Tarinan lumo ja lukijan valta

Hyvä kirja (lue: tarina) herättää henkiin henkilöitä, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta ja eläviltä. Kaunokirjallisuutta lukiessani tiedän, että kaikki henkilöhahmot ovat satua, fiktiota. He ovat kuviteltuja, vaikka heissä olisi yhteyksiä oikeisiin ihmisiin nimeä ja ulkonäköä myöten.

Fiktiivisyydestään huolimatta henkilöt heräävät eloon, kun tarina lähtee vauhtiin. Näen ihmiset, heidän ulkomuotonsa ja tapansa liikkua. He ovat uskottavia, vaikka monet heistä ovatkin hyvin uskomattomia. He muistuttavat oikeita ihmisiä, joita tunnen. Jotkut henkilöt muistuttavat jopa minua itseäni.

Yksi syy lukea on löytää omalle elämälleen selitys. Vaivatta löytää kirjoja, joissa on kerrottu sen kaltaisista ihmisistä, jotka vaikuttavat kovin tutuilta. Lukemalla voi löytää palasia, joita voi verrata omaan elämäänsä. Juuri noin minäkin ajattelin, kun ihastuin. Suru tuntui minullekin tuolta.

Toinen hyvä syy lukea on päästä pois omasta elämästään. On kirjoja, jotka ovat hyvin kaukana elämästäni. Näitäkin kirjoja löytää helposti, jo etsimällä tarinoita kaukaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta yleensä saa irtioton omasta elämästään. Kun kirjojen hahmot ovat aivan erilaisia kuin minä, voi ihmetellä ja tutkia löytämäänsä. Miksi näin? He ovat kenties rohkeita ja toteuttavat jotain omien halujen tyydytystä suurempaa suunnitelmaa. Voi olla, että maailma heidän ympärillään on muuttunut peruuttamattomasti ja vallitsee hätätila. Miten ihminen silloin selviää?

Kirjailija voi marssittaa esiin henkilöitä, joihin lukijana rakastuu ja peruttamattomasti hullaantuu. Henkilöitä, joiden kanssa haluaisi muuttaa autiolle saarelle asumaan. Nyt. Loppuiäksi. Ja kaikki nämä ihanat ihmiset ovat muuttumattomana elossa kirjassa. He ovat kirjojen kansien välissä ja siinä tekstissä. Voin siirtyä tekstissä viisi sivua taaksepäin ja lukea uudelleen juuri sen kohdan, joka on merkittävä. Ja nämä kaikki elävät minun kirjahyllyssäni.

On myös tarinoita, joiden kulku sytyttää lukijan mielenkiinnon ja motivaation. Toivottavasti näille ihmisille käy hyvin. Toivottavasti he saavat haluamansa. Kuinka tämä kaikki oikein loppuu?

Tarinan lumo on lukijan vallassa. Pakolla ihmetyksen ihastus ei onnistu. Osa tarinoista jättää kylmäksi tai haaleaksi. Mutta jos antaa itselleen sopivasti mahdollisuuksia, löytyvät ne itselle tärkeimmät tarinat ja henkilöt. Ne henkilöt, joiden elämä paperilla, koneen ruudulla ja kirjaimina polttaa suloisesti lukijan päässä ja rinnassa.

Äänikirja - älyttömän kätevä juttu

Perheemme jäsenet lienevät äänikirjojen suurkuluttaja. Meillä äänikirjoja kuuntelevat sekä lapset että aikuiset.

Nyt alakouluikäiset lapset ovat kuunnelleet äänikirjoja jo vuosia. Ei pelkästään matkoilla autossa, vaan kotona, yhdessä sängyssä maaten, yksin omassa huoneessa ja legoja rakennellessa. Kuunneltavien skaala on ollut Peppi Pitkätossusta kummitustarinoiden kautta aina Rowlingin Pottereihin ja Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiaan. Taannoin kirjoitin lohtukirjoista ja siitä, kuinka lohdun saa itseensä kyllästetyistä kirjoista ja tarinoista. Äänikirjat mahdollistavat hitaammallekin lukijalle kyllästystyön.

Olemme lukeneet lapsille ääneen Harry Potterit, olemme katsoneet elokuvat lukuisia kertoja yhdessä. Mutta vasta todella monta kertaa kuunnellut HP-kirjat äänikirjoina ovat taanneet lapsille todellisen Tylypahkatietouden. Kun äskettäin kuuntelin Harry Potter ja Viisasten kivi -äänikirjaa, lapset lausuivat vuorosanoja yhtä aikaa lukija Vesa Vierikon kanssa. Sairasta? Minusta lähinnä ihailtavan ihanaa.

