tarinaan tai henkilöihin riittävän hyvin.

Kun kuulet laulun varjojen oli minulle aika raskasta luettavaa miltei loppuun asti. Tarinassa on paljon uhkaa, riitasointuja ja odottamista. Kaikki tuo sopi kyllä hyvin tarinaan, vaikka en itse osannutkaan lukijana siitä nauttia. Kun pääsin lukemisessa viimeisiin lukuihin, tarina nytkähti käyntiin uudella lailla. Innostuin loppupuolella tapahtuneesta tarinan lankojen yhteensaattamisesta. Päättäessäni Dannebeyn kirjan olin iloinen, että olin lukenut kirjan loppuun saakka. Nautin lukiessani eniten ihmisten pyrkimysten kietoutumista kaikkeen siihen, mitä metsä ja metsän olennot tekivät ihmisille. Minua kiinnosti Enoran lisäksi Gwendal kaikkine epäröinteineen ja velvollisuuksineen.

Kirjan on lukenut jo ainakin Heidi P. blogissa Dysphoria.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Teos: Kun kuulet laulun varjojen
Tekijä: Annmari Dannebey
Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2015