tiistai 26. tammikuuta 2016

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Äidin kaula-aukkoon varisee munkin päältä sokeria, isä ennättää pyyhkimään sen pois ja saa samalla koskettaa rintamusta kesämekkokankaan läpi.
Molemmat värähtävät ja heitä naurattaa hämillisesti. Syttyy se jokin, jonka loimussa minutkin aikanaan tehtiin. 

Nimittelin Pihkatappia joulun alla liukkaaksi luikuksi. Heikkisen kirja oli ollut minulla jo pitkään, vaikka en ollut kirjaa lukenut. Olin toki luettanut kirjan puolisollani ja ennättänyt hänen kanssaan käydä Kuopion kaupunginteatterissa katsomassa kirjan pohjalta tehdyn näytelmän, jossa pääosaa esitti itse kirjailija. Melkoinen suoritus on kirjoittaa kirja ja saada itse esittää pääosaa näytelmässä.

Olen vuodattanut arvostusta Antti Heikkisen suuntaan jo pari vuotta sitten, kun kirjoitin blogissani hänen vierailustaan Siilinjärven kirjastolla. Muistelin Pihkatappia myös kuunnellessani Turusen Simpauttajaa äänikirjana reilu vuosi sitten.

Nyt se on sitten luettu. Pihkatappi. Nautin suunnattoman paljon kirjan kielestä. Se oli iloa ja lohtua itäsuomalaiselle sielulle. Savolaista vääntöä oli sen verran, että Simpauttaja tuntui luonnollisesti läheisemmältä Joensuussa syntyneelle, mutta nyt jo viisitoista vuotta Savossa asuneelle tämäkin sopii vallan mainiosti. Ote kirjasta:
En minä ilennä kielteekään, vaikka monesti olen jäläkikätteen aatellu, jotta kylläpä ee ois tarvinna elläissän niin montoo rotanpaskoo syyvvä, jos oisin kotpihhaan jiännä enkä isäs matkaan lähtennä. - - Mitenkä se nyt nuin hupatuttaa.

Pihkatappi kertoo maalla syntyneen ja kasvaneen Jussi Timo Tapion tarinan lapsuudesta aikuisuuteen. Jussi elää isänsä kanssa, mutta ympärillä on sukulaisia ja kyläläisiä ihan nokko. Kuolema on väistämätön ja hautajaiset hautajaisten perään rytmittävät Jussin kasvua lapsesta mieheksi. Mummoa kuolee yksi toisensa perään ja Jussista kasvaa maalaispoika, joka ei halua olla maalainen.

Heikkinen kuljettaa romaanissaan minut lukijana vaivattomasti ihmiselämään liittyvän vaivan, surun ja pakollisen junnaavuuden läpi. Vähän väliä huomaan lukijana hörähtäväni nauruun, vaikka itku on melkein yhtä lähellä. Ote kirjasta:
- Mitä tuo on? ihmettelin vieressä.
- Siinon partavettä, jutteli isä liljamenttia naamaansa keskittyneesti taputellen.
- Kasvaako parta kun tuota laittaa?
- Mistäpä sen muuten tietää, vaikka kasvassii. Laitetaas sullekkii ja katotaan, jotta alakaako alaleuka karvottua.
- No ei!
- Laitetaan tok ies pikkisen. Isä kun kottiin tulloo, niin tiiä minkälainen karvamooses on tiällä vastassa.
Pihkatappi on luettu monissa blogeissa ja arvosteluissa. Se on kehuttu kupruille. On se hyvä!

Teos: Pihkatappi
Tekijä: Antti Heikkinen
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Siltala

8 kommenttia:

  1. Vaimon kanssa menen katselemaan tämän näytelmänä. Jospa se olisi yhtä hyvä kuin mitä kehut kirjan olevan. Kuulemma kiroilua on aika viljalti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiroilu kuuluu niiden tiettyjen henkilöiden puhetapaan. Minua se ei häirinnyt lainkaan. Mitähän mahdoitte näytelmästä pitää?

      Poista
  2. Hei Mari, sinulle on haaste blogissani :)

    VastaaPoista
  3. Vai nyt sen sitten luit. Luikkusen. Minä luulen, että pitäisin tästä kirjasta mutta vähän epäilyttää, että noin levveen savon lukeminen kävisi jo työstä.
    "pakollisen junnaavuuden" - hyvin sanottu!

    VastaaPoista
  4. "Vähän väliä huomaan lukijana hörähtäväni nauruun, vaikka itku on melkein yhtä lähellä."
    Minull tähän vaikutti, toki loistava kerronta, mutta nimenomaan savon kieli. Se äidinkielenä kuitenkin tuo tunteet ja omat muistot vuosikymmenten kerrostumina niin pintaan, että harva kirja on liikuttanut sisältä samalla tavalla kuin tämä.

    VastaaPoista

Kommentteja vastaanotetaan kiittäen!