Äänikirja, tai lähinnä tuttu tarina kuultuna, rauhoittaa. Tämän on todennut erityisesti yksi lapsistani, joka on jo vuosia tietoisesti rauhoittanut itseään mm. äänikirjoja kuuntelemalla. Tuttuun tarinaan, jonka voi toistaa niin monta kertaa, kun itse haluaa, voi kääriytyä ja etsiä lohtua kertojan äänestä ja tarinan kulusta.

Aloin itse kuunnella äänikirjoja aktiivisesti noin vuosi sitten, kun arkiviikkooni tuli monta tuntia autolla ajoa yksin. Samaan aikaan aloin opiskella ja opiskeluuni kuului paljon kirjojen lukemista. Yhdistin nämä kaksi asiaa, autoilun ja lukemisen. Viime vuonna kuuntelin automatkoillani mm. Kalevalan, Tuntemattoman sotilaan, Saatana saapui Moskovaan, Tykistökadun päiväperhosen, Parvekejumalat, Lelukaupan tytöt ja monta muuta kirjaa.

On outoa, että lukeminen ja kuuntelu eroavat kokemuksena niin paljon toisistaan. Kirja, jota on vaikea lukea itse, voi olla helppo kuunneltava. Joku hyvä lukukokemus taas on tuntunut kuunneltuna töksähtelevältä, raskaalta tai vaikka pysähtyneeltä.

Nyt on taas se aika vuodesta, että pääsen kuuntelemaan äänikirjoja. Sormeni syyhyävät massiiviseen Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan. Alkupaloiksi otin kirjastosta kuitenkin Gavaldan Viiniä keittiössä. Sopivan köykäinen, ainakin mitaltaan. Aloitin jo tänään, vaikka oikeat ajamiseni eivät vielä alkaneetkaan.

Niin - ja lopuksi: kirjastoahan tästä ilosta tulee pääosin kiittää. Rowlingia ja Tolkienia meille on ostettu omiksi äänikirjoiksi. Mutta suurin osa äänikirjoista lainataan kirjastosta.

Perjantai ja Tournier, osa 2

Michel Tournier (1924 - ) esikoiskirjassaan Perjantai eli tyynen meren kiirastuli (1967) kirjoittaa loistavasti uusiksi Defoen klassikon Robinson Crusoen (1719). Tournier ottaa huomioon klassikon askelmerkit, mutta luo modernin romaanin miehen mielenliikeistä: suhteesta ympäröivään luontoon ja vierauteen toisessa ihmisessä.

Millainen mies tämä Tournierin Robinson on? Alun yksin jäämisen tuskassaan mieheltä meinaa mennä järki, jonka itse Crusoe ymmärtää ihmisyytenä: kahdella jalalla seisovan, sivistyneen, ymmärrettävää kieltä puhuvan miehen järkevänä toimintana. Tuskassaan Crusoe syntyy uudelleen saaren Saaren kohtuun asettauduttuaan. Vastasyntynyt Crusoe haparoi luolasta uuteen elämään. Säännöt, lait ja kohtuullinen elämä pelastavat Crusoen ihmiseksi omissa silmissään.

Perjantain tulo asettaa Crusoen omissa silmissään hänen oikealle paikalleen, Perjantain yläpuolelle. Crusoe rakentaa kaikki tietämänsä maailman kommervenkit ympärilleen, mm. hän työnantajana alkaa maksamaan Perjantaille rahapalkkaa! Julmuus luontoa kohtaan Crusoen itsensä toimintana on olankohautuksen arvoinen päähänpisto, Perjantain tekemänä merkki alkuasukkaan sisimmästä.

Perjantain ja Crusoen lisäksi tarinassa on minulle lukijana eräs hyvin kiehtova hahmo. Saaresta tulee Crusoelle, hänen kuvaamanaan, elävä olento. Crusoe nimeää saaren Speranzaksi. Saari on olio, jonka kanssa sekä Crusoe että Perjantai rakastelevat hedelmöittäen uutta elämää. Kolmoisdraama siis, jota Crusoe selvittelee mielessään apunaan oraakkeeli - Raamattu.

Kirja on kaunis ja hyvin filosofinen. Kirja onnistuu olemaan jopa hauska, Crusoen kokema ja esittämä ylemmyys naurattaa ainakin minua.

Kirjojen kierto

Lähikaupassamme on hylly, jonne voi viedä kirjoja, joita ei enää itse tarvitse. Vastaavasti hyllystä voi ottaa tarvitsemansa. Tiedän, että vastaavia hyllyjä on ympäri maata, kirjastoissa ja kaupoissa. Se on oikein hyvä asia. Kirjahyllymme kaupassa viettää välillä kuoleman viikkoja, jolloin hyllyssä lepäävät hylätyt Valittujen Palojen Kirjaklassikot (kuinka julmaa on lyhentää kirja! Entä jos välillä kokeilisi kirjan paksuntamista?) ja vanhat tietosanakirjat. Itse järjestelen hyllyä ohi mennessäni ja tiedän muidenkin sitä tekevän. Ja välillä Kirjavaliot, huolimatta leikatuista siivistään, lähtevät ystävällisten kirjanystävien avustuksella viimeiselle lennolleen.

