Luettavaa etsimässä, lähikirjakauppa auttaa

Lähdin eilen käymään lähikirjakaupassani ja ostin sieltä pari alennuskirjaa (Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa ja Miina Supisen Mantelimaan). Siellä hyllyjen välissä mieleeni tuli vielä yksi mielenkiintoinen kirja, josta olin lukenut muistaakseni Hesarista ihan äskettäin. Mitä olin painanut mieleeni kirjasta? Sen, että kirjailija on nainen, todennäköisesti suomalainen. Kirjailijaa en muistanut, en myöskään kirjan nimeä. Aiheena on muinainen aika Suomessa ja jonkun naisen selviäminen siinä ajassa ja niissä olosuhteissa. Kyseessä on uutuuskirja.

Ystävällisen kirjakauppiaan kanssa kävimme uutuuksia läpi. Väitin, että tunnistan kirjan, jos näen sen kannen. En nähnyt. Ilokseni monet kirjat, joita minulle tarjottiin, olivat jo minulle tuttuja ja luettuja. Minulta kysyttiin kustantajaa, en muistanut sitäkään. Yleensä muistan hyvin kirjailijan tai ainakin kirjan nimen. Joskus muistan jopa kustantajan. Mutta nyt ei. Ulkona oli hikinen kesäpäivä ja selasin tuulettimen vieressä kännykästä Hesarin kirja-arvioita. En löytänyt etsimääni.

Lähdin kotiin hivenen ärsyyntyneenä itseeni ja huonoon muistiini tässä asiassa. Lupasin soittaa kirjakauppaan, kunhan löydän kirjan nimen. Kun tulin kotiin, meni vielä tovi (noin tunti) ennen kuin löysin netistä etsimäni. Se ei ollut Hesarissa. Se ei ollut niissä blogeissa, joita yleensä luen. Olin selannut muita blogeja ja löytänyt Valkeameri-blogin, jossa kehuttiin Johanna Valkaman (minulle uusi tuttavuus) esikoiskirjaa Itämeren Auri. Kirjan kustantaja on Otava.

Soitin kirjakauppaan Katjalle ja kerroin kirjan nimen. Hän haki kirjan hyllystä ja varasi sen minulle. Tänään kävin ostamassa sen itselleni. Lähikirjakauppa, jossa on hyvä palvelu, on ilo lukevalle ihmiselle.

Tässä siis kansi, jonka olisin ehkä tunnistanut kirjakaupassa. Ehkä olisin, ehkä en.

Tarinan lumo ja lukijan valta

Hyvä kirja (lue: tarina) herättää henkiin henkilöitä, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta ja eläviltä. Kaunokirjallisuutta lukiessani tiedän, että kaikki henkilöhahmot ovat satua, fiktiota. He ovat kuviteltuja, vaikka heissä olisi yhteyksiä oikeisiin ihmisiin nimeä ja ulkonäköä myöten.

Fiktiivisyydestään huolimatta henkilöt heräävät eloon, kun tarina lähtee vauhtiin. Näen ihmiset, heidän ulkomuotonsa ja tapansa liikkua. He ovat uskottavia, vaikka monet heistä ovatkin hyvin uskomattomia. He muistuttavat oikeita ihmisiä, joita tunnen. Jotkut henkilöt muistuttavat jopa minua itseäni.

Yksi syy lukea on löytää omalle elämälleen selitys. Vaivatta löytää kirjoja, joissa on kerrottu sen kaltaisista ihmisistä, jotka vaikuttavat kovin tutuilta. Lukemalla voi löytää palasia, joita voi verrata omaan elämäänsä. Juuri noin minäkin ajattelin, kun ihastuin. Suru tuntui minullekin tuolta.

Toinen hyvä syy lukea on päästä pois omasta elämästään. On kirjoja, jotka ovat hyvin kaukana elämästäni. Näitäkin kirjoja löytää helposti, jo etsimällä tarinoita kaukaa menneisyydestä tai tulevaisuudesta yleensä saa irtioton omasta elämästään. Kun kirjojen hahmot ovat aivan erilaisia kuin minä, voi ihmetellä ja tutkia löytämäänsä. Miksi näin? He ovat kenties rohkeita ja toteuttavat jotain omien halujen tyydytystä suurempaa suunnitelmaa. Voi olla, että maailma heidän ympärillään on muuttunut peruuttamattomasti ja vallitsee hätätila. Miten ihminen silloin selviää?

Kirjailija voi marssittaa esiin henkilöitä, joihin lukijana rakastuu ja peruttamattomasti hullaantuu. Henkilöitä, joiden kanssa haluaisi muuttaa autiolle saarelle asumaan. Nyt. Loppuiäksi. Ja kaikki nämä ihanat ihmiset ovat muuttumattomana elossa kirjassa. He ovat kirjojen kansien välissä ja siinä tekstissä. Voin siirtyä tekstissä viisi sivua taaksepäin ja lukea uudelleen juuri sen kohdan, joka on merkittävä. Ja nämä kaikki elävät minun kirjahyllyssäni.

On myös tarinoita, joiden kulku sytyttää lukijan mielenkiinnon ja motivaation. Toivottavasti näille ihmisille käy hyvin. Toivottavasti he saavat haluamansa. Kuinka tämä kaikki oikein loppuu?

Tarinan lumo on lukijan vallassa. Pakolla ihmetyksen ihastus ei onnistu. Osa tarinoista jättää kylmäksi tai haaleaksi. Mutta jos antaa itselleen sopivasti mahdollisuuksia, löytyvät ne itselle tärkeimmät tarinat ja henkilöt. Ne henkilöt, joiden elämä paperilla, koneen ruudulla ja kirjaimina polttaa suloisesti lukijan päässä ja rinnassa.

Kiukutteleva lukija, ei Borgesia

Minä olen kurkkuani myöten täynnä pakollisia luettaviani. Yritin eilen ja tänään lukea Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa. Pöh. Yritin aloittaa monesta kohti. Ei napannut. Etsin kirjan lyhimmän novellin tai esseen, Kaksi kuningasta, kaksi labyrinttiä. Sen luin sentään. Kaksikin kertaa. Siinä ensin yksi kunkku härnäsi toista, sitä vähemmän huumorintajuista. Sitten se tosikkokunkku veti herneen nenäänsä ja kiusasi toista oikein todenteolla. Murhasi, joku sanoisi. Nyt saa JLB pitää tarinansa ihan itsellään. Minä etsin muuta luettavaa.

Seuraan aktiivisesti kirja-arvosteluja netissä ja lehdissä. Ja yleensä en pidä niistä laisinkaan. Arvostelu ei ole referaatti. En pidä, että kirjasta tai elokuvasta kerrotaan arvostelussa juonen kulku, tarinan käännekohdat, sen tulkinnat tai loppuratkaisu. Minä lukijana haluan selvittää ne itse. (Ja nyt pilasin sen yhden novellin teiltä, anteeksi.)

Tänään en halua lukea mitään, joka on minulle tuttua. En halua myöskään mitään tyystin vierasta, voisin näet pettyä. Netti on täynnä arvosteluja, juttuja ja blogeja kirjoista, mutta nyt ei nappaa. Klassikoiden välillä pitäisi ottaa kirjallinen amuse-bouche (suun raikastava ja puhdistava pikkupala gastronomiassa), että saisi päänsä ja sydämensä selvitettyä. Mitähän se kirjallisuudessa olisi?