Viime viikolla vein sinne kassillisen lastenkirjoja, joista raaskin luopua. Ja tänään aamulla kauppaan mennessäni minua odotti palkinto. Palkinnossani olisi voinut olla enemmänkin kuin viisi osaa, mutta näyttelin kaupassa kohtuuden ihmistä hetken.

Mukaani lähti:

1. Guy de Maupassant: Bel-ami (1945)

2. Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut (1967, tämä painos 1975)

3. Rosa Liksom: Kreisland (1996)

4. Cathy Kelly: Onnen ainekset (2010)

5. Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Ja tässä kirjojen viimeiset henkäykset, jos ne nyt jotain itsestään paljastavat.

1. ... joka järjesteli peilin edessä pieniä ohimokutrejaan. Ne olivat aina sekaisin hänen noustessaan vuoteesta.

2. Sillä oli silloinkin joku nainen menossa.

3. Pyörithiin päivästä toisheen toistemma ympäri, mutta emmä häirihneet toisiamma.

4. Hän näkisi joku päivä Ralfin, mutta ei vielä. Hän ei ollut vielä valmis.

5. Nämä sivut ovat meidän muistimme kunnes hän henkäisee viimeisen kerran käsivarsillani ja saatan hänet mereen, sinne missä aallot murtuvat, sukeltaakseni hänen kanssaan ikuisiksi ajoiksi syvyyksiin, ja silloin voimme lopultakin paeta sinne mistä sen paremmin taivas kuin helvettikään ei meitä löydä.

Näistä Liksom on taatusti luettavana ja  Kelly tulee olemaan parin illan helppo luku. De Maupassant ja Vartio jäävät odottamaan oikeaa hetkeä. Ja sitten Carlos Ruiz Zafón: mitä hänestä pitää ajatella? En tiedä, mutta loppu on ainakin minun makuuni.

Perjantai ja Tournier

Minun täytyy lukijana olla todella helppo tapaus. Klassikkoventtini jatkuu ja nyt lukuvuorossa on Michel Tournierin Perjantai. Olen taatusti lukenut jotain MT:ltä ja nyt aloin kuitenkin lukemaan tätä kirjaa asenteella "minulle uusi kirjailija".

Keltaisen kirjaston painoksen takakantta lukiessani olin jo kannustamassa kirjailijaa, joka on kirjoittanut tämän, arvostetun nykyklassikon, esikoiskirjanaan 42-vuotiaana. Minä, vuoden vaihteen jälkeen 42-vuotias lukija, osaan todella arvostaa moista suoritusta.

Helppona lukijana jatkan hihkuen innosta sisäliepeen tekstiä ja vaikutun lopullisesti kirjasta. Liepeessä lainataan erästä MT:n esseetä, jossa hän vastaa kysymyksiin päätöksestään olla omistamatta teostaan Daniel Defoelle. Onhan sentään Perjantai robinsonadi ja ammentaa kysymyksen asettelunsa ja kuvastonsa Robinson Crusoesta. MT kertoo pohtineensa aikanaan, että jos jollekulle, hän olisi omistanut kirjan yhteiskunnan näkymättömille siirtotyöläisille, jotka ovat mahdollistaneet kulutusyhteiskunnan sivistyneille valkoihoisille.

Robinson itse vaikuttaa kirjan alkupuolen lukeneena paljon aiempaa kaimaansa epätoivoisemmalta ja säröisemmltä. Eli siltäkin osin lukukokemus ennustaa hyvää.

Ja sitten on minun paheeni tai huono tapani lukemisen suhteen. Luen aina yhden tai kaksi viimeistä lausetta ennen kirjan aloittamista. Monta vuotta se oli eräs kirjan valitsemisen kriteeri. Nimittäin minä uskon, että viimeiset kaksi lausetta kertovat jotain merkittävää kirjasta. Huono kirja päättyy mitäänsanomattomuuteen, paljastukseen tai tietoon, jonka lukijalle kertominen haittaa lukukokemusta. Hyvässä kirjassa näin ei tapahdu. Viimeiset lauseet parhaimmillaan kurottavat koko kirjan tarinaan ja antavat jonkinlaisen tiedon lopun tunnelmasta tai tilanteesta lukemisen lopussa. Tosin olen ihminen, joka myös unohtaakin monia asioita. Joten saattaa olla, että hölmönä luen lopun, unohdan sen tyystin, luen kirjan ja olen tyytyväinen. Ja Perjantain viimeiset lauseet ovat aika loistavat.

Robinson tappoi ensimmäisen tapaamansa elollisen olennon. Kuinka käy Perjantaille, kirjan nimihahmolle? Pitääpä lähteä lukemaan.